Olen vielä nuori (23v), ja ollut saman miehen kanssa kohta 7 v. Jostain syystä en ole onnellinen suhteessa, vaikka miehessä ei ole mitään vikaa. Kesti kauan ennenkuin halusin muuttaa yhteen ja nyt kun asutaan yhdessä niin ahdistaa ajatus siitä että elän hänen kanssaan koko loppuelämäni. Ihastun usein muihin vaikka elän suhteessa. Olen puhunut tästä mieheni kanssa ja hän ei ymmärrä sitä että olen pystynyt ihastumaan muihin, hän ei koskaan itse ole ihastunut. Onko vika suhteessa vai minussa?
Suhde toimii periaatteessa ihan hyvin mutta aika usein tunteeni miestäni kohtaan ovat kaveripohjaisia, en ole varma olenko enää rakastunut häneen...
Hän on vieläkin hulluna minuun ja saan häneltä paljon hellyydenosoituksia. Ärsyynnyn jopa usein siitä että hän on koko ajan kiinni minussa...tämä ei tunnu oikealta. Jos on rakastunut niin kai sitä pitäisi haluta myös antaa toiselle niitä hellyydenosoituksia??
Näin monen vuoden jälkeen tuntuu että olen sokea omille tunteilleni, en tiedä mitä oikeasti haluan. En edes pystyisi kuvittelemaan elämää ilman häntä.
Mistä tietää että puoliso on "se oikea"? Miten te, jotka elätte onnellisessa pitkässä suhteesa kuvailisitte tunteitanne puolisoanne kohtaan?
Suhde toimii periaatteessa ihan hyvin mutta aika usein tunteeni miestäni kohtaan ovat kaveripohjaisia, en ole varma olenko enää rakastunut häneen...
Hän on vieläkin hulluna minuun ja saan häneltä paljon hellyydenosoituksia. Ärsyynnyn jopa usein siitä että hän on koko ajan kiinni minussa...tämä ei tunnu oikealta. Jos on rakastunut niin kai sitä pitäisi haluta myös antaa toiselle niitä hellyydenosoituksia??
Näin monen vuoden jälkeen tuntuu että olen sokea omille tunteilleni, en tiedä mitä oikeasti haluan. En edes pystyisi kuvittelemaan elämää ilman häntä.
Mistä tietää että puoliso on "se oikea"? Miten te, jotka elätte onnellisessa pitkässä suhteesa kuvailisitte tunteitanne puolisoanne kohtaan?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kerronpa oman tarinani: tuossa sinun iässäsi olin seurustellut ns. ensirakkauteni kanssa noin 4 vuotta, olimme kihloissakin, ja silloin minulla alkoi olla samoja tunteita kuin kuvailit edellä. Mitään varsinaista "vikaa" kumppanissani ei siis ollut, muuta kuin että minä halusin kokea jotain muutakin... Niinpä jätin hänet. Sitten olin sinkkuna vuoden verran, taipailin muita ja tapasin tyypin, johon rakastuin päätäpäahkaa ja olimme yhdessä (naimisissakin) yli 14 vuotta, nyt sitten jo eronneet, mutta se onkin toinen tarina se. Koskaan en ole kuitenkaan katunut, että jätin ensirakkauteni. Tämän perusteella siis sanoisin, että voit nyt valita: jäät suhteeseen ja olet valmis tekemään töitä suhteesi eteen. Pitkä parisuhde vaatii tahtoa, molemmilta. Tai sitten lähdet pois epätyydyttävästä suhteesta. Mikään ei kuitenkaa takaa, että löydät "sen oikean"...
Sitä oikeaa ei tarvitse miettiä hetkeäkään, sitä vain rakastaa. Sitä oikeaa ei tarvitse pohtia, ajatella, turhautua, stressaantua, uhrata puolikasta ajatustakaan siitä, että onko olisiko tuo nyt se oikea, koska se on. Sen tietää. Sen luottamuksen saa. Siitä on varmuus, joka kestää. Se lohksahtaa kohdalleen, se on se puuttuva palanen kaikkiin elämän palapeleihin. Kaikki on kuin pitää, asiat ei voi olla muuten. Se on niin itsestäänselvää, että sitä varmuutta ei tule välttämättä edes ajatelleeksi, kunnes joku naapurissa miettii, että onko naapurin kumppani oikea.
Itse olin sinua hieman vanhempi, kun elin parisuhteessa hyvän miehen kanssa reilu 6vuotta. Rakastin mielettömän paljon ja miehessä ei ollut mitään vikaa, kaikin puolin kunnollinen, ei pettänyt, ei lyönyt jne. mutta jokin vain lässähti. Meistä tuli vuosien saatossa enemmänkin tosiaan kaverit, kuin avopari. Keskustelimme, koitimme saada asioita raiteilleen..kunnes oltiin taas hetken päästä samassa tilassa, vielä keskustelimme ja koitimme saada asioita raiteilleen, jälleen oltiin takaisin kaveruudessa. Vaikka rakastinkin, niin en pitänyt sitä riittävänä syynä jäädä suhteeseen, jossa en tuntenut eläväni. Liki heti toinen mies vei jalat altani, tapailimme pitkään, nyt seurusteltu 4vuotta, eikä tuollaisia tunteita ainakaan vielä ole eteeni tullut. Tällä hetkellä voin sanoa olevani vilpittömän onnellinen siitä, että tajusin lähteä ja päästää miehenikin nauttimaan itsestään ja elämästään, samoin itseni. Tätä tunnetta mitä tällä hetkellä tunnen miestäni kohtaan, en koskaan vaihtaisi mihinkään, se on rakkautta ilman että minun tarvitsee miettiä rakastanko, välitänkö, olenko varma asioista joka ikinen hetki. Ja kuten edellä kirjoittanut kirjoitti, että ei tätä edes tule ajatelleeksi, ennen kuin lukee tälläisiä kirjoituksia ja niihin vastaa, koska muuten koko elämä tämän ihmisen rinnalla tuntuu elämältä :)