Hei!
Minulla on 3kk lapsi ja raskauden loppuvaiheessa mieheni käytös muuttui omituiseksi, hän oli etäinen minua kohtaan ja oli varma ettei hänellä ole tunteita minua kohtaan. Olimme siis tekemässä eroa joka aiheutti minulle todella pahaa stressiä, tästä varmaan johtuneekin että synnytykseni alkoi viikkoja ennen laskettua aikaa. Kun lapsi sitten oli maailmassa, jotenkin kuvittelin miehen käytöksestä että juttumme saattaisi jatkuakin ja rakastuin mieheen enemmän kuin koskaan ennen, se tietty saattoi johtua hormoneistakin. Kuvitteluni eivät kuitenkaan olleet paikkaansa pitäviä joten mies sanoi suoraan että emme ole millään lailla yhdessä, asumme ainoastaan yhdessä lapsen takia ainakin aluksi. Luulin että elin elämäni vaikeinta aikaa, mutta asiat vain pahentuivat. Äitini sairastui henkisesti ja kuvitteli miehestä olevan hänelle, minulle ja lapselle vaaraa, joten hän soitti poliisit miehen perään.. Mies lähti kotoa ja sanoi tulevansa seuraavana päivänä takaisin. Seuraavana päivänä paras ystäväni kertoi että mieheni oli hänen luonaan yötä. Menin tuona päivänä sinne lapsen kanssa ja mies päätti että on vielä varmuudeksi toisen yön. Silloinkin jo itkin yksinäisyyttäni, että miten tämän kaiken kestän.. Ystäväni lupasi minulle että hän puhuu miehelle että käy ilmoittamassa itsestään poliisilaitoksella ja tuo hänet kotiin seuraavana päivänä. Eipä näin kuitenkaan käynyt.. He kyllä tulivat seuraavana päivänä poliisilaitoksen kautta, mutta ystäväni ilmoittikin että mies muuttaa hänen luokseen niin pitkäksi aikaa kunnes jompikumpi meistä löytää itselleen uuden kämpän. Sain silloin todella pahan paniikkikohtauksen. En osannut raskauden aikana ensinnäkään odottaa eroa, enkä eron jälkeen sitä että jäisin yksin lapsen kanssa! Lapsi ei ollut tuolloin kuin parin viikon ikäinen. Enkä ole ollut tekemisissä lapsien kanssa juurikaan elämäni aikana, kaikki oli niin uutta.
Päivät olivat hitaita ja täynnä ahdistusta ja itkua. Mieleeni tulikin että jos ystäväni ja mieheni vehtailevat keskenään jotain, se olisi kamalaa. Yritin sähköpostilla saada miestä tulemaan takaisin kotiin lapsensa takia, eikä minun, näin vaan ei käynyt. Joten oletinkin että ystäväni ja ystäväni vauva ovat nyt hänelle tärkeimmät elämässä. Mies silloin tällöin kävi todella pikaisia käyntejä kotona eikä katsonutkaan lastaan päin saatika kysellyt miten mulla tai vauvalla menee. Ja jonkin ajan kuluttua sainkin kuulla että paras ystäväni ja mieheni seurustelevat keskenään! Pahin painajaiseni oli toteutunut. Päätin että jos miestä ei lapsi kiinnosta niin ei tarvitse isyyttäkään hänen tunnustaa. Tunnistautumisessa kuitenkin kävi niin että pitkin hampain allekirjoitin laput. Jollain tavalla sitä hetkeä ennen sydämmeni suli kun näin että mies katsoi lastaan pitkään ja hymyili tälle. Kuitenkin saimme riidan siitä että otanko yksinhuoltajuuden vai yhteishuoltajuuden, joten jouduimme varmaamaan uuden ajan viikon päähän.
Seuraavana päivänä tästä tunnistautumisesta mies muuttui omituiseksi. Hän lupautui käyttämään minua kaupassa ja tuli jopa kahville kanssani reissun jälkeen. Jotenkin mies oli vaivautunut ja hiljainen ja vaikutti kun ei olisi halunnut lähteä mihinkään. Mies pyysikin yhtäkkiä minulta anteeksi ja totesi myös sen että anteeksipyyntö ei taida riittää, no ei tosiaankaan! Lähtiessään hän vain siesoskeli ja oli vaivautunut ja silloin hän sanoi että olen hyvä ihminen, totesin hänelle että niin, ei mulle olis muuten näin käynyt. Mies sanoi että tulee taas huomenna katsomaan loppuja tavaroitaan pois jne. Toisin kävi, hän ilmaantuikin parin tunnin päästä, itki ja sanoi että hän haluaa olla lapsen kanssa enemmän tekemisissä, hän jopa halasi minua. Sanoin miehelle että olenhan yrittänyt saada häntä kotiin, enkä aio kieltää tulemastakaan. Silloin hän jäi yöksi luokseni, haki seuraavana päivänä tavaransa takaisin ja on ollut tähän päivään asti rakastava mies ja lapselle hyvä isä.
Nyt asiani onkin se, että mua ahdistaa silti se mitä paras ystäväni minulle teki. Hänen olisi pitänyt olla minun tukenani, eikä ruveta vehtaamaan mieheni kanssa, kun erokin oli niin tuore, ja hän tiesi että rakastin miestä enemmän kuin koskaan ennen, eli todella paljon! En ole tekemisissä ystäväni kanssa enää ikinä, se on varmaa. Emmekä mieheni kanssa edes puhu hänestä mitään, mikä saattaa olla hyvä asia. Haluaisin niin keskittyä vain tulevaisuuteen, mutta jotenkin olen jäänyt menneisyyteen ja pahasti. Aina kun mies on töissä, oloni on lähes yhtä ahdistunut kuin silloin. Mutta olo helpottuu kun mies on kotona, sehän on jo hyvä asia. Enkä uskalla mainita kuinka paha minulla on olla miehelle, en tiedä miksi, vaikka luulisi hänen ymmärtävän että nämä haavat eivät tule helpolla parantumaan. Rakastan tuota miestä vaikka hän on satuttanut minua pahimmalla mahdollisella tavalla. Nyt pystyn antamaan rakkautta lapsellekin, joka tuntui vielä kaksi kuukautta sitten velvoitteelta jota täytyy syöttää silloin tällöin. Asiani ovat nyt hyvin? Lähteekö ahdistus milloinkaan pois?
Minulla on 3kk lapsi ja raskauden loppuvaiheessa mieheni käytös muuttui omituiseksi, hän oli etäinen minua kohtaan ja oli varma ettei hänellä ole tunteita minua kohtaan. Olimme siis tekemässä eroa joka aiheutti minulle todella pahaa stressiä, tästä varmaan johtuneekin että synnytykseni alkoi viikkoja ennen laskettua aikaa. Kun lapsi sitten oli maailmassa, jotenkin kuvittelin miehen käytöksestä että juttumme saattaisi jatkuakin ja rakastuin mieheen enemmän kuin koskaan ennen, se tietty saattoi johtua hormoneistakin. Kuvitteluni eivät kuitenkaan olleet paikkaansa pitäviä joten mies sanoi suoraan että emme ole millään lailla yhdessä, asumme ainoastaan yhdessä lapsen takia ainakin aluksi. Luulin että elin elämäni vaikeinta aikaa, mutta asiat vain pahentuivat. Äitini sairastui henkisesti ja kuvitteli miehestä olevan hänelle, minulle ja lapselle vaaraa, joten hän soitti poliisit miehen perään.. Mies lähti kotoa ja sanoi tulevansa seuraavana päivänä takaisin. Seuraavana päivänä paras ystäväni kertoi että mieheni oli hänen luonaan yötä. Menin tuona päivänä sinne lapsen kanssa ja mies päätti että on vielä varmuudeksi toisen yön. Silloinkin jo itkin yksinäisyyttäni, että miten tämän kaiken kestän.. Ystäväni lupasi minulle että hän puhuu miehelle että käy ilmoittamassa itsestään poliisilaitoksella ja tuo hänet kotiin seuraavana päivänä. Eipä näin kuitenkaan käynyt.. He kyllä tulivat seuraavana päivänä poliisilaitoksen kautta, mutta ystäväni ilmoittikin että mies muuttaa hänen luokseen niin pitkäksi aikaa kunnes jompikumpi meistä löytää itselleen uuden kämpän. Sain silloin todella pahan paniikkikohtauksen. En osannut raskauden aikana ensinnäkään odottaa eroa, enkä eron jälkeen sitä että jäisin yksin lapsen kanssa! Lapsi ei ollut tuolloin kuin parin viikon ikäinen. Enkä ole ollut tekemisissä lapsien kanssa juurikaan elämäni aikana, kaikki oli niin uutta.
Päivät olivat hitaita ja täynnä ahdistusta ja itkua. Mieleeni tulikin että jos ystäväni ja mieheni vehtailevat keskenään jotain, se olisi kamalaa. Yritin sähköpostilla saada miestä tulemaan takaisin kotiin lapsensa takia, eikä minun, näin vaan ei käynyt. Joten oletinkin että ystäväni ja ystäväni vauva ovat nyt hänelle tärkeimmät elämässä. Mies silloin tällöin kävi todella pikaisia käyntejä kotona eikä katsonutkaan lastaan päin saatika kysellyt miten mulla tai vauvalla menee. Ja jonkin ajan kuluttua sainkin kuulla että paras ystäväni ja mieheni seurustelevat keskenään! Pahin painajaiseni oli toteutunut. Päätin että jos miestä ei lapsi kiinnosta niin ei tarvitse isyyttäkään hänen tunnustaa. Tunnistautumisessa kuitenkin kävi niin että pitkin hampain allekirjoitin laput. Jollain tavalla sitä hetkeä ennen sydämmeni suli kun näin että mies katsoi lastaan pitkään ja hymyili tälle. Kuitenkin saimme riidan siitä että otanko yksinhuoltajuuden vai yhteishuoltajuuden, joten jouduimme varmaamaan uuden ajan viikon päähän.
Seuraavana päivänä tästä tunnistautumisesta mies muuttui omituiseksi. Hän lupautui käyttämään minua kaupassa ja tuli jopa kahville kanssani reissun jälkeen. Jotenkin mies oli vaivautunut ja hiljainen ja vaikutti kun ei olisi halunnut lähteä mihinkään. Mies pyysikin yhtäkkiä minulta anteeksi ja totesi myös sen että anteeksipyyntö ei taida riittää, no ei tosiaankaan! Lähtiessään hän vain siesoskeli ja oli vaivautunut ja silloin hän sanoi että olen hyvä ihminen, totesin hänelle että niin, ei mulle olis muuten näin käynyt. Mies sanoi että tulee taas huomenna katsomaan loppuja tavaroitaan pois jne. Toisin kävi, hän ilmaantuikin parin tunnin päästä, itki ja sanoi että hän haluaa olla lapsen kanssa enemmän tekemisissä, hän jopa halasi minua. Sanoin miehelle että olenhan yrittänyt saada häntä kotiin, enkä aio kieltää tulemastakaan. Silloin hän jäi yöksi luokseni, haki seuraavana päivänä tavaransa takaisin ja on ollut tähän päivään asti rakastava mies ja lapselle hyvä isä.
Nyt asiani onkin se, että mua ahdistaa silti se mitä paras ystäväni minulle teki. Hänen olisi pitänyt olla minun tukenani, eikä ruveta vehtaamaan mieheni kanssa, kun erokin oli niin tuore, ja hän tiesi että rakastin miestä enemmän kuin koskaan ennen, eli todella paljon! En ole tekemisissä ystäväni kanssa enää ikinä, se on varmaa. Emmekä mieheni kanssa edes puhu hänestä mitään, mikä saattaa olla hyvä asia. Haluaisin niin keskittyä vain tulevaisuuteen, mutta jotenkin olen jäänyt menneisyyteen ja pahasti. Aina kun mies on töissä, oloni on lähes yhtä ahdistunut kuin silloin. Mutta olo helpottuu kun mies on kotona, sehän on jo hyvä asia. Enkä uskalla mainita kuinka paha minulla on olla miehelle, en tiedä miksi, vaikka luulisi hänen ymmärtävän että nämä haavat eivät tule helpolla parantumaan. Rakastan tuota miestä vaikka hän on satuttanut minua pahimmalla mahdollisella tavalla. Nyt pystyn antamaan rakkautta lapsellekin, joka tuntui vielä kaksi kuukautta sitten velvoitteelta jota täytyy syöttää silloin tällöin. Asiani ovat nyt hyvin? Lähteekö ahdistus milloinkaan pois?
Vastaukset 2
Vanhimmat
pelkäänpä pahoin ettei ahdistus tule koskaan katoamaan, niin kauan kuin olet kyseisen miehen kanssa.
itse olin 9 vuotta suhteessa miehen kanssa joka jäi minulle pari kertaa kiinni toisesta naisesta. vika tikki oli kun hän halusi toisen lapsen ja minun ollessani raskaana hän jäi minulle kiinni toisesta naisesta. 3 kertaa heitin sen miehen pihalle 9 vuoden aikana ja erehdyin ottamaan takaisin, ja joka kerta osasin odottaa että jotain tulee tapahtumaan, kunnes se aina tapahtui, vaikka kuinka toivoin ja rukoilin että olisin väärässä ja kuvitellut kaiken. nyt elän 1kk vanhan vauvan kanssa kahdestaan ja hän meidän vanhemman lapsen kanssa. tietenkin toivon sinulle parempaa kohtaloa kuin itselleni, mutta jos hän toisen kerran "narahtaa", älä ikinä ota häntä takaisin!
oon ollu tunteiden puolesta sun kans samas tilantees, mutta mulla ei ollu sillon lasta kuviois mukana, joten ei periaattees voi verrata.
mutta tiän ton ahdistavan tunteen, kun mies on töis tai jossain muualla kuin kotona, eikä itse ole varma missä se oikein menee. siinä tekisi mieli soittaa ja kysyä missä oot, mutta ei uskalla. se tunne ei ainakaa mulla mennyt koskaan pois (mies halusi erota jossain vaiheessa).
rauhallisella hetkellä, kun mies ei ole väsynyt eikä ärsyyntynyt, ota asia puheeksi vaikak se pelottaakin.
sano, että sua pelottaa, ja että tarvitset aikaa saada luottamuksen takaisin. sano, mitä tunnet miestä kohtaan ja kysy, mikä sai hänet palaamaan takaisin sun luo.
jos mies on tosissaan, hän tekee töitä sen eteen että luottamus palautuu ajan kanssa.