Suhteemme alku ei välttämättä ollut sellainen mikä ensimmäiseksi tulee mieleen, kun puhutaan kahden ihastuneiden ihmisten elämien jakamista toistensa kanssa. Kävimme läpi asioita, mitä en olisi sietänyt kenenkään muun miehen kanssa. Tunteeni olivat siis vahvat, enkä halunnut luovuttaa. Tietyt asiat jättivät aukon luottamukseen, mutta ajan myötä hyväksyin ne, mitkä kaivelivat mieltäni ja luottamus hiipi hiljalleen takaisin.
Nyt nuo kaikki palasivat bumerangina takaisin! Eilen olin hajalla ja halusin puhua mieheni kanssa. Melkein kaksi viikkoa olen ollut hiljainen ja todella kireä ja mielestäni olin minua sietäneelle selityksen velkaa. Ihan ei mennyt kaikki nappiin.
Minulla oli laskettu aika 8.10. mutta syystä tai toisesta lasta ei ole eikä tule tähän maailmaan. Olin (ja olen edelleen) todella rikki tästä ja halusin puhua olostani. Tämä kun ei miehelleni sopinut. Kun sattui syy, miksi sikiö kuoli, samana päivänä mieheni soitti minulle iloisesti ja kertoi, että hänen veljen nainen on raskaana. Eikä mies kyennyt käsittämään miksi suutuin. Olin siis juuri menettänyt lapsen alun, kun hän kertoo sukunsa ilouutisia.
Sikiön kuoleminen jäi minun harteilleni. Kamppailin yksin surun ja ahdistuksen kanssa, mieheni vähät välitti ja ilmoittikin monesti (jos itkin tai halusin puhua asiasta) ”taas tuota paskaa” tai ”minusta tuosta on turha puhua – ei puhuminen mitään muuta”.
Eilen sitten itkeä vollotin ja halusin puhua ko. asiasta, niin mieheni raivostui. Yritin kysyä mitä hän oli mieltä menetyksestä (koska vaikutti ettei häntä hetkauttanut asia lainkaan) tai, miksi hän ei lohduta minua. Vastaus oli kirpaiseva.
”Minä en sinua lohduta, koska sinä sitä haluat! Minä en sinua mielistele.” Ja tarkennukseksi, tämä pätee siis kaikkeen. Oli kyseessä sikiö kuolema tai hänen aiheuttama paha mieli.
Suhteemme alussa taistelimme hänen entistä naista vastaan, joka ei halunnut, että näen heidän lasta. Mieheni osoitti suurta vihaa hänen entistä avovaimoaan kohtaan, mutta silti he pitivät yhteyttä toisiinsa (eikä yhteydenpito liittynyt heidän lapseen). Mieheni jopa kävi entisellään kylässä.
Tapaus on mielenkiintoinen myös siinä mielessä, että tuo nainen uhkasi tappaa minut sekä pahoinpidellä, hän rikkoi kotirauhaa ja levitti minusta huhua (mitkä mieheni äiti uskoi) ja tässäkään tapauksessa mieheni ei puolustanut minua. Vaan mieheni myönsi, ettei koskaan ollut sanonut entiselleen, että jättisi minut rauhaan.
Kaikesta huolimatta yritin takoa miehelleni järkeä: lopettakaa tappelu varsinkin lapsen edessä. Vähät välitin itsestäni tässä kohtaa, halusin vain auttaa miestäni. Annoin hänelle neuvoja, miten he voisivat lopettaa tappelun ja pystyisivat selvittämään asiat – ei niin ei.
Olimme olleet vuoden yhdessä, kun tapasin mieheni lapsen ensimmäistä kertaa – ja viimeisen. Kun mieheni sai tapaamissopimuksen, hän muuttui. Kun hänellä oli tapaaminen lapsen kanssa, hän raivosi minulle ja lähti ovet paukkuen. Hän aiheutti tappelun, kiukutteli kuin lapsi! Mieheni tapasi lapsensa yksin ja kysyinkin häneltä eikö hän halua minun tapaavan hänen lasta. Tästä syntyikin valtava riita. Ja tämä toistu aina, kun hän hakee lapsensa. Hän huutaa ja haukkuu minua, jättää minut yksin, syyttää minua siitä, että minä en muka halua hänen tapaavan lastaan. Nyt mieheni on ruvennut jättää kertomatta, että menee tapaamaan lastaan. Syy on kuulemma se, että minä suutun.
… Kaksi vuotta yhdessä olon jälkeen tajusin, etten haluakaan enää nähdä sitä lasta. Olenko julma ja itsekäs, kun lapsi symboloi minulle meidän suhteen kaaosta?
Jonkin aikaa sitten mieheni sanoi julkisesti, että katuu heidän lapsen syntymää ”Kaikki olisi paljon paremmin, jos se *uora olisi tehnyt abortin”. Ja tuota kuulee joskus kuin mantraa.
Koko suhteemme ajan olemme puitu mieheni ongelmia, olen tukenut ja kuunnellut, auttanut ja järjestänyt hänen asioita – ja kaikki tuo koituu minun omaksi ongelmaksi – kaksi vuotta.
Kahden vuoden jälkeen en saa halausta raskauden keskeytymisen takia, koska… Hän ei halua mielistellä.
Olenko vain liian herkkä ja itsekäs? Joskus teen kärpäsestä härkäsen, teenkö nyt?
Nyt nuo kaikki palasivat bumerangina takaisin! Eilen olin hajalla ja halusin puhua mieheni kanssa. Melkein kaksi viikkoa olen ollut hiljainen ja todella kireä ja mielestäni olin minua sietäneelle selityksen velkaa. Ihan ei mennyt kaikki nappiin.
Minulla oli laskettu aika 8.10. mutta syystä tai toisesta lasta ei ole eikä tule tähän maailmaan. Olin (ja olen edelleen) todella rikki tästä ja halusin puhua olostani. Tämä kun ei miehelleni sopinut. Kun sattui syy, miksi sikiö kuoli, samana päivänä mieheni soitti minulle iloisesti ja kertoi, että hänen veljen nainen on raskaana. Eikä mies kyennyt käsittämään miksi suutuin. Olin siis juuri menettänyt lapsen alun, kun hän kertoo sukunsa ilouutisia.
Sikiön kuoleminen jäi minun harteilleni. Kamppailin yksin surun ja ahdistuksen kanssa, mieheni vähät välitti ja ilmoittikin monesti (jos itkin tai halusin puhua asiasta) ”taas tuota paskaa” tai ”minusta tuosta on turha puhua – ei puhuminen mitään muuta”.
Eilen sitten itkeä vollotin ja halusin puhua ko. asiasta, niin mieheni raivostui. Yritin kysyä mitä hän oli mieltä menetyksestä (koska vaikutti ettei häntä hetkauttanut asia lainkaan) tai, miksi hän ei lohduta minua. Vastaus oli kirpaiseva.
”Minä en sinua lohduta, koska sinä sitä haluat! Minä en sinua mielistele.” Ja tarkennukseksi, tämä pätee siis kaikkeen. Oli kyseessä sikiö kuolema tai hänen aiheuttama paha mieli.
Suhteemme alussa taistelimme hänen entistä naista vastaan, joka ei halunnut, että näen heidän lasta. Mieheni osoitti suurta vihaa hänen entistä avovaimoaan kohtaan, mutta silti he pitivät yhteyttä toisiinsa (eikä yhteydenpito liittynyt heidän lapseen). Mieheni jopa kävi entisellään kylässä.
Tapaus on mielenkiintoinen myös siinä mielessä, että tuo nainen uhkasi tappaa minut sekä pahoinpidellä, hän rikkoi kotirauhaa ja levitti minusta huhua (mitkä mieheni äiti uskoi) ja tässäkään tapauksessa mieheni ei puolustanut minua. Vaan mieheni myönsi, ettei koskaan ollut sanonut entiselleen, että jättisi minut rauhaan.
Kaikesta huolimatta yritin takoa miehelleni järkeä: lopettakaa tappelu varsinkin lapsen edessä. Vähät välitin itsestäni tässä kohtaa, halusin vain auttaa miestäni. Annoin hänelle neuvoja, miten he voisivat lopettaa tappelun ja pystyisivat selvittämään asiat – ei niin ei.
Olimme olleet vuoden yhdessä, kun tapasin mieheni lapsen ensimmäistä kertaa – ja viimeisen. Kun mieheni sai tapaamissopimuksen, hän muuttui. Kun hänellä oli tapaaminen lapsen kanssa, hän raivosi minulle ja lähti ovet paukkuen. Hän aiheutti tappelun, kiukutteli kuin lapsi! Mieheni tapasi lapsensa yksin ja kysyinkin häneltä eikö hän halua minun tapaavan hänen lasta. Tästä syntyikin valtava riita. Ja tämä toistu aina, kun hän hakee lapsensa. Hän huutaa ja haukkuu minua, jättää minut yksin, syyttää minua siitä, että minä en muka halua hänen tapaavan lastaan. Nyt mieheni on ruvennut jättää kertomatta, että menee tapaamaan lastaan. Syy on kuulemma se, että minä suutun.
… Kaksi vuotta yhdessä olon jälkeen tajusin, etten haluakaan enää nähdä sitä lasta. Olenko julma ja itsekäs, kun lapsi symboloi minulle meidän suhteen kaaosta?
Jonkin aikaa sitten mieheni sanoi julkisesti, että katuu heidän lapsen syntymää ”Kaikki olisi paljon paremmin, jos se *uora olisi tehnyt abortin”. Ja tuota kuulee joskus kuin mantraa.
Koko suhteemme ajan olemme puitu mieheni ongelmia, olen tukenut ja kuunnellut, auttanut ja järjestänyt hänen asioita – ja kaikki tuo koituu minun omaksi ongelmaksi – kaksi vuotta.
Kahden vuoden jälkeen en saa halausta raskauden keskeytymisen takia, koska… Hän ei halua mielistellä.
Olenko vain liian herkkä ja itsekäs? Joskus teen kärpäsestä härkäsen, teenkö nyt?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Jos miehellesi antaisi kynän sekä paperin ja käskisi kirjoittaa sinusta ja suhteenne ongelmista, mitä luulet hänen kirjoittavan?
Toivottavasti ett hanki tuollaiseen suhteeseen lasta, parisuhteenne on täynnä ongelmia. Suhteen pitää olla kunnossa, ennen lapsen hankintaa.
Miehesi ei tunnu arvostavan sinua yhtään, kohtelee todella ala-arvoisesti ja loukkaavasti, kyseessä oli hänenkin oma lapsensa jonka menetitte ja häntä se ei tunnu vaivaavan millään lailla.
"Jonkin aikaa sitten mieheni sanoi julkisesti, että katuu heidän lapsen syntymää ”Kaikki olisi paljon paremmin, jos se *uora olisi tehnyt abortin”. Ja tuota kuulee joskus kuin mantraa." TÄSTÄ LAUSEESTA PITÄISI JO TAJUTA, ETTEI MIES ARVOSTA LASTAAN, ENTISTÄ VAIMOAAN JA AIKA VARMASTI NIIN TULEE KÄYMÄÄN SINULLEKKIN! Tajua jo hyvä nainen lähteä ja etsi itsellesi parempi mies!
Olenko vain liian herkkä ja itsekäs? Joskus teen kärpäsestä härkäsen, teenkö nyt? NO ETT HELKUTISSA OLE, MIEHESI ON TÄYSI SIKA.
voihan sitä itsekin vastata vaikka mihin miehen vaatimuksiin, että minähän en sinun käskystäsi tee mitään enkä sinua mielistele... Jos hän vastaa tähän jotain "nokkelaa", niin sitten voi käyttää samoja repliikkejä itsekin vastaukseksi, kunnes viesti menee perille - jos menee.
Valitettavasti täytyy vain pamauttaa päin naamaa...
Miehesi on luonnehäiriöinen ja empatiakyvytön ihminen josta ei ole ilman melkoista muutosta mihinkään normaaliin parisuhteeseen. Sinä taas olet tällaiseen ihmiseen jostain kummallisesta syystä ripustautuva nainen jolla on myös omat ongelmansa. On kyllä hyvin hankala nähdä teillä mitään onnellista tulevaisuutta keskenänne.
Kysypä nyt itseltäsi, miksi ihmeessä olet suhteessa miehesi kanssa. Miksi? Kirjoita nyt kaikki syyt paperille. Ja unohda materiaaliset syyt tyyliin "yhteinen asunto". Kirjoituksesi perusteella ei kuulosta siltä, että niitä syitä juurikaan kertyisi.
Miehesi tuntuu pitävän suhdettanne valtataisteluna - eikä tasa-arvoisena parisuhteena - ja on päättänyt päästä niskan päälle. Totta kai voit panna kovan kovaa vastaan, ryhtyä samaan valtataisteluun, ehkä jopa voittaakin sen, mutta haluatko sitä? Ei sinulla aikuista miestä ole senkään jälkeen, vaan parhaimmillaankin vain aloitekyvytön hissukka, joka toimii niin kuin käsketään muttei edelleenkään tule itsekseen halaamaan tms.
Meikäläisellä samanlainen kokemus. Sain keskenmenon muutama kuukausi sitten, eikä mieheni paljon lohdutellut. Sanoi vain "olikohan edes minun!" Olemme kuitenkin olleet 3 vuotta yhdessä....
Siis ootteko te jotain laitoksesta karanneita vai mitä ihmettä?!
Tunnevammaiselta kuulostaa miehesi. Itsekin miehenä tiedän että kekskenmeno on paha paikka varsinkin äidille.
Tunnevammainen kumppani kannattaa jättää pikimiten.
No et helvetissä ole liian herkkä ja itsekäs! Hyvin on mennyt luonnehäiriöisen manipulointi perille tässäkin tapauksessa.
Mies on umpiluonnevikainen enkä jaksa edes todistella sitä tässä sen enempää. Jos et sitä tajua muuten niin et sitä muidenkaan sanomisesta tajua.
Laivasi on uppoamassa. Etsi lähin pelastusvene nyt kun vielä voit.
Kenties miehesi haluaa päästä jo keskenmenosta yli ja haluaisi jo haudata asian?
Mutta en kyllä itse hankkisi lasta tuollaisen miehen kanssa, joka ei arvosta edellistäkään lastaan! (Eikä tule toimeen edes lapsensa äidin kanssa, mieti itseäsi vuosien kuluttua miehestäsi eronneena.. Haluaisitko samanlaisen suhteen mieheesi?)
Kuulostaa siltä, ettei miehesi halua sotkea vanhaa ja nykyistä elämäänsä keskenään eikä kenties luopua vanhasta suhteestaansakaan, kun ei halua sinun tutustuvan lapseensa (se voisi tehdä heidän eronsa liian "viralliseksi"?).
Lähde pois vielä kuin voit. Suhteenne ei ole terveellä pohjalla. Etsi mies, joka ymmärtää lapsesi menetyksen, tarpeesi päästä miehen elämään sisälle (nythän mies ei selvästikään halua sinua osaksi elämääsi), jne. Älä tyydy tuollaiseen suhteeseen.