Laiton pysyvä huostaanotto on sama kuin lapsen kuolema

http://www.iltalehti.fi/perhe/2011092314443378_pr.shtml

Lapsensa menettäneet kertovat, ettei suru lapsen kuolemasta häviä koskaan. Se muuttaa muotoaan, ja suurin tuska muuttuu vuosien myötä parhaimmillaan kauniiksi kaipaukseksi.

Surutyö vie aikaa. Moni Iltalehden kyselyyn vastanneista kertoi pystyneensä käsittelemään tapahtunutta vasta vuosien jälkeen. Apua ovat tuoneet ennen kaikkea aika, vertaistuki, ammattiapu, läheisten tuki ja oma elämänkatsomus.

"Luulin, että itsekin kuolisin"

Me miehemme kanssa menetimme täysiaikaisena syntyneen esikoisemme Ella-Marian synnytyksestä seuraavana päivänä vuonna 2002. Luulin, että myös minun elämäni loppui siihen. Toisin kävi. Nyt elän yhden koulupojan ja miehen kanssa elämää, mutta tyttö on aina mielessä. Oma elämä on kuitenkin muuttunut, turha valittaminen on loppunut. En ole enää sämä ihminen, mutta nautin elämästä eri tavalla. Uudenlainen elämä

Esikoiseni kuoli aikoinaan 3-kuisena kätkytkuolemaan. Kuinkako siitä voi selvitä? Ei siitä selviäkään, asian kanssa vaan oppii ajan kanssa elämään. Seuraavasta lapsesta oli parivuotiaaksi asti kauhea hätä. Sain vuosien saatossa kolmea lasta lisää. Aloin uskoa sanontaan "elinpäivämme ovat luetut ennen syntymäämme". Sen turvin selvisin lapseni kuolemasta. Uskomukseni mukaan jokainen elää sen ajan kuin on määrätty. Muuten en niin uskonnollinen ole, mutta tuohon haluan uskoa ymmärtääkseni lapseni kuoleman. yhden menettänyt

Olen ollut työkyvytön lapseni kuolemasta asti, keskittymiskyky on mennyt, muistikatkoksia, paniikkihäiriötä... Parisuhteemme on ollut katkolla viimeiset kolme vuotta, mutta nyt näyttää paremmalta. Vuosi sitten kävin Mieli Maasta Ry:n ohjaajakoulutuksen ja olen vaihtelevasti saanut siitä vertaistukea, kuten heti alusta asti Surunauhan (Itsemurhan tehneiden läheiset Ry) toiminnasta. Ilman vertaistukea en olisi selvinnyt! Enkelin äiti

Me menetimme 3-vuotiaan poikamme leukemian luuydinsiirtohoitojen komplikaatioihin reilu vuosi sitten. Hän oli ainoa lapsemme. Varmasti aika on ainoa asia, joka mahdollistaa menetyksestä selviämisen. Tunteet, tuska ja suru aaltoilevat. Uskon, että ajan mittaan aallot loivenevat. Usko ja halu normaalista elämästä vievät myös eteenpäin. Työ tietyissä määrin on myös helpottava tekijä, kunhan sitä ei tee liikaa. Minulle ainakin surutyö on pääasiallisin työni tällä hetkellä. Joandra

Ensimmäinen vauvani kuoli heti ensimmäisenä päivänään synnytyssairaalassa elimellisiin sairauksiinsa. Kun tulin kotiin oli kevät, äitienpäivä tulossa. Olinko nyt äiti? Mille? Ei ollut vauvaa, ei ollut ihanaa vauvamasua, oli vain rinnat, joista yritti pulputa maitoa - koko elimistö halusi hoivata, mutta syli oli tyhjä. Tästä on yli 20 vuotta. Olen saanut ihania terveitä lapsia sittemmin. Mutta aina lapseni syntymäpäivänä itken, ostan sievän kimpun tyttösen muistoksi, jos uskon selviytyväni kukkakaupan kassalta romahtamatta. Yleensä kukaan ei ymmärrä täysin toisen tuskaa, eivätkä sanat auta - useimmiten päinvastoin. Missään nimessä en jätä kärsivää huomiotta, vaan halaan ja halaan vielä uudestaan ja jaan kyyneleet. Lämmin osanotto on enemmän kuin tuhat sanaa, eikä niillä satuta. Pia

Minulta kuoli 2-vuotias lapsi tapaturmaisesti 10 vuotta sitten. Lapsen kuolemasta ei selviä, kuolemasta tulee osa elämää. Näin jälkikäteen voisi sanoa, että lapsen kuoleman hyväksyminen on yksi helpottava vaihe. Nyt sanoisin, että minulla on aika hyvä olla suurenosan ajasta. Pitkään, hartaasti ja monipuolisesti surrut isä

Lapsen menetys vaikuttaa koko loppuelämän jokaiseen päivään. Silti on katsottava eteenpäin ja omalla käytöksellään rohkaistava muita perheenjäseniä selviytymään elämän haasteista. Vei elon viima mun kukkani

Mikael kuoli yllättäen. Kaipuu oli kamala. Katselin kaikkia nuoria ja olin aina näkeväni kaikkialla Mikaelin. Lopulta minun oli pakko muutaa, sillä en enää kestänyt "muistojen seiniä". Uusi koti ja asuinpaikka saivat ajatukset laimentumaan. Lapsen menetyksestä ei selviä mitenkään. Mennään päivä kerrallaan. Toki elämä jatkuu, mutta olen täysin rikki ja kokonaan toinen ihminen. Minä olen raavas äijä, rekkakuski. Joku luulisi, etteivät nämä asiat häiritse. Toisin on. Aku

Olen menettänyt lähes aikuisen lapsen äkillisen sairauden vuoksi alle kaksi vuotta sitten. Vähän väliä asia nousee mieleen pienestäkin ja kyyneleet tulevat väkisin silmiin, vaikka en sitä jatkuvasti ajattelekaan. Omaan toipumiseeni varmasti vaikuttaa se, että seurasin lapsen pitkää kärsimystä aivan läheltä ja näin, ettei siitä olisi voinut enää toipua. äiti60

Esikoiseni syntyi pienenä keskosena hätäsektiolla. Hän kuoli neljän päivän iässä. En kestänyt jäädä kotiin, vaan palasin pian töihin. Luulin selviäväni itsekseni. Kunnon romahdus tuli, kun kaksi vuotta tapahtuneesta oli kulunut. Silloin kävin ensimmäistä kertaa juttelemassa ulkopuoliselle. Voi kun olisin tajunnut sen tehdä jo heti tapahtuneen jälkeen. Nyt tapahtuneesta on yli kolme vuotta. Suurin tuska on pikkuhiljaa muuttunut kaipaukseksi. Ensimmäinen ja ainoa

Se ei oikeestaan ole sama ollenkaan.

Koska laiton huostaanotto on samaa kuin lapsensa kiduttamisen näkeminen ja se että siitä sitten jotkut ovat montaa mieltä...että saako lasta kiduttaa vai onko se ehkä kuitenkin peiliinkatsomisen paikka vanhemmille vain.

Kuolleen lapsen vanhempaa tuetaan (tietenkin) mutta kuolemantapauksen yhteydessä ei kukaan sano, että olisi jotenkin pelkästään oikein, että lapsi kuoli, ja että se pitäisi ymmärtää nähdä asiana, jonka vain praidkoulun käynyt osaa ymmärtää ja että sitä ymmärrystä ei kukaan vanhemmuuden eli lapsen kadottanut ikinä tule ymmärtämään. Ja joka tuosta uskaltaa olla eri mieltä, on kitkerä jankkaaja.

Tuollainen asennoituminen nimenomaan on ilmeisimmin ovelaa laskelmointia ja sen tarkoitus on...-MIKÄ? Kouluttajat tietänevät? Praid tahi Sijaisvanhemmuus ilman praidiakin antaa niin syvän vallantuntemuksen, että sitä on peräti oiva keino käyttää hyväksi heikon itsetunnon omaaviin ja vallankäyttöstä riippuvaisiin tyyppeihin.

On niin helppoa katsoa alas! (Tietämättäänkin). On helppoa neuvoa katsos näin eikä suinkaan noin ja eiköhän mennä itse asiaan ja olkaas te tietämättömät hiljaa...kun siis se erinomaisuuskäsitys asuu siellä päänupin sisässä pysyvästi. Tällä ominaisuudella on dg narsisti ja sen omaava ei myönnä kuuna päivänä että se ominaisuus olisi mikään sairaus. -Viimevuosina se on istutettu kasvatusalan ihmisiin, sellaisiin vähemmän koulutusta omaaviin, jotka ovat alttiimpia imemään paremmuudentuntua. Ennen se sai riehua vapaasti vain esim insinööreissä, jotka tunnetusti kumartavat (enimmäkseen)
tilpehööritietämyksiä ja panttaavat tietojansa jotka ei mitään hirmuisia edes aina ole.

Kuollutta saa surra rauhassa. Sitä pitääkin saada surra rauhassa. Kidutuksen uhreja ei nähdä vaikka ne palaa ja kytee ja myrkyttyy elävänä: kas on kovin helppoa potkia kituvaa ja käännellä ja väännellä sitä ja antaa siitä äärettömän tärkeitä mielipiteitä. Viisas on se joka näinä päivinä uskoo omia silmiään ja ajattelee omilla aivoillaan ja erottaa mikä on oikeaa ja mikä väärää.

Kuoleman jälkeen vanhemmilla on oikeus surra lapsen menetystä, mutta huostaanoton yhteydessä ei, oli se miten laiton syiltään ja jatkotoimiltaan ja kärsii lapsi siitä miten paljon tahansa.

Ihmiset pyrkivät myös ajattelemaan, että kuoleman jälkeen on parempi olla, mutta huostaanotto ei lähestulkoonkaan aina kohenna lapsen olosuhteita, turhan usein käy päinvastoin. Silloin vanhemmilla on eron lisäksi vielä tuska lapsen kärsimyksistä ja epäinhimillisestä kohtelusta sijaishuollossa.

Vai että oikein lämmin syli. Tuollaiset mainokset saavat aikaan lähes oksennusrefleksin palleassa, niin suurta valhetta ne olivat senkin paikan kohdalla, jossa lastani kidutettiin aikanaan LAITTOMAN huostaanoton jälkeen. Laiton on tarkoituksella versaalilla, koska todisteita löytyy koska tahansa sen toimen laittomuudesta.

Kaikista laittomuuksista huostaanottojen yhteydessä ei löydy todisteita nimenomaan siksi, koska sossut osaavat asiansa. Tarkoitan siis, että nimenomaan laittomuudet jätetään kirjaamatta, ne kaunistellaan ja pyöritellään hallinto-oikeuden silmät kestäviksi.

Minulta on lähdössä nuori huostaan tai kuulemiset on ensin ja asianajajan kanssa vastustetaan koko hommaa. Saa nyt nähdä miten tässä käy. Olen pessimistina varautunut pahimpaan. Nuori on jo sanonut mitä hän tekee huostassa ja se on karua...Olen sanonut sossuille että ei ole lapsen edunmukaista tämä. Mutta aika näyttää. Olen aina äiti hänelle,sitä asiaa ei sossut vie. Se on varma.

Minä en oikein ymmärrä kun kaikki sanovat että huostaanotot ovat laittomia ja silti vaan otetaan huostaan.
Kukaan ei kerro mitkä asiat ovat yleensä olleet ajankohtaisia sillon kun sosiaali on puuttunut heidän elämäänsä, kaiken järjen mukaan joku syy siihen pitäisi olla että se ensimmäinen sosiaali henkilön kohtaaminen on tapahtunut.
Kertokaa minkälaisilla perusteilla nämä kauheudet oikein ovat päässeet alkuun.
Itselläni on lapsia ja vain ajatus että joku olisi tullut heitä ottamaan huostaan on kauhistuttava,
Ja voin ymmärtää sen tuskan jos tullaan lapsi ottamaan kodista , sillä eikö se pitäisi olla niin että jos vanhempi tarvitsee tuke niin silloin sitä annetaan hänelle , että lapselle näytetään ettei hänen vanhempansa ole kelvollisia kasvattamaan häntä, niin miten lapsi sen kokee. Ajatuskin hirvittää.
Tutkitaankin yleensä tarkkaan näitä asioita , vai millä perusteilla näin käy .
Sen ymmärrän että jos kodissa käytetään alkoholia niin se ei koskaan ole lapselle hyvä esimerkki aillä lapsen kannaltaan katsoen on juuri vanhempien juominen vaikuttanut heihin monella negatiivisella tavalla .
Tunnen myötätuntoa kaikki perhettä kohtaan joille on nämä asiat mullistaneet elämän

Meillä rikkoivat minut henkisesti kuten myös nuoren huostaaamalla. Mutta sanoin nuorelle että olen hänen äiti aina ja rakastan häntä. Vaikka sossut vei hänet. Tuntuu siltä kuin olisi lapsi kuollut.