Hyvät puolensa ovat täysin, kuin unelmieni miehen. Huonot puolensa ovat nekin kestettävissä, kun on kuitenkin kaikin puolin muuten niin ihana. Ongelma on siinä, että suhteemme junnaa paikoillaan. Se ei siis tunnu kehittyvän, kun mitään ei enää tapahdu. Tapailu muuttui seurusteluksi, rakkaudentunnustuksiksi, ja saman tilan "asuttamiseksi". Siihen se sitten jäi.
Käytännössä katsoen mies asuu luonani, muttei kuitenkaan halua yhteenmuuttoa. Ei halua miettiä kihloja tai haluaako koskaan edes naimisiin. Ei halua miettiä yhteisiä lapsia, lemmikkejä, verhoja tai edes viherkasvia. Kuin hänellä olisi siis loputtomasti aikaa, ja minä ikuisesti odottelemassa, vaikka tietää kantani asiaan.
Olen miehekkeelle ensimmäinen kunnollinen seurustelusuhde, itselläni taasen jo alakouluikäinen jälkikasvu. 3-kympin rajapyykki on täytetty, miehekkeellä tuo muutaman vuoden päässä. Emme siis mitään kovin pieniä enää ole ;) Kuitenkin tuntuu siltä, että miehen kokemattomuudesta johtuen suhde kanssaan kehittyy samaa vauhtia, kuin mitä se itselläni 16-vuotiaana.
Seurusteluamme takana lähes 2v., josta "yhteisasumista" reilu vuoden. Pinnani alkaa pikkuhiljaa kiristyä ainaisista "en minä vain tiedä"-vastauksista.
Pahinta tässä se, että olen alkanut hiljalleen suunnitella elämääni eteenpäin ilman häntä. Välillä masentaa ja itkettää, ja on kuin kävisi jonkinlaista surutyötä menettämisestään. Menettää en häntä kuitenkaan halua, sillä vain hullu päästäisi moisen saaliin menemään.
Mutta voiko tuollaista ihmistä toisaalta edes saada, jos jo pelkän avoliiton virallistaminen on niin vaikeaa? Ja jos vaikka voikin saada, viekö se niin kauan, että joutuu luopumaan mahdollisuudesta saada lisää lapsia? Tai etteivät vanhempani enää elossa hääpäivänäni?
Olenkohan mahtanut jo jotenkin alitajuisesti päästää hänestä irti, vai voiko tällaisen suhteen saada vielä elvytettyä? :/
Käytännössä katsoen mies asuu luonani, muttei kuitenkaan halua yhteenmuuttoa. Ei halua miettiä kihloja tai haluaako koskaan edes naimisiin. Ei halua miettiä yhteisiä lapsia, lemmikkejä, verhoja tai edes viherkasvia. Kuin hänellä olisi siis loputtomasti aikaa, ja minä ikuisesti odottelemassa, vaikka tietää kantani asiaan.
Olen miehekkeelle ensimmäinen kunnollinen seurustelusuhde, itselläni taasen jo alakouluikäinen jälkikasvu. 3-kympin rajapyykki on täytetty, miehekkeellä tuo muutaman vuoden päässä. Emme siis mitään kovin pieniä enää ole ;) Kuitenkin tuntuu siltä, että miehen kokemattomuudesta johtuen suhde kanssaan kehittyy samaa vauhtia, kuin mitä se itselläni 16-vuotiaana.
Seurusteluamme takana lähes 2v., josta "yhteisasumista" reilu vuoden. Pinnani alkaa pikkuhiljaa kiristyä ainaisista "en minä vain tiedä"-vastauksista.
Pahinta tässä se, että olen alkanut hiljalleen suunnitella elämääni eteenpäin ilman häntä. Välillä masentaa ja itkettää, ja on kuin kävisi jonkinlaista surutyötä menettämisestään. Menettää en häntä kuitenkaan halua, sillä vain hullu päästäisi moisen saaliin menemään.
Mutta voiko tuollaista ihmistä toisaalta edes saada, jos jo pelkän avoliiton virallistaminen on niin vaikeaa? Ja jos vaikka voikin saada, viekö se niin kauan, että joutuu luopumaan mahdollisuudesta saada lisää lapsia? Tai etteivät vanhempani enää elossa hääpäivänäni?
Olenkohan mahtanut jo jotenkin alitajuisesti päästää hänestä irti, vai voiko tällaisen suhteen saada vielä elvytettyä? :/
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mies ei ole valmis. Mieti, mitä itse haluat; odottaa ja katsoa vai lopettaa suhde ja hakea toinen joka olisi valmiimpi sitoutumaan.
Ymmärsin että mies on sinua nuorempi,alle 30? Ymmärsin että hänelle olet eka vakavampi suhde? Voin hyvin tajuta ettei hän ole valmis sitoutumaan. Ja jos "pakotat" ja painostat, joko ajat hänet pois tai sitten vastentahtoiseen suhteeseen joka ei tule kestämään.
Siis todellakin; mieti mitä itse haluat ja toimi sen mukaan.