Minua välilä mietityttää miksi kukaan mies ei koskaan lähesty minua. En usko olevani kauhean ruma, mutta en mikään kauneuden perikuvakaan...pikemminkin tällainen tavallinen suomalainen tyttö/nainen. En ole koskaan seurustellut vakavasti. Ihastuksia on ollut ja pientä juttua joskus silloin tällöin (ja todella pienieä, mitkä eivät ole johtaneet yhtään mihinkään, pysyneet lähinna keskustelupohjalla), mutta ei mitään vakavaa.
Katson kavereideni löytävän itselleen seuraa ja seurustelukumppaneita. Olen kateellinen vaikken heille mitään sanokkaan. Olisi todella kiva saada joku viereen ja rakastaa mutta se näyttää todella epätoivoiselta. Onko se niin, että kun etsimällä etsii niin ei tule löytämään? En usko koko ajan etsiväni sitä "oikeaa" mutta kai jossain alitajunnassa haluan etsiä miehiä jotka kiinnostaisivat.
Mitä tässä nyt pitäisi tehdä, alan olemaan epätoivoinen, vaikka olenkin vasta 19 vuotias. Toinen seikka on myös se, että satun aina iskemään silmäni varattuihin miehiin. En tajua miksi se menee aina niin...
Katson kavereideni löytävän itselleen seuraa ja seurustelukumppaneita. Olen kateellinen vaikken heille mitään sanokkaan. Olisi todella kiva saada joku viereen ja rakastaa mutta se näyttää todella epätoivoiselta. Onko se niin, että kun etsimällä etsii niin ei tule löytämään? En usko koko ajan etsiväni sitä "oikeaa" mutta kai jossain alitajunnassa haluan etsiä miehiä jotka kiinnostaisivat.
Mitä tässä nyt pitäisi tehdä, alan olemaan epätoivoinen, vaikka olenkin vasta 19 vuotias. Toinen seikka on myös se, että satun aina iskemään silmäni varattuihin miehiin. En tajua miksi se menee aina niin...
Vastaukset 18
Vanhimmat
mäkin ihmettelen et miks naiset ei puhu minulle. Ei mulla ole edes yhtään nais ystävää. Enole rikollinen, juoppo, väkivaltainen, mulla o puhdas rikosrekisteri, olen ystävällinen, enkä hauku naisia. luulisi sen riittävän. Mut ei! naiset ei lähesty eikä puhu mulle vaikka niille puhuisin. Mun on pakko todeta et vika on mun naamassa. olen vaan niin ruma ettei naisia kiinnosta.
No ei ole ihmeellistä olla epätoivoinen tossa vaiheessa, mutta tiedätkö kuinka turhauttavaa se on kun on suht-hyvännäköinen, lihaksikas, savuton sekä lähes alkoholiton, urheilija ja sen lisäksi kun yrittää olla positiivinen sekä miellyttävä,hyväytapainen niin ei naiset ihan hirveesti kiinnostu. Voihan se olla sitten kun on melko sosiaalinen mutta introvertti niin ei niitä kiinnosta. Jotkut naiset lähestyy, ne on varattuja. Ne jotka on kiinnostuneita, niitä pitää itse lähestyä, ja ei ole helppoa. Sitten kun lähestyt ja näet päivittäin opiskelussa niin parin viikon päästä "lunta tupaan" ja se tutustuminen loppu siihen! Mitäköhän pitäs tehdä, ikää kumminkin vähemmän kuin ketjun aloittajalla
Itse toivoisin juuri tuollaista miestä joka ei polta, juo vähän tai ei ollenkaan, sillä itse välillä juon mutta en koskaan sillä lailla että menisi överiksi ja miestä joka urheilee.
Ovatkohan sosiaaliset ihmiset sitten liian tyrkyllä, että kaikki luulevat meillä olevan tarpeeksi ottajia?
Uskon kyllä, että joku sinut vielä nappaa ;)
Mä en polta, en ole koskaan polttanut. Juon aika vähän. Viimeks yli kaks kuukautta sitten ja harrastan salibändyä vakituisesti ja omistan myös kuntopyörän jolla poljen päivittäin. Kunto on siis ihan hyvä. Lisäksi tykkään kalastuksesta ja luonnosta. Käyn jäkis matseissa ihan yksin. Kavereita ei ole joten se on ongelma varmaan. Ruma naamakaan ei tee vaikutusta kenenkään.
Siis pitää olla kaunis tai komea että kelpaa jollekkin?
No on kyllä todettava että sinunlaisiasi on lukioikäisissä harvassa, tuntuu että reilusti suurta osaa naisista kiinnostaa esimerkiksi juuri se perskännien vetäminen, itseä ei houkuttele. Mutta en siis ole erityisen sosiaalinen, suht hiljainen.
Niin, just. Naama värkki ratkaisee et saako kumppanin ja minä en saa enään koskaan. on julmaa viettää loppu elämä noin 40 vuotta yksin
On sitten varmaan todettava, että jos haluua saada itsensä esille on mentävä baariin ja sieltä sitten löytyy ne kaikki "ihanat" miehet jotka ovat niin humalassa ettei pystyssä pysy. Itse en todellakaan viihdy kännisten ihmisten seurassa. Voiko sitä sitten mistään muualta enää seuraa löytääkkään?
No ehkä epätoivoinen on liioittelua. Mietityttää vain, että mitä vikaa on kun ei vaan mikään onnistu. Pitääkö olla malli jotta saa seurustella? Epäilen. Tosin itse olen ihan tyytyväinen ulkonäkööni ja on miehiä jotka ovat sanoneet että olen nätti...Toinen seikka tosin voi olla, että on liian valitseva... mutta en usko että olen.
Mä en käy baareissa enkä juo usein, viimeks joskus yli 2 kkk sitten. Mut eipä kukaan sellasta arvosta jos naama värkki on mikä on.
Näinhän se menee,että mitä juopompi olet ja jos vielä tupakoit ja rikosrekisterikin sattuu olemaan niin kyllä on naiset kimpussa (esim.Matti Nykänen). Välillä vankilassa,mutta aina vapaalla joku muija kainalossa...
juu...ja odotas vaan JOS satut sairastamaan jotakin niin kyllä vastakkainen sukupuoli pysyy kaukana. Riippumatta siitä onko sairautesi ulospain nkyvä/kuuluva vai ei
Niin se tosiaan menee. olen nähnyt sen niin monta kertaa
Olen myös ihmetellyt samaa, että miksi sitä seurustelukumppania on niin vaikea löytää? Pitääkö oikeasti pyöriä baarissa ja hinkata itseään kaikki vastaan tulevia miehiä vastaan? Sanokaa jos olen väärässä mutta olen aina luullut ettei miehiä kiinnosta naiset jotka tekevät itsestään liian ison jutun tai ovat liian varmoja itsestään..näin mä oon käsittänyt.
Hei,
Tiedätkö miksi ne varatut miehet kiinnostavat? Siksi koska he voivat ottaa viimeinkin rennosti ja olla vain huolettomasti, koska ei tarvi aina miettiä, että josko nyt löytyisi kaveri itselle.
Et ole epätoivossa yksin. Itse olen jo 27 mies ja aina olen ollut sinkku. Tässä vaiheessa tuntuu jo niin masentavalta, että joutuu syömään aika koviakin lääkkeitä, että edes pääsee ylös sängystä.
Tilanne siis vain pahenee. Miten kenelläkään tälläinen voisi kiinnostaakaan. En edes käy enää missään baareissa. En ole vuosiin käynyt. Enkä missään harrastuksissa. Enkä enää koulussakaan, kun kaikki tuntuu niin toivottomalta. Väärä ammatti josta ei saanut töitä. Toista yritin, mutta oikeastaan miehet saivat minut senkin koulun lopettamaan. Liikaa machoilua. No ala olikin ns "äijämäinen" joka lopulta ei kiinnostanut pätkääkään.
Itseä on aina kiinnostanut taide ja piirtääkkin osaan kohtalaisesti vaikka mikään renesanssin mestari en olekkaan. En kai luota omiin kykyihini ollenkaan ja olen pelännyt lähteä sitä opiskelemaan. Nyt kai yritän siihen suuntaan vielä, kun muutan PK-seudulle täältä korvesta ja ehkä yritän johonkin kouluun vielä. Alkaa kyllä tuntumaan jo, että en jaksaisi enää.
Puutteessakaan eläminen ei ole mitään kovin mukavaa vaikka tässä vaiheessa sitä kyllä jo arvostaisi ihan vain toisen ihmisen läsnäoloa. Ilotaloissa ovat entiset kaverit kulkeneet vaikka ovat melkein kaikki parisuhteissa.
Minulla olisi ollut monet mahdollisuudet mennä mukaan. En ole mennyt, koska jostain syystä se ei tunnu oikealta. Nyt kyllä jo tuntuu, että yritän edes saada jotain duunia ihan vain sen rahan takia, että pääsen pois täältä maasta jos en kouluunkaan pääse. Tai mitä väliä sillä on vaikka ryöstäisin pankin. Ei minulla ole tulevaisuutta enää.
Toivonut olen vain aina jotain, joka välittäisi minusta edes vähän, vaikka en tosiaankaan mikään pitkä lihaksikas varakas älykkö olekkaan. Ei sitä taivaaltakaan kyllä tänne yksiöön tipu. Olen jo kai niin mökkiytynyt, että ihmeiden aika ei ole ohi jos vielä tästä pääsen elävien kirjoille. Elämä tuntuu jo kuin olisi kuollut.
Mun täytyy sanoa, että älä mene tuohon ansaan! En osaa neuvoa parisuhdeasioissa tai sen löytämisessä sinänsä, siinä olet oikeassa,ettei kukaan varmaankaan halua kenenkään psykologiksi, hoivaajaksi tai tule kotoa hakemaan. Että jotenkin pitäisi saada itsensä ihmisten ilmoille, itse tutustua muihin ja etsiä ihmisiä, eikä puutteidensa korjaajaa.
Et käy harrastuksissa, no miten kuvittelet että piristyisit? Mitä mukavaa elämässä voi olla, jos siinä ei tee mitään mukavaa? Kyllä kai elämä masentaa jos siinä on pelkkää tekemättymyyttä tai ikävää tekemistä.
Syöt lääkkeitä kyllä, mutta mitään et tee. Mikä olisi mukavaa tekemistä elämässä, jos löhöää sängyn pohjalla ja syö lääkkeitä: kyllä varmasti kaikkia masentaisi. Mun mielestä tuo kuulostaa ihan pohjattoman surkealta. Itselleni harrastukset nimenomaan antavat niitä kavereita, mielekkästä tekemistä ja sisältöä. Kenelläkään ei joka päivä ole täydellinen, aina on ahdistavia ja masentaviakin kausia, ne pitää hyväksyä, mutta jos eristäytyy, ei tee mitään mukavaa, ja kieltäytyy löytämästä mitään elämäänsä, niin ei siinä auta sitten avemariatkaan, eikä kyllä se aivokemian muuntelukaan pidemmän päälle.
En ole kysynyt niihin tai ammatin valintoihini lupaa muilta. Olen ihan vaan valinnut, kokeillut ja ammattiakin vaihtanut. Mitä ammatin valintoihin tulee, niin nykyään hyvin moni, minä siis myös, joutuu kouluttautumaan eri ammatteihin vaikka tykkäisikin jostain toisesta. Koska ei ole töitä. Et todellakaan ole erikoisessa tilanteessa sen takia että yksi tie ei ollut oikea. Mutta mitä sitten? Miksi ihminen ei saisi kokeilla useampaa alaa, kouluttautua etenkin nuorena uudelleen (miksei vanhanakin), hankkia enemmän kuin yhden tai kaksi ammattia? Miksi ei? On myös paljon ihmisiä, jotka hakevat ja hakevat eivätkä silti pääse millään työmäärällä unelmiensa ammattiin. Niin se vaan on. Sitten pitää tehdä uusia unelmia, ei voi mitään. Mutta miksi et sinäkään tee taidetta, hae sitä työksesi, harrasta sitä? Mitä ihmettä se kotona eristäytyminen siihenkään auttaa?
Toista kokeilit ja sittenhän sitä voikin jo luovuttaa... Tuota.
Kun sanot, että tuntuu, ettet jaksaisi enää? Olet 27-vuotias? Ja olet kerran jäänyt työttömäksi ja toinen ala ei kiinnostanut. Jaa. No, ei tuo nyt tämän pallon mittakaavassa ihan pahin tragedia vielä ole ja tuon tekemättömyyden olet ihan itse valinnut. Kumppania ei voi pakolla löytää, mutta kukaan ei kyllä ole pakottanut sinua jäämään yksin kotiin. Et jaksa? Niin, olet jo 7 vuotta ollut aikuinen, kyllä siinä ajassa jo väsyykin. Oikeasti, hei... Sitä ennen elämäsi pohja on lapsuus ja teini-ikä. Ja nyt jo olet väsynyt? Mihin, liikaan tekemiseen? Nyt ymmärrät kai itsekin, että ei, vaan omaan passiivisuuteesi sinä väsynyt olet. Olet nuutunut, lääkkeitten orja, alistunut elämään köyhästi ja tylsästi, ja valinnut eristäytymisen vaikka kukaan ei ole saari. Kyllä sinusta voisi välittää vaikka kuinka moni, mutta jos he tuntisivat sinua edes hiukan, he voisivat välittää edes hiukan. Eikä ne muutkaan ihmiset älykkäitä, lihaksikkaita miljonäärejä ole: niistä ihmisistä välitetään eniten, jotka ovat mukana, antavat muille, ovat rehtejä, reiluja ja elossa. Oletko sinä sellainen? Mitä annat muille, missä olet mukana? Miten olet reilu ja elossa? Mitä teet sen eteen?
Maasta muuttaminen ei auta: realismi on edessä kaikkialla ja muualla jopa pahemmin usein. Ulkomaille ei saa oleskelulupaa masennuslääkkeillä, vaan työpaikalla. Siellä pitää pystyä elämään, elättämään itsensä eikä ulkomaalaiset tule kotoa hakemaan myöskään, sielläkin pitää rakentaa elämänsä. Mennä ja tehdä. Byrokratia on erilaista ja asiat joissain tapauksissa hoituvat jouhevammin, mutta usein hitaammin, joissain maissa on muuten myös rasismia... Sinä olet ulkomaalainen kaikkialla muualla. Kannattaisi siis opetella asioita jo täällä, ensin omalla maallaan, sitten kun jaksaa ja pystyy, on ihan hieno unelma kokeilla ulkomaitakin. Siellä on paljon ihania ihmisiä, mutta jos lähtee epärealistisin odotuksin, on tiedossa lähinnä pettymyksiä.
Ihmisiä on muuallakin kuin baareissa ja jokainen voi rakentaa omanlaisensa elämän. Opiskele, harrasta ja kokeile vaikka kaikkea. Todellakin osallistu, mene töihin, tee ja ala elämään. Ei se nappuloita vetämällä ja neljän seinän sisällä siitä parane. Vastoinkäymiset eivät elämästä lopu, mutta mukavilla asioilla saa voimaa päästä niistä yli.
Ota itse rennosti ja huolettomammin, vaikkei kumppania olisikaan. Ei se seurustelemattomuus sinulta kaikkea vie eikä koko elämää pilaa, vaikka tekeehän se siitä joskus aika hanurista olevaa. Kai sitä on mahdollisuuksia niin kauan kun elää!
Odottakaahan hyvät nuoret ihmiset sentään, että tulette tällaiseen 40 vuoden ikään ettekä ole kertaakaan saaneet herätä rakastamanne ihmisen vierestä, ette ole koskaan saaneet viedä ketään vanhemmillenne "näytille", ei ole koskaan ollut ketään rinnalla häissä saati hautajaisissa, ei ketään jonka kanssa viettää joulua tai lähteä matkoille, ei ketään jonka kanssa voisi kevätiltana ajaa järven rannalle istumaan rantaheinikkoon katselemaan laskevaa aurinkoa...
Lähes nelikymppiseksi ehdin ja ahdistus lisääntyi aina vain. Nyt viime aikoina olen alkanut jo tottua yksinäisyyteen ja ajatukseen, että puolet elämästä meni yksin ja edessä on vielä toinen puolikas. Illat ovat pahimpia, kun menee yksin sänkyyn ja toivoisi, että olisi joku, jonka ympärille voisi kietoa kätensä ja jota voisi rutistaa... Aamuisin ja päivisin mieleni on jo nykyisin niin täynnä päivän toimintaa, ettei yksinäisyyttä oikeastaan enää huomaa.
Mistä kiikastaa? Taisi olla "Yksin Kotona", joka sen sanoi: naamastahan se on kiinni. En tosin voi tarjota taloudellisesti huoletonta elämää, pitkiä ulkomaanmatkoja, suurta omakotitaloa järven rannalla. En ole järin komea, etenkään naamasta, pitkä enkä urheilullinen, enkä osaa puhua kauniisti ja laukoa romanttisia kohteliaisuuksia.
Voin tarjota vain normaalin velattoman kodin, sellaisen jossa ukko ei löhöä sohvalla katsellen urheilua (pitää vähän kehua itseään: olen 15 vuotta hoitanut talouteni alusta loppuun itse, ainoastaan isommat matot pesetän pesulassa) eikä kännipäissään aja jouluyönä turvakotiin (en ole koskaan juonut paria saunakaljaa tai viinilasillista enempää kuukauden kuluessa). Mielestäni olen siisti ja tyylikäs, ehkä vähän keikaroivakin joskus, ja löytyy myös vakituinen työpaikka, joka on niin turvattu kuin nyky-Suomessa vain olla voi. Mutta näillä tarjoamisilla ei suomalaista naista saa kiinnostumaan. Kokeiltu on. Useasti. Ja luovuttaminen on käynyt mielessä. Oikeastaan se on jo tapahtunut. En enää edes muista, milloin viimeksi kokeilin...
Mene Alfred hyvä mies Thaimaaseen äläkä täällä nahistu. Reikä se on reikätiilessäkin, sanoi Rumeensaari.