Mua sattuu.. sattuu niin paljon.. tuntuu että vuoden kestänyt parisuhteeni kaatuu niskaan. Mutta en osaa luopua. Menettämisen pelko on valtavan suuri. kysymykset pyörivät päässäni: Onko maailmassa oikesti vielä joku johon voisin rakastua? joka rakastaisi minua? miten jaksaisin aloittaa kaiken aivan alusta vieraan täysin tuntemattoman ihmisen kanssa..? Ei uskalla.. mutta tämä suhde riistää kaikki voimani.. kun avomieheni ei ole kotona niin itken.. itken paljon..
Rakkaus riittää mutta..
voimat ei..
111517
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Tosin minä en enää pelkää yksinjäämistä.
Irrottaminen on vaan niin vaikeeta.
Enkä ole ollenkaan varma, haluanko irrottaa tai haluan ja en halua - kumpaa haluan enemmän?
Minuakin perhe-elämä syö nyt aivan liikaa, lepään yksinollessani ja kerään voimia olla taas kotona.
Minäkin itken krokotiilinkyyneleitä töissä, asunnollani ja kotona yksinollessani.
...vaikkei olekaan seinän vika!
Muhun sattuu! Rakkaus ei ole loppunut kummankaan puolelta, minun puolelta ei myöskään yrittäminen uudestaan, mutta mieheni luovutti...
ootko varma että rakkautta riitti myös miehesi puolelta?? jos olisi ollut "rakkautta", miehesi ei mielestäni olisi luovuttanut, vaikka sitä onkin vaikeaa myöntää itselleen. Mutta todellisuudessa myös pitkän rakastamisenkin jälkeen se tunne, jota rakkaudeksi ja rakastamiseksi kutsutaan, voi loppua ja haaleta.
Se on vain ymmärrettävä, hyväksyttävä, katsottava sitä silmiin, ja haettava uutta ja jatkettava elämää. Vaikka vaikiaa onkin.
Tänään se sitten tapahtui.. tuo mitä aikasemmin kirjoitin.. tekstiviestillä kuin salama kirkkaalta taivaalta.. "kannattaako meidän pistää suhde poikki kun ei tästä tunnu tulevan mitään.." En tiedä mitä tehdä.. töihin pitäisi jaksaa lähteä mutta kun vaan itkettää..
Moi! Sama tilanne minulla. On ollut niin paha olla ettei mikään.. Ja monta vuotta.
Kun rakastaa toista vaikka suhde imee kaikki mehut..
Olen rukoillut ja itkenyt ja ties mitä. Mutta nyt olen vakaasti päättänyt jättää asian taivaan isän ja kohtalon huolehdittavaksi. Yksin en jaksanut enäää.. Odotan vain kohtaloa.. Miten se menee.. Jos en enää ikinä rakastu tai ei erota niin se on kirjoitettu kirjoihin, en voi omilla ponnisteluilla, jotka eivät vie mihkään auttaa asiaa.. Hyvä ja rauhallinen olo.. ei olla vielä erottu, eikä ehkä erota, Miten lie tarkoitettu..
Pitäs vaan antaa rakautta ja osata keskustella.. Vaikeita asioita.. Parisuhdeterapia, auttaako? En tiedä mutta hyvä varmaan kokeilla.. Tai psykologia.. tai vaikka rukoilla...
Minä sain entiseni takaisin kun rukoilin että, jos meidät on tarkoitettu yhteen niin anna merkki minulle siitä ja hänen ottaa yhteyttä. Olin aivan rikki ja ikävissäni.. Noo viestihän häneltä tuli ja halusi takaisin. Siis monta viestiä lähetettiin mutta ikävää valitteli ja halusi takaisin ja rukouksiini vastattiin.
Seurustellaan ja sellainen myrsky päällä välissä.. Mutta muistan mitä minulle taivaasta vinkattiin ja rakastan häntä. Mutta jos erotaan vielä niin uskon että kai silläkin olisi tarkoituksensa.
Tiedä sitten kuuluuko asiaan..
Voimia ja älkää luopuko itsestänne, vaikka luovutte suhteestanne.. Toiset miehet pahentaa oloa, yksin on aluksi hyvä... Ja luulenpa että kun annat miehen olla niin rauha palajaa.. Hän tulee takaisin, jos uskot ja annat aikaa...
Kumpa tietäisin tunteeni paremmin.. Ollaan kuitenkin ennekin jo erottu mutta hän pyysi minut takaisin ja lupasi silloin maat ja taivaat.. kuukauden verran sen jälkeen kaikki oli hyvin. Hän pyysi minut mukaansa joka paikkaan, kysyi mielipidettäni tärkeissä ja meitä molempia koskevissa asioissa..
mutta sitten kaikki muuttui taas ennalleen.. Kaikki lupaukset rikottiin mitkä annettiin kun palattii yhteen (siis hän, en minä) Aina piti joka paikkaan mennä yksin.. kirjoitteli tekstiviestejä paljon, otti puhelimensa mukaan suihkuun ja vessaa jne.. pelkäsi kai että tutkin sen.. Kun joku soitti ja kysyin kuka se oli niin vastaus yleensä: "mitä se sulle kuuluu?" tai "ei sen ole mitään väliä"
Riitoja tuli ties mistä.. jos olin aamuvuorossa töissä ja halusin ottaa töiden jälkeen pienet päiväunet ja hän halusi siivota niin sitten lähdettiin ovet paukkuen ja huutaen laiskaperseeksi yms. Jos roskis oli tännä enkä ollut tyhjentänyt niin se oli minun vikani.. eihän hänen tarvitse..
Mutta silti rakastan häntä.. en voi kuvitella elämääni ilman mutta en kyllä halua tälläistäkään loppuelämää.. Muutin hänen perässään vieraalle paikkakunnalle. kaikki tuttuni täällä ovat poikaystäväni kaútta saatuja, ei kiva mennä eron jälkeen kun ei tiedä mitä uskaltaa sanoa ja mitä hän on kertonut suhteestamme tai syystä eroon.. Vakituisen työpaikankin sain täältä joten muuttaminen takaisin koti maisemiinkin vaikeuttaisi elämää enkä missään nimessä halua ottaa elämässäni takapakkia..
Kun kirjoitin eilen tuon että viestillä hän "jätti" minut niin illalla hän sanoi kotiin tullessaan että jos nyt vielä koitetaan ja katsotaan miten suhde etenee.. Mutta miten se voisi edetä kun hän ei suostu puhumaan, tuntuu välillä jopa että hän nauttii siitä että minua sattuu.. se ei todellakaan tunnu hyvältä.
Paras ystäväni sanoikin minulle että jos tätä jatkuu vielä kauankin niin joku kerta vain räjähdän.. Kerran ollessani viikonlopun yksin (hän kyläilemässä sukulaisissa minä töissä) Hain sairaslomaa siksi viikonlopuksi ja kaksi päivää itkin.. vei koiran isän tykö hoitoon, olin kotona kuuntelin musiikkia ja makasin sängyssä. ikinä en ole itkenyt niin paljoa kuin silloin mutta se helpotti ja onneksi tässä maailmassa minulla on niin hyvä ystävä joka jaksaa auttaa ja kuunnella.. Kumpa voisin olla joskus hänelle yhtä paljon avuksi..
Kaiken lisäksi jos kunnon ero nyt sattusikin tulemaan niin minulla ei olisi ikinä varaa asua nykyisessä asunnossamme yksin. yksiö on liian pieni koiran kanssa asuttavaksi eikä palkkani millään riitä kun on auto lainaa yms. Ja kaikki yhdessä ostetut tavarat, miten niistäkin päästäisiin sopuun..?
Tiedän, että olisi viisainta lähteä tästä suhteesta, mitä kauemmin pitkitän, sitä vaikeampaa lähteminen on. Mies on paljon poissa, töissä, ja kun hän on poissa olen varma, tämä on tässä, nyt riittää, mutta kun hän tulee takaisin, en pystykään jättämään häntä. Ahdistaa vaan niin paljon... Tiedän, että jos jatkan, voimani loppuvat pian, nyt jo on aikoja kun en pysty tekemään muuta kuin itkemään...
mies valehtelee ja ryyppää, mulla on nelivuotias lapsi entisestä suhteesta, jota miehen tuntuu päivä päivältä olevan vaikeampi sietää...
Eilen tein päätöksen, että nyt saa riittää. Maanataina alkaa asunnonhaku.
Pahalta tuntuu, niin pahalta ettei sitä voi edes sanoin kuvailla. Mieli tekisi vaan itkeä, mutta lapsen takia on pakko jaksaa, ja ajatella että parempi näin.
Pariin otteeseen olen jo ollut lähdössä, mutta mies on anellut jäämään. Viisainta on lähteä nyt, mutta se lähteminen ja yksinjääminen on vaan niin rankkaa...
ooksä puhunu tosta miehelles? SÄ voit olla sun miehelle se, jonka vuoksi se jaksaa justiin töissä, ja on onnellinen, että on tyttö, joka on olemassa tön ulkopuolella ja rakastaa. Ehkä joskus tulee aika, kun sun mies omistautuu pelkästään SULLE, ja työ jää taka-alalle. Mutta älä nyt itte jää vaan kotiin odottamaan miestä, tee omia juttuja, sulla on vaan tää yks elämä, elä sitä ittelles, älä tuhlaa sitä odottamalla miestä ja sitä kun se tulee kotiin, ja omistautuu sulle. Sillon ehkä ja toivottavasti myös mies pysähtyy ajattelemaan asioita ja toivottavasti huomaa laittaa aasiat oikeen tärkeysjärjestykseen. On olemassa myös miehiä, joille työ ei ole tärkein asia elämässä.
Mutta puhu.. jooko.. Älä itke iines;)
Ei se 0le sen arvoista.. Koita laittaa omat asiat kuntoon, ettei tarvii surra..
Minulla on vähän samanlainen tilalle, joka on varsin monella naisella. Tiedän itsekkin. Me ollaan oltu monia vuosia yhdessä ja lapsia on kertynyt. Mutta se on varmaa että monet miehet eivät osaa kantaa sitä vastuuta, mitä perheen isän kuuluisi kantaa. Minun mielestä miehen pitää louda sellainen turvallinen koti.
Kyllä miehetkin voisivat paremmin ottaa osaa kotitöihin ja tehdä jotain perheen kanssa. Minä joskus sanon miehelleni,että olen kuin yksinhuoltaja vaikka mulla on mies. Käyn juhlissa ja ulkoilen lasten kanssa. Mies käy töissä, omissa menoissa, makaa sohvalla ja katsoo tv tai on tietokoneella.
Olen monesti onneton, kun en luota enään miehen sanaan. Olemme monesti puhuneet asiasta, mutta kun luottamus menee, niin sitä on vaikea saada takasin.
Haluaisin monesti erota, mutta rakastan miestäni niin paljon ja lapset ovat pieniä ja on uusi talo. Mies puhuu paljon yhteisestä tulevaisuudesta, mutta minä en paljon jaksa sillä asialla päätä rasitta.
Täytyy vain toivoa, että elämä muuttuu vielä paremmaksi.
Vielä lopuksi, että on niitä paljon hyviä perheen isejä, minulle ei vain ole sattunut sellaista kohdalle elämi varrella. Valitettavasti, muuta onneksi ijän puolesta on aikaa vaikka mihin.