empä olisi uskonut, että tulen tänne kirjoittamaan moisesta asiasta. Niin se elämä heittelee.
Tapasin nykyisen vaimoni vuosikymmen sitten ja aloimme samantien seurustella. Ensimmäisenä vuotena olin ulkomailla töissä, joka aiheutti hänessä suurta mustasukkaisuutta. Aihetta en kuitenkaan siihen antanut.
Muutimme yhteen. Minulla oli laaja ystäväpiiri, johon kuului myös naisia. Vaimoni oli sairaanloisen mustasukkainen kaikista naisystävistäni, joten jouduin lopettamaan yhteydenpidon naispuolisten ystävieni kanssa. Syytä en tietenkään voinut kenellekkään kertoa, "vaimoni vihaa teitä" ei olisi ollut miellyttävää kertoa. Jostain syystä vaimoni mustasukkaisuus vain kasvoi ja saavutti absurdit mittasuhteet. Jos olin pysähtynyt autolla suojatien eteen ja suojatietä ylitti vaimoni mielestä viehättäviä naisia, hän räjähti minulle "perseiden kyttäämisestä", mitä oikeasti ei tapahtunut. Lopputuloksena liikennevaloissa katsoin auton rattiin, josta nopeasti vilkuilin liikennevalojen vaihtumista. Normaalia eikö?
Välillä meni paremmin, välillä huonommin. Vaimollani on/oli ongelmia läheisyyden kanssa, ainoa tapa osoittaa hellyyttä oli seksi. Ei halauksia, ei pusuja, ei "miten sun päivä meni", ei mitään. Mutta vaikka koko päivä olisi riidelty, vaikka kuinka paha mieli sinulla oli, se ei liittynyt seksiin mitenkään. Vaimoni haukkui minua/riiteli vaikkapa pari tuntia yhteen menoon ja kun mentiin nukkumaan, riita jatkui, koska en halunnutkaan seksiä. Tässä vaiheessa jotkut varmaan ajattelevat "pihtari". Siitä pihtauksesta sen verran, että vaimoni halusi meidät parisuhdeterapiaan (hyvä asia sinällään), mutta olisittepa nähneet sen psykologin/perheterapeutin ilmeen, kun vaimoni kertoi ongelmaksemme sen, että meillä oli seksiä vain kolme kertaa viikossa. Joillekin se ilmeisesti ei riitä, minulle se riitti. Muutama kerta siellä käytiin ja sitten psykologi totesi, että jatkaa vaimon kanssa kahdestaan.
Eivät asiat juurikaan muuttuneet, olin vaimon mielestä manipuloinut psykologin puolelleni ja me olimme liittoutuneet häntä vastaan. Tässä vaiheessa olisi jo pitänyt lähteä kävelemään, mutta tahdoin uskoa kaiken vielä paranevan.
Sitten kun vaimoni sai naisystäväni poistumaan keskuudestamme, alkoi ystävieni hiillostaminen. "Reijo sanoi, ettei tiedä, olenko oikea nainen sinulle. En tahdo nähdä häntä enää koskaan". Ok, "Reijo" oli näin humalassa sanonut, koska tiesi kaikesta paskasta, mitä olin siihen mennessä saanut kestää. Lupasin puhua Reijon kanssa ja puhuinkin, mutta Reijoa ei sen jälkeen näkynyt. Muiden ystävien kohdalla tuli "en voi sietää", "ylimielinen", "pettäjäsika", "teeskentelijä", ym termit tutuiksi. Lisäksi itse autoin eristymistä sillä, etten halunnut muiden todistavan sitä huonoa ilmapiiriä, mikä meillä kotona oli.
Lopputuloksena yhtään todellista ystävää ei ole jäljellä. Kukaan ei soita, koska kutsua meille ei kuitenkaan tule.
Tapasin nykyisen vaimoni vuosikymmen sitten ja aloimme samantien seurustella. Ensimmäisenä vuotena olin ulkomailla töissä, joka aiheutti hänessä suurta mustasukkaisuutta. Aihetta en kuitenkaan siihen antanut.
Muutimme yhteen. Minulla oli laaja ystäväpiiri, johon kuului myös naisia. Vaimoni oli sairaanloisen mustasukkainen kaikista naisystävistäni, joten jouduin lopettamaan yhteydenpidon naispuolisten ystävieni kanssa. Syytä en tietenkään voinut kenellekkään kertoa, "vaimoni vihaa teitä" ei olisi ollut miellyttävää kertoa. Jostain syystä vaimoni mustasukkaisuus vain kasvoi ja saavutti absurdit mittasuhteet. Jos olin pysähtynyt autolla suojatien eteen ja suojatietä ylitti vaimoni mielestä viehättäviä naisia, hän räjähti minulle "perseiden kyttäämisestä", mitä oikeasti ei tapahtunut. Lopputuloksena liikennevaloissa katsoin auton rattiin, josta nopeasti vilkuilin liikennevalojen vaihtumista. Normaalia eikö?
Välillä meni paremmin, välillä huonommin. Vaimollani on/oli ongelmia läheisyyden kanssa, ainoa tapa osoittaa hellyyttä oli seksi. Ei halauksia, ei pusuja, ei "miten sun päivä meni", ei mitään. Mutta vaikka koko päivä olisi riidelty, vaikka kuinka paha mieli sinulla oli, se ei liittynyt seksiin mitenkään. Vaimoni haukkui minua/riiteli vaikkapa pari tuntia yhteen menoon ja kun mentiin nukkumaan, riita jatkui, koska en halunnutkaan seksiä. Tässä vaiheessa jotkut varmaan ajattelevat "pihtari". Siitä pihtauksesta sen verran, että vaimoni halusi meidät parisuhdeterapiaan (hyvä asia sinällään), mutta olisittepa nähneet sen psykologin/perheterapeutin ilmeen, kun vaimoni kertoi ongelmaksemme sen, että meillä oli seksiä vain kolme kertaa viikossa. Joillekin se ilmeisesti ei riitä, minulle se riitti. Muutama kerta siellä käytiin ja sitten psykologi totesi, että jatkaa vaimon kanssa kahdestaan.
Eivät asiat juurikaan muuttuneet, olin vaimon mielestä manipuloinut psykologin puolelleni ja me olimme liittoutuneet häntä vastaan. Tässä vaiheessa olisi jo pitänyt lähteä kävelemään, mutta tahdoin uskoa kaiken vielä paranevan.
Sitten kun vaimoni sai naisystäväni poistumaan keskuudestamme, alkoi ystävieni hiillostaminen. "Reijo sanoi, ettei tiedä, olenko oikea nainen sinulle. En tahdo nähdä häntä enää koskaan". Ok, "Reijo" oli näin humalassa sanonut, koska tiesi kaikesta paskasta, mitä olin siihen mennessä saanut kestää. Lupasin puhua Reijon kanssa ja puhuinkin, mutta Reijoa ei sen jälkeen näkynyt. Muiden ystävien kohdalla tuli "en voi sietää", "ylimielinen", "pettäjäsika", "teeskentelijä", ym termit tutuiksi. Lisäksi itse autoin eristymistä sillä, etten halunnut muiden todistavan sitä huonoa ilmapiiriä, mikä meillä kotona oli.
Lopputuloksena yhtään todellista ystävää ei ole jäljellä. Kukaan ei soita, koska kutsua meille ei kuitenkaan tule.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Jossain vaiheessa vaimoni ryhtyi myös väkivaltaiseksi, mutta se loppui suurimmalta osalta lyhyeen, koska ilmoitin, että jos lyöt, lyön takaisin. Niin myös löin (en nyrkillä, mutta kuitenkin). Silti sitä ajoittain esiintyy, mm. pari kuukautta takaperin hän potkaisi minua päähän sängyssämme. Kahden lapsemme äiti, ylempi toimihenkilö.
Aloin olemaan paljon poissa, milloin milläkin tekosyyllä. Naisissa en käynyt, en vaan kestä sitä ahdistavaa tunnetta mikä kotona on. Homma menee nykyään näin: Vaimo tulee kotiin (olen yleensä ennen häntä kotona), tervehtii lapset (hoitomielessä hän on maailman paras äiti), minulle ei sanaakaan, sitten naamaan tulee sellainen ynseä ilme (voi luoja kuinka vihaan sitä "naama norsunvitulla-ilmettä"!) ja alkaa tupa-kaappi-siisteystarkastus. TKS menee niin, että kierretään kämppää niin kauan, kunnes löytyy jotain mistä voi huomauttaa, sitten se riita lähtee. Jos jostain syystä ei löydy mitään huomautettavaa, kiitosta ei kuulu, ei myöskään aloiteta keskustelua, paitsi "mitä sä aiot tehdä tänään" voi sihahtaa huulilta.
Sitten syödään hiljaisuudessa, se sama ynseä ilme naamalla ja kerrotaan, milloin hän aikoo mennä nukkumaan (enää ei seksistä puhuta) ja thats it. Yhdessä emme enää tee mitään.
Tämän johdosta olen ilmeisesti masentunut, ei kiinnosta mikään enää, varsinkaan kotiinmeno. Se huokaus, mikä tulee kun kääntää kotiavainta lukossa "taas se alkaa" on kuin kuolisi taas kerran.
Muuten tässä ei olisi ongelmaa, mutta meillä kaksi pientä lasta. Aivan ihania natiaisia, vaativia tosin. Nyt he alkavat olemaan sen ikäisiä, että alkavat ymmärtämään näitä tappeluita ja se viiltää pahemmin kuin mikään. Kun oma lapsi katsoo neuvottoman lattiaan kun äiti kertoo "isi taas lähtee ja jättää meidät yksin", kun en halua jatkaa tappelua. Äiti muistaa myös haukkua isiä alle kolme vuotialle lapsilleen. Voitko kuvitella miltä minusta tuntuu?
Kenellekkään ei voi tästä puhua, "otatsä pataan naiselta"-asenteen vuoksi, mutta tämä henkinen väkivalta on tehnyt minusta ihmisraunion, jonka edessä olen neuvoton, mitä tehdä? En haluaisi luopua perheestäni, mutta pystyykö tähän mitään muutosta saamaan?
Tämä nyt oli tällainen terapia purkaus, kun kenellekkään ei voi / kehtaa kertoa.
Tästä nyt jäi paljon asiaa vielä puimatta, mutta itsestäni sen verran, etten polta, juon 3-4 kertaa vuodessa ja olen töissä (50k/anno), joten niitä syitä ei sieltä tarvitse etsiä.
P.S. juu, sen piti olla Nainen.
Jep, samassa jamassa ollaan lähestulkoon, paitsi että multa ei ole koskaan kysytty, että "Mites sun päivä meni?" vaan jaaritellaan pelkästään itsestään ja omista asioistaan. Minunhan elämäni on toissijainen, anteeksi siis viimesijainen kaikin puolin. Myötätuntoa on turha odottaa, vaikka ahdistaisi niin paljon, että veitsi on kurkulla. Päinvastoin, aletaan syyttelemään ja sättimään. Ja juuri silloin kun kaikki toivo on menetetty ja viimeisillä voimilla yrittää ojentaa kättä saadakseen apua, niin silloin kerrotaan, että olen ärsyttävä ja että tunteet minua kohtaan ovat hävinneet ja että minun typeriä höpinöitä ei jakseta kuunnella.
Koska eroa en ainakaan tässä vaiheessa hyväksy, niin mulla on kolme vaihtoehtoa: hullujenhuone, alkoholismi tai hauta. Viimeksi mainittu olisi todella ihana ja helpottava vaihtoehto. Sitä toivonkin joka päivä, että jotain tapahtuisi ja pääsisi pois.
Itse olen raitis ja urheilullinen, mutta kun muutakaan pakotietä ei ole... En ole töissä mutta en nyt työkykyinenkään enää näiden mielenterveysongelmien takia. Siis minullehan tottakai kerrotaan selvästi, että minussa kaikki vika on ja toinen on täydellinen. Ja olen kuulemma luuseri, koska laitan parisuhteen ja rakkauden tärkeämmäksi kun menestyksen. Melkein ensi tapaamisella kerroin, että rahalla ei siis saa olla minkäänlaista merkitystä rakkaudessa ja olin jo silloin köyhä. Minulle sanottiin, että ei missään tapauksessa olekaan, mutta toisin kävi.
Hän olikin todellisuudessa ajatellut, että koulutukseni takia minulla olisi hyvät mahdollisuudet menestyä ja antaa hänelle tarvitsemansa (se on siis ainoa tarkoitukseni, tuottaa hänelle mielihyvää, rahaa jne... YKSIpuolisesti) niin itse asiassa onkin, mutta en todellakaan halua menestyä, jos se on minkäännäköinen ehto sille, että minua arvostetaan tai rakastetaan. En halua ostaa rakkautta ja mielestäni se onkin jotakin mikä syntyy sydämessä, eikä sitä tarvitse millään hyödykkeellä maksaa. Haluan että minua rakastetaan sellaisena kuin olen, niin myötä- kuin VASTAmäessäkin. Ja kyllä, jopa siinä taloudellisessa vastamäessä. Mutta sehän ei nyt sitten vaan käykään.
Minulle merkitsi yksi asia parisuhteessa: "Tykkään tehdä ja harrastaa asioita yhdessä ja jakaa elämäni jonkun kanssa" Tein sen erittäin selväksi ja se taisi olla ensimmäisiä lauseitani kun tapasimme. No nyt elän yksin kun vaimo hankkii ITSELLEEN sitä akateemista uraa ja menestystä. Näemme kerran kuukaudessa ja silloin hän järjestää riidan, johon lavastaa minut syylliseksi, kun yritän kertoa, että "kulta, olisi hirveän kiva jos voisimme opetella tulemaan toimeen ja ratkoa näitä ongelmiamme" Kun älykkövaimoni (ÄO noin 300) on vakuuttanut lakimiespuheella minutkin, että kaikki on minun syytäni ja minä se tässä olen huono ihminen, hän lähtee kavereidensa kanssa yökerhoon jättäen minut itkemään katkerasti kotiin ja ihmettelemään, että miksi hän meni kanssani naimisiin, jos ei kerran rakasta.
Vielä lisänä, että kuitenkin rakastan kyseistä ihmistä täydestä sydämestäni, eikä se tunne muutu kai sitten koskaan. Eli minulla ei todellakaan ole tilanteesta mitään poispääsyä.
Käytän kaikki voimani siihen ja yritän pitää pienenpientä toivonkipinää yllä, että toiselle kehittyisi jollain ihmeellisellä tavalla kyky tuntea myötätuntoa ja empatiaa. Olen aika herkkä havaitsemaan ihmisten tunnetiloja, mutta hänestä ei yksinkertaisesti välity myötätuntoa, ei edes itseään kohtaan. Kykyä asettua toisen asemaan ei yksinkertaisesti ole. Kaikki kerrat kun hän on ollut minulle kiltti, hän on saanut siitä myös mielihyvää itselleen. Jos taas en kykene tuottamaan hänelle mielihyvää, olen hänelle täysin merkityksetön esine.
Olenkin keksinyt erittäin hyvän ohjeen sinkkumiehille siellä helvetin ulkopuolella. Millainen on hyvä vaimo? Ainoa asia mikä määrittelee hyvän naisen, ainoa mikä on tärkeää:
Sellainen nainen on hyvä vaimo, joka on kiltti ihminen, teille ja kaikille muillekin. KISS
Vielä hieman eroa tilanteeseesi, lannistunut: Vaimoni kyllä on mustasukkainen, mutta koska olen itsekin aika tarkka uskollisuusasioissa, niin olen lopettanut yhteydenpidon naispuolisiin ystäviini. Koen, että se ei ole ok pitää yhteyksiä entisiin tai yleisäkään tuntea tietyntyyppistä läheisyyttä muiden naisten kanssa. Vaimollani oli mustasukkaisuusongelmia, mutta osaan välttää ne, enkä anna minkäännäköistä aihetta siihen. Mutta tottakai minuthan leimataan mustasukkaiseksi, kun hän pitää osaltaan yhteyttä entisiin poikaystäviinsä ja hän kertoo, että ei aio edes lopettaa sitä. Se nyt on lähes kaikissa asioissa muutenkin parisuhteessamme, että häneltä kaikki on ok, mitä hän haluaa. Minulta taas on ok, mitä hän haluaa. En halua lähteä kostamaan enkä antaa samalla mitalla takaisin, koska en halua tehdä väärin. Mikä siis neuvoksi? Ihan oikeesti? Auttakaa nyt Herran tähden joku! Heroiini voisi olla kuulemma viimeisen päälle rentouttavaa sille stressille, joka tuntuu jo ihan fyysisesti siltä, että aivoni ovat mikroaaltouunissa.
Can't you just nothing but love living with a narcist, YEAH!
Vaimollas taitaa olla mielenterveysongelmia, vaikuttaa hyvin epävakaalta, vaativalta ja äärimmäisen epävarmalta persoonalta.
Ehkä jonkinlaista paranoidisuutta yhdistettynä epävakaaseen persoonallisuushäiriöön.
Hän ilmeisesti puskee sinuun kaikki turhaumansa ja vihansa, ehkä työelämässä kaikki ei ole ihan kohdallaan..?
Sinuna valmistautuisin ottamaan avioeron ja hakemaan huoltajuutta, ei voi olla hyvä ympäristö lapsillekaan tuollainen, eikä sinunkaan tarvitse väkisin sietää tuollaista ihmisrauniota.
Oli syyt mitkä hyvänsä ei sinuakaan saa kohdella huonosti.
Luonnehäiriöinen ihminen, eli vaimosi, harvoin muuttuu tai edes tiedostaa omaa käyttäytymistään. Yleensä tulevat vaan hulluimmiksi. Kirja nimeltään "naamiona terve mieli" tai Vatkin`n kirja narsismista on hyvää luettavaa. Ero on ainoa ratkaisu jos haluat saada normaalin elämän. Sitä en tiedä miten pitäisi menetellä lasten kanssa.
Yksi vaihtoehto on että sinnittelet muutaman vuoden kunnes lapset ovat isompia ja eroat sitten. Sairaaan ihmisen kanssa on tosi raskasta elää, ja yleensä siinä myös sairastuu tai ainakin alkaa myös lähiympäristö oireilemaan. Sinäkin aivan varmasti ansaitset parempaa kuin olemisen aiheettomasti toisen ihmisen vihan ja raivon kohde. Paljon voimia sulle!
Vanhakeino vois olla parempi kuin kopallinen uusia !
Lähde äkkiä suhteesta kun vielä voit.. Tuo ei ole normaalia eikä tuolla vaimosi käytöksellä ole mitään tekemistä rakkauden kanssa.
Jos et kykene lähtemään lasten takia, on sinun opittava pitämään puoliasi. Mene itse terapiaan, jotta saat voimia lähteä sairastuttavasta suhteesta! Valitettavaa sanoa, mutta vaimosi käytös antaa viitteitä siitä, että tulevaisuudessa menetät lapsesi joka tapauksessa. Vaimosi myrkyttää teidät kaikki ja jos vain mitenkään voit saada voimia "taisteluun" niin hoida asiat siten, että
a) onko avioehtoa? Jos ei, pakota allekirjoittamaan sellainen
b) hanki itsellesi asunto, jossa saat olla ihan rauhassa ja voit kerätä voimia eroon
c) kirjaa ylös kaikki vaimosi tekemät väkivaltaiset teot ja nauhoita tarvittaessa keskusteluja. Tarvitset todisteita, jos haluat lapset itsellesi..
d) elä omaa elämääsi!! Olet hyljännyt itsesi ja on tärkeää, että löydät itsesi uudelleen mutta se ei onnistu jos et lähde pois.
e) ymmärrä, että suhteenne on sairas. Itsesi ja lastesi takia suhde on lopetettava. Vaimon terapia ei tule koskaan toimimaan, koska hän ei ole mielestään sairas.
f) käy yksin ystäviesi luona. Älä edes yritä ottaa vaimoa ja lapsia siihen kuvioon mukaan tai sitten käy lasten kanssa keskenänne ystäviä tapaamassa.
Ystävät ovat ehkä yrittäneet sinulle sanoa, että vaimosi on sairas ja pelastaa sinut, mutta et ole ottanut apua vastaan. Jos olet masentunut, et ole kovin mukavaa seuraa, joten hoida itsesi kuntoon, ala elää omaa elämääsi niin huomaat, että vaimosi väkivaltainen kohtelu menettää merkityksensä! Ei kukaan pysty vahvaa ihmistä kiusaamaan, olet tullut tai ollutkin aina heikompi, koska hän on voinut tuollaisen yliotteen saada sinusta..
Ihan todella, ymmärrä omaa parastasi, lasten kohdalta en tiedä voitko pelastaa mitään muutoin kuin ottamalla heidät mukaan..voit joutua luopumaan lapsista joksikin aikaa, jotta saat itse itsesi kuntoon!
I feel for you, sinä taidat olla läheisriippuvainen..eroa, ennen kuin sairastut enemmän! Eikö vaimosi osoita kaikin tavoin, ettet kelpaa ja ettei hän sinua halua..? Kyllä elämässä pitää osata tehdä epämiellyttäviä päätöksiä, vaikka kokee itse rakastavansa. Onko sinulle tärkeämpää se, että saat itse rakastaa vaiko se, että sinua rakastetaan? Etkö näe, että suhde on sairastuttanut sinut ja sairastuttaa yhä niin kauan kuin annat vaimollesi vallan päättää siitä miten sinä voit..? Nimenomaan kukaan muu ei tule pääsi sisään ja sairastuta sinua, sen teet sinä itse. Joko sinun on hyväksyttävä todella se, että vaimosi haluaisi sinun olevan jotain ihan muuta tai sitten erottava oman hyvinvointisi tähden. Sinulla ei ole muita vaihtoehtoja, kuin alistua, paeta tai taistella..