Olen 14-vuotias teinityttö etelä-suomesta ja
oli aivan pakko tulla tänne kun ei ole enää muuta.
Olen niin, niin, niin maassa tuntuu kuin sydän murtuisi lopullisesti!
Niinhän siinä varmaan käykin.
Tarinani on tämä...
Noin vuosi sitten sain tietää, että sairastan bulimiaa jonka seurauksena aloin laihduttaa...
Joo se kyllä onnistui, ehkä vähän liiankin hyvin nimittäin tulin alipainoiseksi, en painanut enää kuin 38kg ja olin 168cm pitkä.
Olin sairaalassa tiputuksessa pari viikkoa ja sitten kun pääsin kotiin...
Olimme minä, äitini, isäni ja iso-siskoni kanssa ajamassa autolla kotiin kunnes...
Isä ajoi pahan kolarin rekka-auton kanssa!
Minulta, äidiltä ja siskolta lähti taju.
Sitten kun heräsimme sairaalasta, kysyimme lääkäriltä että missä isä on? Lääkäri vastasi että isä oli kuollut!!!
Se tuntui hirmu pahalta ja tuntuu vieläkin.
Isän kuoleman jälkeen äiti masentui niin että alkoi käyttämään huumeita, jonka seurauksena joi itsensä humalaan ja lähti ajamaan autoa, sillä aikaa kun siskoni ja minä olimme koulussa.
Kun tulimme koulusta, ihmettelimme missä äiti on.
Sitten soi siskollani puhelin...
Siellä sanottiin että äiti oli joutunut sairaalaan!!!
Tilasimme siskoni kanssa taxin ja lähdimme katsomaan äitiä.
Kun istuimme äidin vieressä, hän otti meitä kädestä kiinni ja sanoi rakastavansa meitä!!!
Luulimme ettei äiti selviäisi, mutta kyllä hän siitä sitten jollain lailla selvisi.
Muutama päivä siitä saimme kuulla että siskoni sairastaa syöpää ja että syöpä on ehtinyt mennä pahaksi, koska sitä ei oltu huomattu aikaisemmin. Syöpä vei siskoni hyvin äkkiä tosi huonoon kuntoon ja hän joutui sairaalaan. Ei mennyt montaa päivää kun olimme sairaalassa lääkärin luona kysymässä siskoni vointia, ja silloin saimme kuulla huonoja uutisia!!!
Kuulimme ettei siskolllani ollut enää kuin muutama minuutti elinaikaa jäljellä, silloin minulle ja äidille tuli kiire siskoni luo.
Istuimme siinä hänen vieressään ja juttelimme hänelle mukavia.
Ja sanoimme että rakastamme häntä aina, vaikka tapahtuisi mitä!
Silloin siskoni kysyi: mitä te nyt oikein puhutte? Aloin selittää....
Kun sisko tajusi ettei eläisi enää kauaa, hän purskahti itkuun.
Muttei ehtinyt itkeä kauaa, kunnes hän kuoli!!!
Se oli hieveää katsottavaa.
Lähdimme äidin kanssa kävelemään kotia kohti...
Kun olimme sillan kohdalla kävelemässä, äiti pysähtyi, kääntyi minuun päin ja veti minut kainaloonsa ja sanoi: olet hyvin rakas, älä huolehdi minusta vaan itsestäsi ja ole vahva, kyllä sinä selviät tästä kaikesta vielä jonain päivänä surusi haihtuu ja ymmärrät mitä tarkoitin nyt.
Silloin aloin miettiä mitä hän oikein puhuu...
Sitten äiti päästi minusta irti ja kiipesi kaiteelle, käänsi katseensa minuun päin ja sanoi itkien: hyvästi rakas lapsi, ole urhea ja pysy vahvana!
Sillä hetkellä tajusin mitä hänellä oli mielessä!!!
Lähdin juoksemaan äitiä kohti ja huusin itkien, äiti ÄLÄ HYPPÄÄ!!!!
En ehtinyt ajoissa, vaan äiti hyppäsi ja kuoli! Soitin 112:teen ja jäin sillalle itkemään iltahämärässä.
Silloin sydämmeni särkyi lopullisesti!
Olin menettänyt isäni, olin menettänyt siskoni ja olin menettänyt äitini!!!
Tästä kaikesta on aikaa noin parikuukautta, en tiedä miten selviäisin tästä, on niin vaikeaa tajuta tätä elämää enää.
Minulla ei ole perhettä enää ja kaikki ystäväni katosivat kuin tuhkatuuleen kun saivat viikko sitten tietää, niinkuin minä itsekkin, että sairastan hengenvaarallista tautia, mutta saan hyviä hoitoja!
En tiedä on kai parasta tappaa itsenikin, mitä minulla enää on, EI YHTÄÄN MITÄÄN!!!
On niin paha olla!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
oli aivan pakko tulla tänne kun ei ole enää muuta.
Olen niin, niin, niin maassa tuntuu kuin sydän murtuisi lopullisesti!
Niinhän siinä varmaan käykin.
Tarinani on tämä...
Noin vuosi sitten sain tietää, että sairastan bulimiaa jonka seurauksena aloin laihduttaa...
Joo se kyllä onnistui, ehkä vähän liiankin hyvin nimittäin tulin alipainoiseksi, en painanut enää kuin 38kg ja olin 168cm pitkä.
Olin sairaalassa tiputuksessa pari viikkoa ja sitten kun pääsin kotiin...
Olimme minä, äitini, isäni ja iso-siskoni kanssa ajamassa autolla kotiin kunnes...
Isä ajoi pahan kolarin rekka-auton kanssa!
Minulta, äidiltä ja siskolta lähti taju.
Sitten kun heräsimme sairaalasta, kysyimme lääkäriltä että missä isä on? Lääkäri vastasi että isä oli kuollut!!!
Se tuntui hirmu pahalta ja tuntuu vieläkin.
Isän kuoleman jälkeen äiti masentui niin että alkoi käyttämään huumeita, jonka seurauksena joi itsensä humalaan ja lähti ajamaan autoa, sillä aikaa kun siskoni ja minä olimme koulussa.
Kun tulimme koulusta, ihmettelimme missä äiti on.
Sitten soi siskollani puhelin...
Siellä sanottiin että äiti oli joutunut sairaalaan!!!
Tilasimme siskoni kanssa taxin ja lähdimme katsomaan äitiä.
Kun istuimme äidin vieressä, hän otti meitä kädestä kiinni ja sanoi rakastavansa meitä!!!
Luulimme ettei äiti selviäisi, mutta kyllä hän siitä sitten jollain lailla selvisi.
Muutama päivä siitä saimme kuulla että siskoni sairastaa syöpää ja että syöpä on ehtinyt mennä pahaksi, koska sitä ei oltu huomattu aikaisemmin. Syöpä vei siskoni hyvin äkkiä tosi huonoon kuntoon ja hän joutui sairaalaan. Ei mennyt montaa päivää kun olimme sairaalassa lääkärin luona kysymässä siskoni vointia, ja silloin saimme kuulla huonoja uutisia!!!
Kuulimme ettei siskolllani ollut enää kuin muutama minuutti elinaikaa jäljellä, silloin minulle ja äidille tuli kiire siskoni luo.
Istuimme siinä hänen vieressään ja juttelimme hänelle mukavia.
Ja sanoimme että rakastamme häntä aina, vaikka tapahtuisi mitä!
Silloin siskoni kysyi: mitä te nyt oikein puhutte? Aloin selittää....
Kun sisko tajusi ettei eläisi enää kauaa, hän purskahti itkuun.
Muttei ehtinyt itkeä kauaa, kunnes hän kuoli!!!
Se oli hieveää katsottavaa.
Lähdimme äidin kanssa kävelemään kotia kohti...
Kun olimme sillan kohdalla kävelemässä, äiti pysähtyi, kääntyi minuun päin ja veti minut kainaloonsa ja sanoi: olet hyvin rakas, älä huolehdi minusta vaan itsestäsi ja ole vahva, kyllä sinä selviät tästä kaikesta vielä jonain päivänä surusi haihtuu ja ymmärrät mitä tarkoitin nyt.
Silloin aloin miettiä mitä hän oikein puhuu...
Sitten äiti päästi minusta irti ja kiipesi kaiteelle, käänsi katseensa minuun päin ja sanoi itkien: hyvästi rakas lapsi, ole urhea ja pysy vahvana!
Sillä hetkellä tajusin mitä hänellä oli mielessä!!!
Lähdin juoksemaan äitiä kohti ja huusin itkien, äiti ÄLÄ HYPPÄÄ!!!!
En ehtinyt ajoissa, vaan äiti hyppäsi ja kuoli! Soitin 112:teen ja jäin sillalle itkemään iltahämärässä.
Silloin sydämmeni särkyi lopullisesti!
Olin menettänyt isäni, olin menettänyt siskoni ja olin menettänyt äitini!!!
Tästä kaikesta on aikaa noin parikuukautta, en tiedä miten selviäisin tästä, on niin vaikeaa tajuta tätä elämää enää.
Minulla ei ole perhettä enää ja kaikki ystäväni katosivat kuin tuhkatuuleen kun saivat viikko sitten tietää, niinkuin minä itsekkin, että sairastan hengenvaarallista tautia, mutta saan hyviä hoitoja!
En tiedä on kai parasta tappaa itsenikin, mitä minulla enää on, EI YHTÄÄN MITÄÄN!!!
On niin paha olla!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Sulla on hyvä mielikuvitus
Toi ei ole mielikuvitusta!
Se on TOTTA!!!
Mieti miltä itestäs tuntuisi jos sinulle kävis noin...
On varmasti mukavaa kehitellä kaikenlaisia draamoja päässään, mutta jotkut rajat on sentään oltava. Leikit sen verran vakavilla asioilla, että sietäisit hävetä. Toivottavasti sinulle ei käy niin kuin sille sadun pojalle, joka huuteli sutta huvikseen.
Ei muuta kun salatut elämät kakkonen kehiin
Tarultahan tuo ennenkaikkea tuntuu, sillä on aivan mahdoton ymmärtää noin paljon samalle ihmiselle.
Toisaalta on niinkin, että paha tekee tehtäväänsä.
Olen itsekin melkoisessa mylläkässä elänyt ja monta kertaa miettinyt, että, miksi.
En niistä lähde tarinaa tekemään, mutta hirvittävää on ollut, en ole kuitenkaan itse voinut kuin ottaa vastaan asioita, joita vieressä tapahtuu.
Ei ole helppoa ollut, mutta jostakin on aina voimaa tullut jatkaa.
En toivo kenenkään mitään tarinoita tuovan omasta päästään, kyllä niitä riittää ilmankin ja satuttavat monia ihmisiä, joilla todella on ihan oikeasti taphtunut liian paljon ja joskus aivan liian tiheään.
Olis aika surullista ollakseen totta. Toivottavasti ei ole. Taida olla nuori.
Mutta sä kirjoitat hyvin. Tarina etenee. Kappalejakoa, välimerkkejä ym vois hioa. Tykkäätkö kirjoittamisesta? Voisiko siitä harkita ammattia tai harrastusta jollain tavalla?
Tuossa on fiktiiviseksi tarinaksi vähän liikaa draamaa, usko loppuu ennen lopputekstejä. Jos vähennät tapahtumaa ja lisäät tunnelman kuvausta tms. Kirjailija päättäköön tyylistään.
Toimittajaksi tai kirjailijaksi...? Novelleja?
Edgar Alan Poe
Rosa Liksom...lue ensin vaikka "Tyhjän tien paratiisit".
Sinussa voisi olla ainesta novellistiksi.
Voihan sitä kokeilla. Saahan harrastuksia olla.