Olin tuuliajolla kymmenen vuotta sitten; sitten sinä tulit elämääni ja annoit sille tarkoituksen. Valkeni mikä merkitys perheen perustamiselle ihmisellä on. Häissämme soi Beatlesin When I'm Sixty-Four. Olit saanut minut ajattelemaan elämääni kauas tulevaisuuteen; meillä oli jo yhteinen visio vanhuudestamme yhdessä. Siksi kosin; siksi menin naimisiin, enkä vain tyytynyt rakastamaan sinua tässä päivässä ilman ajatuksia tulevasta. Elämällä oli tarkoitus, päämäärä. Saimme kaksi ihanaa lasta. He sinetöivät liittomme. Olin niin onnellinen, että sain antaa lapsilleni ehjän perheen, jota itse olin jäänyt paitsi.
Sitten sinun rakkautesi alkoi hiipua. Hellyydenosoitukset kävivät harvinaisemmiksi. Kun sanoin "rakastan sinua" vastasit epävarmalla äänensävyllä, sitten et ollenkaan. Olin epätoivoinen. Annoin kaikkeni. Puhuimme loputtomasti, mutta se ei johtanut mihinkään. Välillä kielsin kaiken, ajattelin: kyllä se siitä. Se menee ohi. Se on vaihe. Ei ollut. Aloit välttää kosketustani. Muutuit kylmäksi ja etäiseksi. Lopulta lakkasit välittämästä tunteistani ja ajatuksistani. Kun näytit tunteitasi, ne olivat vihaa ja vastenmielisyyttä. Tahdoit minusta eroon, teit elämästäni helvettiä. Välillä annoin takaisin samalla mitalla. Välillä häpesin itseäni ja yritin olla niin täydellinen mies kuin vain osasin. Lopulta annoin periksi.
Tässä olen, puoli vuotta myöhemmin, yhä ymmälläni. Miten näin voi käydä? Miten kaikki saattoi olla niin varmaa, lujan, lämpimän rakkauden kyllästämää ja vahvistamaa, ja silti hajota pirstaleiksi? Melkein kuin sitä kymmentä vuotta ei olisi ollutkaan, paitsi että on muistot - ja on lapset. Ihanat, rakkaat lapseni. Heidän piti saada se perhe jota minä en saanut. Kuinka sinä saatoit viedä sen heiltä, ja minulta? Vihaan sinua sen takia. Ja silti rakastan. Ja kaipaan. Ilahdun aina kun näen sinut. Olet kaunis ja iloinen. Aivan kuin silloin kuin rakastuimme. Haluaisin syleillä, suudella, antaa kaiken anteeksi ja sanoa "rakastan sinua". Ja saada sen vastauksen.
Sitten sinun rakkautesi alkoi hiipua. Hellyydenosoitukset kävivät harvinaisemmiksi. Kun sanoin "rakastan sinua" vastasit epävarmalla äänensävyllä, sitten et ollenkaan. Olin epätoivoinen. Annoin kaikkeni. Puhuimme loputtomasti, mutta se ei johtanut mihinkään. Välillä kielsin kaiken, ajattelin: kyllä se siitä. Se menee ohi. Se on vaihe. Ei ollut. Aloit välttää kosketustani. Muutuit kylmäksi ja etäiseksi. Lopulta lakkasit välittämästä tunteistani ja ajatuksistani. Kun näytit tunteitasi, ne olivat vihaa ja vastenmielisyyttä. Tahdoit minusta eroon, teit elämästäni helvettiä. Välillä annoin takaisin samalla mitalla. Välillä häpesin itseäni ja yritin olla niin täydellinen mies kuin vain osasin. Lopulta annoin periksi.
Tässä olen, puoli vuotta myöhemmin, yhä ymmälläni. Miten näin voi käydä? Miten kaikki saattoi olla niin varmaa, lujan, lämpimän rakkauden kyllästämää ja vahvistamaa, ja silti hajota pirstaleiksi? Melkein kuin sitä kymmentä vuotta ei olisi ollutkaan, paitsi että on muistot - ja on lapset. Ihanat, rakkaat lapseni. Heidän piti saada se perhe jota minä en saanut. Kuinka sinä saatoit viedä sen heiltä, ja minulta? Vihaan sinua sen takia. Ja silti rakastan. Ja kaipaan. Ilahdun aina kun näen sinut. Olet kaunis ja iloinen. Aivan kuin silloin kuin rakastuimme. Haluaisin syleillä, suudella, antaa kaiken anteeksi ja sanoa "rakastan sinua". Ja saada sen vastauksen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Rakastuit haavekuvaasi elämästäsi, ja yrität edelleenkin ylläpitää valheellista todellisuuskuvaa, joka perustuu juuri tuohon haavekuvaasi.
Rakastuit haavekuvaasi elämästäsi, ja yrität edelleenkin ylläpitää valheellista todellisuuskuvaa, joka perustuu juuri tuohon haavekuvaasi.
Kyllä minä aistin todellisen välittämisen ap:ltä, mutta mikä sai puolison kylmenemään, kysyitkö koskaan häneltä arvokkassti, kyllä sinulla on oikeus tietää mitä teit väärin.
Raksta lapsiasi ja salli heille kuitenkin kaikki läheiset kuten ennenkin. Älä kosta koskaan lastesi kautta yhtään mitään.
Iso halaus ja voimia sinulle!
Tällaista on elämä. Tästä on vain jatkettava. Ehkä et sittenkään osannut antaa sitä perhettä itsellesi ja vaimollesi, koska et ollut koskaan ollut itse sellaisessa. Siltä minusta itsestäni on alkanut elossani lopulta tuntumaan. Onneksi voi keksiä joitakin realistisesti toteutettavia haaveita, kuten pieni matka ja irtiotto. Lähde vaikka lapsiesi kanssa viikonlopuksi Legolandiaan. Lentämine on halpaa nykyäään eikä Tanska ainakaan kalliimpi ole kuin tämä suloinen Suomemme.
Kato vaikka tämä ekaks.
http://www.youtube.com/user/21per3?feature=mhee#p/u/2/ge470hSsAfA