Enpä olisi tälle palstalle eksyväni, mutta luettuani joitain ketjuja minunkin on pakko kirjoittaa tänne.
Ikävöin yhä ensirakkauttani. Hän on edelleen kauneinta, ihaninta ja suloisinta koko maailmassa mitä tiedän. Minun ensirakkauteni oli järisyttävä ja kokonaisvaltainen tunne. Voiko iloon pakahtua? ...muistan useinkin pidelleeni häntä lähelläni, molempien kyynelehtien puhtaasta hellyydestä ja onnesta.
Olin tuolloin vajaa 20-vuotias ja suhde oli verrattaen lyhyt, vajaat 3 vuotta. Toki aika tuntui pidemmälle silloin. Erostamme on kulunut aikaa jo n.15 vuotta, mutta ajattelen häntä yhä lähes päivittäin. Aikoinaan ero johtui minusta, yhden yön hairahduksesta, elämäni suurimmasta virheestä. Pyyysin anteeksi niin kuin vain ikinä pystyin, olen niin pahoillani vieläkin. Toki eron jälkeen tapasimme, sillointällöin. Muistan kun rakastelimme molemmat itkien, molemmat tietäen, että tämä on viimeinen kerta hellyyttä toisillemme. Aikaa myötä tapasimme harvemmin. Kirjoittelimme kyllä toisillemme pitkiä kirjeitä. Tuntui siltä, että kumpi tahansa oli aivan siinä rajalla ojentaa kätensä ja pyytää toisen takaisin syliinsä loppuelämäkseen.
Näin ei kuitenkaan käynyt. Minä pelkäsin omia mustasukkaisuuden tunteita(olimme jo tässä välissä tapailleet muita) ja kykeneväisyyttäni käsittelemään niitä. Tietysti myös aikaisempi tekoni hävetti älyttömästi. Hän lähti ulkomaille ja löysi sitten toisen miehen, jonka kanssa elää ilmeisen onnellista perhe-elämää nykyään. Emme kai ikinä oikeasti kunnolla hyvästelleet toisiamme. Itsekin olen tänä päivänä naimisissa, täytyihän minunkin jatkaa eteenpäin ja yrittää edelleen.
Mutta.
Minä ikävöin häntä lähestulkoon joka päivä. Välillä ikävän tunne on niin pakahduttava, että en tiedä mitenpäin olla. Olen itkenyt pienen lammen edestä kyyneleitä. Itkenyt yksin asian kanssa, josta en voi oikein kenellekkään edes puhua. Rakkauden tunne tai määrä häntä kohtaan ei ole muuttunut, vaikka aikaa erostamme on kulunut jo puolet koko elämästäni. Jos vain olisin ollut hieman kypsempi, ...jos olisimme olleet muutaman vuoden vanhempia tavatesamme. jos,jos,jos.
Olin hänen kanssaan niin onnellinen. Minulle oli silloin täysi yllätys, että ihminen voi tuntea sellaista onneen sekoittunutta musertavan ihanaa rakkauden ja ilon tunnetta. Sitä tunnetta en ole ikinä eromme jälkeen tuntenut. Näen aika usein unia entisestä rakkaudestani, unia jossa kaikki on ennallaan. Herääminen tuntuu aivan hirveältä - saada Hänet hetkeksi takaisin vain siksi, jotta seuraavassa hetkessä mikään ei ollutkaan totta. Niin kamalalta ja säälittävältä kuin se kuulostaakin, niin kuitenkin ne unet ovat minulle ne onnen hetket tänä päivänä. Silloin saan Hänet vielä pieneksi hetkeksi, jonka aavistuksen aikaa luulen olevan ikuista.
Sitten, niinkuin aina, herään. ...Onnen kyyneleet vaihtuu suruun ja aivan kuin väritkin haalistuisi. Sitten jatkan elämääni niinkuin aina ennenkin. Hymyillein ulospäin, mutta ikuinen ikävä sisälläni. Sydän vereslihalla, suuri kohta tyhjyyttä ammottaen.
Ikävöin yhä ensirakkauttani. Hän on edelleen kauneinta, ihaninta ja suloisinta koko maailmassa mitä tiedän. Minun ensirakkauteni oli järisyttävä ja kokonaisvaltainen tunne. Voiko iloon pakahtua? ...muistan useinkin pidelleeni häntä lähelläni, molempien kyynelehtien puhtaasta hellyydestä ja onnesta.
Olin tuolloin vajaa 20-vuotias ja suhde oli verrattaen lyhyt, vajaat 3 vuotta. Toki aika tuntui pidemmälle silloin. Erostamme on kulunut aikaa jo n.15 vuotta, mutta ajattelen häntä yhä lähes päivittäin. Aikoinaan ero johtui minusta, yhden yön hairahduksesta, elämäni suurimmasta virheestä. Pyyysin anteeksi niin kuin vain ikinä pystyin, olen niin pahoillani vieläkin. Toki eron jälkeen tapasimme, sillointällöin. Muistan kun rakastelimme molemmat itkien, molemmat tietäen, että tämä on viimeinen kerta hellyyttä toisillemme. Aikaa myötä tapasimme harvemmin. Kirjoittelimme kyllä toisillemme pitkiä kirjeitä. Tuntui siltä, että kumpi tahansa oli aivan siinä rajalla ojentaa kätensä ja pyytää toisen takaisin syliinsä loppuelämäkseen.
Näin ei kuitenkaan käynyt. Minä pelkäsin omia mustasukkaisuuden tunteita(olimme jo tässä välissä tapailleet muita) ja kykeneväisyyttäni käsittelemään niitä. Tietysti myös aikaisempi tekoni hävetti älyttömästi. Hän lähti ulkomaille ja löysi sitten toisen miehen, jonka kanssa elää ilmeisen onnellista perhe-elämää nykyään. Emme kai ikinä oikeasti kunnolla hyvästelleet toisiamme. Itsekin olen tänä päivänä naimisissa, täytyihän minunkin jatkaa eteenpäin ja yrittää edelleen.
Mutta.
Minä ikävöin häntä lähestulkoon joka päivä. Välillä ikävän tunne on niin pakahduttava, että en tiedä mitenpäin olla. Olen itkenyt pienen lammen edestä kyyneleitä. Itkenyt yksin asian kanssa, josta en voi oikein kenellekkään edes puhua. Rakkauden tunne tai määrä häntä kohtaan ei ole muuttunut, vaikka aikaa erostamme on kulunut jo puolet koko elämästäni. Jos vain olisin ollut hieman kypsempi, ...jos olisimme olleet muutaman vuoden vanhempia tavatesamme. jos,jos,jos.
Olin hänen kanssaan niin onnellinen. Minulle oli silloin täysi yllätys, että ihminen voi tuntea sellaista onneen sekoittunutta musertavan ihanaa rakkauden ja ilon tunnetta. Sitä tunnetta en ole ikinä eromme jälkeen tuntenut. Näen aika usein unia entisestä rakkaudestani, unia jossa kaikki on ennallaan. Herääminen tuntuu aivan hirveältä - saada Hänet hetkeksi takaisin vain siksi, jotta seuraavassa hetkessä mikään ei ollutkaan totta. Niin kamalalta ja säälittävältä kuin se kuulostaakin, niin kuitenkin ne unet ovat minulle ne onnen hetket tänä päivänä. Silloin saan Hänet vielä pieneksi hetkeksi, jonka aavistuksen aikaa luulen olevan ikuista.
Sitten, niinkuin aina, herään. ...Onnen kyyneleet vaihtuu suruun ja aivan kuin väritkin haalistuisi. Sitten jatkan elämääni niinkuin aina ennenkin. Hymyillein ulospäin, mutta ikuinen ikävä sisälläni. Sydän vereslihalla, suuri kohta tyhjyyttä ammottaen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ole onnellinen että olet kokenut jotain noin kaunista.....paljon on yksinäisiä jotka eivät koskaan saa tuntea toista kohtaan ja saada vielä vastarakkautta. Tai sitten yksinkertaisesti etsit hänet käsiisi .....
Mäkin olen samankaltaisia tunteita käynyt läpi. Meillä suhde loppui 16 vuotta sitten siihen, että loukkaannuin hänelle verisesti ja pistettiin molemmat välit niin poikki kuin voi. Enpä olisi silloin uskonut, että ikävä vie loukkaantumisesta voiton jo noin vuodessa. Vaikka niin olin mielessäni vannonut, että en anna koskaan anteeksi. Anteeksi tuli annettua aivan itsestään. En enää muistele sitä miten kaikki loppui paitsi pienellä kipeällä tunteella, koska meidän suhde loppui. Välillä on katkera tunne, kun ajattelee, että olisiko voinut tehdä jotain ihan vaan pientäkin ja oltaisko oltu menettämättä toisiamme sitten.
Mä en halua muistella sitä mitä meillä oli. Vältän aivan tietoisesti. On vaikea edes kirjoittaa siitä, koska olen lopettanut sen muistelun. Sun tekstin luettua muistan, että se tuntui samalta. Hän oli ihaninta koko maailmassa. Pelkkä ajatus jostain pienestä yksityiskohdasta hänessä tuntui pakahduttavalta. Hänen halaamisensa tuntui tappavan ihanalta. Silmät eivät koskaan pysyneet kuivana, koska hänen ihonsa ja läsnäolonsa tunteminen aiheutti niin suuren tunneryöpyn.
Välillä jokin asia muistuttaa hänestä tai siitä mitä meillä oli. Silloin muistot tulvivat ja vievät minut mennessään. Saan kiinni niistä tunteista, joita häntä kohtaan on paljon. Vajoan unelmiin ja muutun lopulta itkuiseksi ja haikeaksi. Kunnes pääsen taas yli siitä ja vannon, että mikään ei koskaan enää muistuta hänestä.
Välttelen tietoisesti kaikenlaisia paikkoja, joissa voisin häneen törmätä. Olen asiasta pakkomielteinen enkä edes menisi 80 km lähemmäs kaupunkia jossa hän kai asuu. Samalla kuitenkin pidän yhtä pakkomielteisesti huolta ulkonäöstäni. En astu jalallakaan ulos asunnosta ellei hiukset, meikki ja vaatteet ole täydellisesti. Korkeintaan lähipuistoon voin mennä ja kauppaan joskus vähän huonommin tälläytyneenä. Joudun heräämään aamulla todella aikaisin, että saan jokapäivä itseni valmiiksi ajatuksella. Harrastan urheilua ja pilatesta samasta syystä. Edelleen samasta syystä hoidan mm. ihoani pakkomielteisesti, jotta en vanhene ja syön hyvin. Nämä kaikki siis siksi, että pelkään koko ajan, että näkisin hänet jossain ja jos näkisin, haluan varmasti näyttää hyvältä. Näytän itseasiassa nykyään paljon terveemmältä ja ehkä nätimmältäkin kuin koskaan suhteemme aikana. Silloin en jaksanut moneenkaan asiaan panostaa tällä tavalla.
Tiedän etten törmää häneen, mutta pelkään sitä noin paljon, että se saa minut käyttäytymään noin.
Omassa tapauksessani tapahtui myös paljon keskustelua asioista suhteemme loppumisen jälkeen. Se oli raastavaa, koska mitä enemmän hän oli läsnä, sitä enemmän tuntui että haluan sanoa hänelle, että haluan hänet takaisin. Koko keskustelujemme ajan pyörittelin ajatusta toisinaan kovastikin päässäni. Yritin etsiä vihjeitä hänestä, että olisiko hänellä tunteita vielä jäljellä. Olemme molemmat mustasukkaisia ihmisiä ja totta puhuakseni omassa päässäni koin kyllä ajatuksissani kovaa tuskaa siitä ajatuksesta, että joutuisin taistelemaan itseni kanssa hyväksyäkseni kaiken ja samalla oppia olemaan hellä asioista hänelle, jos olisimme seurustelleet. Koin myös häpeää omasta käyttäytymisestäni ja ajattelin, että seurustellessamme aiempi suhteeni olisi varmasti haitannut häntä. En silti sitä pelännyt niin paljon, koska tiedän että osaan olla hellä, rehellinen ja tukeva ja osannut auttaa. Mutta lopulta ajatus omasta kyvyttömyydestä esti kertomasta omia tunteitani.
Paikotellen haaveilen elämästä hänen kanssaan edelleen. Sitten ajattelen kuinka hölmö olen ja suutun ajatuksesta, että hän on jo unohtanut. En voi enää jatkaa tällä tavoin, sillä sisälläni tuntuu, että kuljen kehää jonkun aikoja sitten kadotetun suuren rakkauden vuoksi. Uskon, että vuodet pikku hiljaa vievät minut kauemmaksi, koska vuosi vuodelta ajattelen hänenkin unohtaneen. En ole mennyt naimisiin näiden sisäisten ristiriitojeni vuoksi, vaikka vakaassa suhteessa olenkin. Olen ajatellut ehkä mennä joskus terapiaan ja päästä kaikista turhista tunteista eroon ja keskittyä enemmän käsillä olevaan elämään.