Olen seurustellut reilu 2 vuotta poikaystäväni kanssa, mutta noin kuukausi sitten tajusin miten paljon paremmin asiat olivat ennenkuin seurustelin. Elämästäni on tullut tylsää ja seurustelu jopa estää minua toteuttamaan niitä unelmia mitä vielä joskus halusin toteuttaa. Noin pari vuotta sitten halusin malliksi ja kiertää maailmaa, osallistuin koekuvauksiin ja siellä minua kehuttiin ja kävin mallikurssit ja siellä he sanoivat että saisin töitä paljon ulkomailta, mutta se edellyttäisi matkustamista. Vähän myöhemmin tästä aloin seurustelemaan ja poikaystäväni ei hyväksy yhäkään ajatusta että ramppaisin ympäri maailmaa ja suoraan sanottuna heitin unelmani kaivoon tämän jätkän takia. Nyt tuntuu että kulutan nuoruuteni väärin, enkä enää vietä niin paljon aikaa ystävien kanssa. Tavallaan haluaisin elää samalla lailla, kuin ennen seurustelun aloittamista koska silloin vietin päiväni ystävien kanssa ja elämä oli niin paljon huolettomampaa. Myös tunteet poikaystävääni kohtaan ovat vain haalistuneet ajan myötä. Pelkään, että kadun myöhemmin eroamista ja minulle tulee yksinäinen olo. En uskalla erota, koska tuntuu että otan kamalan riskin silloin. Mitä teen?
Apua! En uskalla erota
uniikki,
102114
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
jos et tunne eläväsi elämää jota haluaisit, niin lähde vaan sinne maailmalle ja elä unelmaasi. Jos et osaa päin naamaa kertoa poikkikselle niin kirjoita vaikka kirje jossa selität tilanteen. Luultavasti katkeroidut pahasti vanhempana, jos et tee sitä mikä tuntuisi nyt hyvältä ja on mahdollista nyt. Vihaat itseäsi vanhempana jos et elä elämääsi nyt täysillä. Joko sitten jatkatte seurustelua matkustelustasi huolimatta tai sitten on vaan erottava kerralla, jos on kerran tylsää yhdessä.
http://hunsku.blogit.fi/
Noh, itse sinä päätät mitä elämälläsi teet. Älä eroa jos et uskalla/halua, mutta älä sitten esitä marttyyria ja syytä muita siitä että "elämä menee hukkaan".
Se on vain sinun oma vikasi, jos et tee asioita joita haluaisit tehdä. Sinä itse teet päätökset.
päässäsi on todella paljon tyhjää tilaa , kumisee tänne asti. sopisit hyvin kyllä prostituiduksi
kuulostat kovin itsekkäältä, etkä näe arvoa pitkäkestoisessa suhteessa ja rakkaudessa.
Moi.
Onpas kamalan tuttu tunne. Oma suhteeni on haalistunut viidessä vuodessa niin paljon, että muutin jopa töiden perässä muualle.. eletään siis etäsuhteessa. Itsekään en uskalla erota, koska mietin sitä, että teen elämäni virheen turhista syistä. Annan ajan kulua ja sitähän on kulunut.. en tiedä onko tämä normaalia ja kuuluuko tällainen pitkään suhteeseen. Onko tämä sitä suhteen arkistumista?
Olen tehnyt hurjasti töitä, jotta suhteemme heräisi jälleen eloon ja tuntisin intohimoa. Tällä hetkellä mielummin välttelen parisuhdeiltoja ja kaipaisin spontaanisuutta, kavereiden kanssa hengailua, matkustelua, keskusteluja jne.. Näitä en/emme enää tee. Tuntuu, että olen tämän henkilön takia vain siksi, että asiat ovat ihan ok ja turvallisesti. Vääriä syitä omasta mielestäni.
Mieheni on myös puhunut asettumisesta aloilleen ja perheen perustamista viimeistään parin viiden vuoden päästä. Ei kiinnosta suoraan sanottuna yhtään. Jopa ahdistaa olla kahlittuna kakkavaippojen ja "pakkasöiden" keskellä. Tämä ajatus vie viimeisetkin haluni, jotka ovat hillityksi ja vanhoilliseksi naiseksi todella suuret(en ole uskovainen).
Toivottavasti mieheni heräisi, että hän on SUPERTYLSÄ, eikä sellainen paha poika-meininki ole yhteen pahitteeksi ja peiliin vilkaisu. Hän oli ennen mitä komein ja haluttavin muidenkin naisten mielestä, kuin minun. Nyt en toista kertaa häntä vilkaisi, jos tapaisimme ensi kertaa. Hänestä on tullut kuin 60-vuotias jyyrä komean 30-vuotiaan kehossa. Ei halua tehdä mitään muuta kuin katsoa telkkaria ja olla koneella. Ei enää puuhastele autotallissa, vietä poikien iltoja tai illanistujaisia( alkoholin kanssa tai ilman). Hän vain on. Ei miehekäs mies, vaan tylsä onnellinen möykky. Niin onnellinen, että luulee minulle riittävän nykyinen tilanne. Kaikki on liian turvallista ja ah, niin tunkkaista. Tahdon ilmaa ja aurinkoa, mutta toisaalta arvostan ja välitän miehestäni. Huoh.
Sun ongelmasi on se, että sä lähdet pohtimaan ensin ajatuksiasi toisesta suhteessa. Että arvostat häntä ja välität. Ensisijaisesti sun pitää pohtia ne täysin samat ajatukset itsestäsi, arvostatko itseäsi, välitätkö itsestäsi, haluatko itsellesi mitä. Et voi aloittaa toisesta, kun on sinun elämästäsi kysymys. Voit seisoa vain omissa kengissäsi ja tarkastella maailmaasi omilla silmilläsi. Turvallisuutta ja ok asioita on suhteessa, niitä on muuallakin. Arvostusta ja välittämistä on moniin ihmisiin, jokaisesta löytyy jotain hyvää, mutta olet sitonut tietyt tunteesi vain tiettyyn ihmiseen, et huomaa, että voisit suunnata niitä itseesi ja koko maailmaan. Saat koko maailmalta myös tuon turvallisuudentunteen ja asioiden olemisen ok- tunteen, jos vain katsot ympärillesi.
Parisuhteessakaan ei saa näkökulmat niin kaventua, että alkaa määrittää nuo tietyt asiat, kuten arvostuksen, välittämisen, turvallisuuden yms. olevaksi tietystä ihmisestä kiinni. Jos niin ajattelee, sitä vahingossa tulee riippuvaiseksi toisesta ihmisestä, eikä ymmärrä, että niitä on ympärillä kaikkialla. Huomiointikyky kuitenkin suhteessa ollessa voi kaventua niin paljon, että lopulta suhteesta voi luoda jopa vankilan, josta ei osaa lähteä poiskaan, kun ei huomaa edes omaa tapaansa ajatella asioista.
erittäin hyviä pointteja ´silmät auki`.. pitää itsekin pohtia sanomiasi asioita todella tarkasti, koska nyt näen niissä olevan aika paljon itua.
Harmi kun näistä kirjotuksista on jo niin kauan aikaa! Olen onneton liitossamme ja haluan pois...hengittää! En vaan uskalla tehdä sitä. Olen niin epävarma itsestäni:/ meillä on pieni lapsi ja mieheni mm. pitää minua/vauvaa itsestäänselvyytenä. Haluan puolison joka välittää ja NÄYTTÄÄ sen yös ei vaan puhu. Rukoilen että jotain tapahtuisi ja pääsisin tästä vankilasta pois lopullisesti.
No jos tuo on totta, että miehesikin on mennyt alaspäin, niin mitä hyvää tuo teidän suhde kenellekkään tekee?
Teeppä se, että nosta kissapöydälle.
Minä tein sen myös. Ensin pelkäsin tosipaljon erota, mutta kävimme pariterapiassa jossa opimme ensin puhumaan asioista. Pariterapia loppui, mutta kyky keskustella jäi.
Siispä otin riskin, ja kerroi miehelleni että haluan erota.
Hän otti sen yllättävän vakavasti, ensin olin ajatellut alitajuisesti että sanon vain mitä on sanottavaa, mutta oli yllätys huomata että se asia tuli sanomisen myötä todeksi.
Ei enää katsottukaan telkkaria sinäiltana, eikä laitettu ruokaa, eikä menty kauppaan yhdessä..aloin etsiä asuntoa ja mies jäi vanhaan asuntoomme.
Hän oli todella musertunut, mutta kun lähdin viimeisen kerran tunsin että ratkaisu on oikea. Itkin välillä, itkin sitä miltä hän näytti, tuntui, muistelin, ja koin tavallaan uudelleen myös ihastumisen tunteet.
Näitäkin viriteltiin muutama kerta uudelleen, mutta jokaisen kerran jälkeen minulle vain voimistui tunne että teen oikean ratkaisun, ja pian minua ei kiinnotanut enää vilkaistakaan sinnepäin missä hän asuu. En välittänyt enää hänen entisistä tavaroistaan tai yhteisistä, jätin kaiken mitä hän halusi pitää enkä välittänyt enää.
Hänelle ero oli rankempi ja tuli ilmeisesti puuntakaa, mutta mielestäni tein molemmille palveluksen koska miksi haudata nuori viriili mies paskaan suhteeseen. Siksikö että MINÄ olen niin hyvä ettei hän löydä parempaa`? Siksikö että minä säälin häntä, enkä kehtaa jättää? Silloinhan olisin säälistä miehen kanssa, mikä on pahimman lajin aliarviointi.
Jos hän aliarvioi itseään, ja suree eroa tuomiopäivään, se ei ole minun ongelmani enää. Minä kehuin häntä ja yritin auttaa jatkoon, etten ainakaan hauku tai mitään. Perustelin eron syitä OMILLA tunteilla enkä hänen väärintekemisillä. Mielestäni ero ei ole koskaan siisti eikä voi mennä kivuttomasti, mutta reiluinta on silti etsiä ne motiivit itsensä sisältä eikä katsoa sitä että toine on huono, KOska minähän hänestä sen tossun olen tehnyt loppupeleissä, ei hän jossain muussa suhteessa välttämättä samanlaiseksi mene. Mutta pitämällä häntä väkisin koska minua säälittää jättää, saatan aiheuttaa jopa vahinkoa..Joten on jossain vaiheessa luovuttava siitä valheellisesta pyhimyksen viitasta, ja otettava vastuu omista tunteista ja teoista, eikä odotettava että toiset sanelevat mitä minun kuuluu tehdä.
Ja tuosta näyttämisestä ja puhumisesta. Ei se siitä ole välttämättä kiinni. Jos ei ihminen osaa rakastaa itseään, hän haluaa kuulla kehuja toisilta.
Ehdota miehelle vaikka asumuseroa, jospa hän sitten epätoivon kannustamana alkaa huomioida sua enemmän ja puhua tunteistaan. Mutta jos se on sun eron motiivi, että saisit miehen puhumaan ja rakastumaan suhun, varaudu siihen että eron aikana mies löytää toisen ja opettelee puhumaan ihan toisessa suhteessa. senkin takia on opittava vastaamaan omista tunteista ja teoista, koska myös toinen osapuoli voi haluta ottaa hatkat eikä suostu pelinappulaksi.