Olen juuri joutunut kokemaan jotain mitä sinisilmäisesti kuvittelin mahdottomaksi. Päätyminen avioeroon. 11 yhteistä vuotta, kolme lasta. Pyytäisinkin jos saman kokeneet voisivat kertoa miten te olette päässeet yli tälläisestä? Välillä tuntuu että pää räjähtää,uni ei tule, ruoka ei maistu ja rintaa puristaa. Pienetkin neuvot otettaisiin kiitollisuudella vastaan.
Miten jatkaa??
Jasu
91937
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Hei !
Kyllä sinä selviät,se on kovaa aikaa mutta
aika tekee tehtävänsä.Itse olin 19 v naimisis-
sa jäi huolehdittavakseni 3 lasta ,tässä
tapauksessa, vaikka itse hainkin eroa.
Vaikea keroa, kun en varmasti tiedä oletko nainen/mies. Erilaisia selviytymistarinoita molemmille. Olet nyt sokki/paniikkivaiheessa, se on kaikilla ja menee ohi. Kannattaisko kirjoitella tänne vähän lisää tai käyttää ystäviä ja jos oikein mahdottomalta tuntuu, käydä lääkärillä.
...laita meiliosoite, niin voitaisiin kirjoitella, jos siitä olisi jotain apua.
Olen nainen.
Kuka teki ja mitä,koska jouduitte eroamaan?
Jätit täysin kertomatta kaikki faktat?
keero rehellisesti miten kävi?
Asetu tilanteen ulkopuolelle ja luettele kaikki eroon johtaneet tapahtumat niin alkaa selvitä itsellesikin paremmin eikä vaan ahdista.
Ilman riitoja ei kukaan selviä,mutta lasten takia molempien olisi hyvä yrittää hillitä kiukkuaan niin paljon kun voi.Lapsille pitää selittää totuus tilanteesta mutta kertoa että molemmat vanhemmat rakastavat lapsia.Toistakaa usein,ettei se ole yhdenkään lapsen syy millään lailla.
Olen 32 vuotias mies. Viimmeisen vuoden aikana huomasin että vaimon suhtautuminen muuttui pikkuhiljaa. Aavistelin kyllä jotain mutta en älynnyt tarttua asiaan ennenkuin oli myöhäistä. Lopuksi tilanne meni siihen ettei enää saanut koskea ja kommunikointi tapahtui lähes huutamalla. Vaimo sanoi viikko sitten että voisihan sitä yrittää mutta mikään ei muuttunut, paitsi ettei hän suostunut puhumaan enää ollenkaan. Muutakuin puhelimessa kavereilleen. Niinpä sanoin ettei ehkä kannata jatkaa koska tuntui että se oli vain tietynlaista tekohengitystä. Tosin kokoajan mietin olisiko sittenkin jotain ollut tehtävissä, mutta yksipuolisesti on vaikea yrittää.
[email protected]
En tiedä kumpi on parempi; miettiä, olisiko jotain ollut tehtävissä vai tieto siitä, ettei koskaan olisi voinut tehdä asialle mitään.
Omassa tapauksessani vaimo oli kanssani 9 vuotta, vaikkei omien sanojensa mukaan todella rakastanut minua tai tuntenut intohimoa minua kohtaan. Olin ollut hänelle pelastusrengas hänen edellisestä suhteestaan. Kaikesta päätellen, tiesin hänen puhuvan totta! Voitte miettiä, millainen ihminen on kyseessä. Minä en vain tiennyt sitä, eikä tiennyt kukaan muukaan.
Hän tapasi "elämänsä rakkauden" ja 2 kk:ssa oli peli selvä. Minä tiesin asiasta vasta eron hetkellä. Vaimo muutti suoraan uuden miehen luokse ja jatkoi onnellisena elämäänsä ilman mitään omantunnontuskia.
Minä jäin jälkeen sormien napsautuksella kuin rukkanen, jota pidettiin vain paremman puutteessa. 9 vuotta elämästäni valahti hukkaan. Mitään hyviäkään asioita en voi muistella, sillä tiedän, etteivät ne olleet todellisia. On aika ontto olo, enkä oikein vielä tiedä, mitä tästä eteenpäin. Pakko on vain jatkaa päivä kerrallaan.
Yleensä miehiä "syytetään" siitä, että he juoksevat edellisestä suhteesta suoraan toiseen. Mutta siinä samalla tuppaavat siirtymän mukana ne edellisen suhteen ongelmat ja solmut. Alussa varmaan tuntuu siltä, että joku pelastaa jostain kurjasta suhteesta, mutta ihmisen itsensä sisällä on se "kurjuus", jolle pitäisi ennen seuraavan suhteen aloittamista tehdä jotain.
Ero lienee tapahtuma, joka eniten muuttaa ja kasvattaa ihmistä; juuri eronneen tai eroamassa olevan kanssa yhteenmenemistä kannattaa aina harkita. Ihmisen olisi ensin hyvä tutustua muuttuneeseen itseensä ja nähdä selkeästi sekä omat heikkoudet että vahvuudet parisuhteesa.
Olen vaimo,joka juuri käy läpi rintasyöpähoitoja.Olen ollut 10v naimissa.2 lasta.Mies ei ole osoittanut koskaan todella rakastavansa minua.Nyt sairauden aikana ei tukea tullut millään lailla.Ei ole voimia erota enkä voi tehdä lapsille sitä,jos itse kuolen.Keneltä minä voin enää pyytää välittämistä?Jos Jumala kuulisi?Miehille en varmaan enää kelpaakaan enkä tiedä miten kauan elän.Hoito on ohi,mutta olo kauhea kun kukaan ei tukenut.Itse maksoin säästöilläni hoidot.Mies ei auttanut.
Kyllä Jumala kuulee. Useimmiten Jumala toimii meidän muiden ihmisten kautta. Oma elämäntilanteesi on sen verran kriitinen, että tarvitsisit luotettavia ja välittäviä ihmisiä ympärillesi. Jos jollekin haluaisit puhua luottamuksella, kokeile vaikka aluksi oman seurakuntasi sielunhoitopalvelua.
Toivon sinulle voimia ja enkeleitä elämääsi!