Miten teitä hyvät "ikisinkut" on yksin eläminen muuttanut psyykkisesti tai fyysisesti, tai muuten.
Itsellä on tunne että olisin täysin toinen mies jos vaan olisi puoliso löytynyt.
Tässä oma lista.
Olen paremmassa fyysisessä kunnossa koska on enempi aikaa liikkua.
Raha tilanne on parempi koska yksin ei tee mieli matkustella niin usein,eikä mene ainakaan lapsen hoitoon rahaa.
-Ihmisen koskettaminen "pelottaa"
-Kun minua kosketellaan sekin jännittää vaikka se tuntuukin niin hyvältä
-aina on tunne että ihmiset ajattelevat "mikäköhän mies tuokin on kun se asuu yksin,varmaan homo tai jokin pedofiili"
-olen varautuneempi jos vieras ihminen tulee juttelemaan.
-Joudun valehtelemaan tuttaville että aivan hyvin mulla menee vaikka olenkin yksin,Tosi asiassa monesti joudun itkemään asian takia.
-Vieraassa paikassa vessassa käynti tuntuu ikävältä,sitä kun on tottunut tyhjän asunnon asukkaana olemaan yksikseen.
-Naurua ei kuule usein yksinäisen suusta
-Elämä tuntuu turhauttavalta ja tarpeettomalta yksin ,ei ole ketään kenen kanssa jakaisi kokemuksiaan.
Itsellä on tunne että olisin täysin toinen mies jos vaan olisi puoliso löytynyt.
Tässä oma lista.
Olen paremmassa fyysisessä kunnossa koska on enempi aikaa liikkua.
Raha tilanne on parempi koska yksin ei tee mieli matkustella niin usein,eikä mene ainakaan lapsen hoitoon rahaa.
-Ihmisen koskettaminen "pelottaa"
-Kun minua kosketellaan sekin jännittää vaikka se tuntuukin niin hyvältä
-aina on tunne että ihmiset ajattelevat "mikäköhän mies tuokin on kun se asuu yksin,varmaan homo tai jokin pedofiili"
-olen varautuneempi jos vieras ihminen tulee juttelemaan.
-Joudun valehtelemaan tuttaville että aivan hyvin mulla menee vaikka olenkin yksin,Tosi asiassa monesti joudun itkemään asian takia.
-Vieraassa paikassa vessassa käynti tuntuu ikävältä,sitä kun on tottunut tyhjän asunnon asukkaana olemaan yksikseen.
-Naurua ei kuule usein yksinäisen suusta
-Elämä tuntuu turhauttavalta ja tarpeettomalta yksin ,ei ole ketään kenen kanssa jakaisi kokemuksiaan.
Vastaukset 27
Vanhimmat
Minusta tuntuu että sellaista smalltalkia osaisi vetää paremmin jos olisi ollut joku kotona jonka kanssa jutella. Varmasti olisin muuttunut edes vähän sosiaalisemmaksi jos olisi ollut elämänkumppani.
Ilman muuta sillä on valtavan iso merkitys josko on jonkun naisen kanssa vakituisesti seurustellut ja asunut yhdessä tai sitten ei ikinä. Näkyyhän tämä asia tälläkin palstalla niin hyvin. Vailla seurustelukokemuksia olevat miehet ja toisaalta seurustelleet miehet ja naiset eivät lainkaan ymmärrä toisiaan kun näistä asioista puhutaan. Paljon vaan epäluuloja esiintyy yksinäisistä miehistä, ja suoranaista vihamielistäkin suhtautumista ja tietenkin kaikkinaista halveksintaa, luuseriksi ja ties miksi seksuaaliperverssiksi leimaamista tietenkin.
Nämä yksinäiset miehet ovat ihan itse halveksunnan ansainneet typerillä kirjoituksillaan...
Pitkä yksinäisyys on tehnyt minusta hiljaisemman ja tylsemmän, kuin mitä koen itse oikeasti olevani. Kun on ollut pitkään yksin, tuntuu ettei omasta elämästään ja itsestään ole kenellekkään mitään kerrottavaa ja toisten arkisiin keskusteluihin perheestä/lapsista/parisuhteesta on vaikea yhtyä.
Minulla on usein sellainen olo, ettei minulla ole mitään sanotavaa tai muutenkaan annettavaa kenellekkään. Yksinolo on saanut minut psyykkisesti aika lukkoon.
AP:n listasta voin kuitata:
-Naurua ei kuule usein yksinäisen suusta
-Elämä tuntuu turhauttavalta ja tarpeettomalta yksin ,ei ole ketään kenen kanssa jakaisi kokemuksiaan.
Itse koen, että olisin paremmassa kunnossa kaikin puolin, jos olisin seurustellut. Elämässä olisi ollut enemmän "elämää" ja kenties iloakin - voisin olla itsekkin iloisempi ja eläväisempi.
Olen samaa mieltä. Ja aina vain tulee oudommaksi ja piittaa vähemmän muista ihmisistä.
Se on totta mitä sanot, mutta itse et oikeasti vielä ole kovin pitkällä tällä tiellä. Tulet vielä kokemaan ainakin kaksi selväsati merkittävää uutta vaihetta yksinäisessä elämässäsi jos pidempään elät.
Ja ne vaiheet ovat?
En nyt allekirjoita esmes termiä "ikisinkku", mutta useasti seurustelleena voin kertoa että yksin eläminen on muuttanut ajoittain psyykkisesti väsyneeksi.
En allekirjoita ollenkaan tuota parempaa fyysistä kuntoa yksin ollessa. Pikemminkin toisinpäin, koska suhteessa eläessä on useammin energisempi ja motivoitunut.
Itarampi voi tietysti olla kun on yksin :D
Loogista...
"-Naurua ei kuule usein yksinäisen suusta"
Mä sanoisin ennemmin niin, että kun on yksin niin silloin ei naurata niin helposti.
Loppujenlopuksi: Yksinäisyys on vakava asia. Siihen pitää tottua, tai muuten koko elämä menee liian...hmm...vakavaksi.
"En nyt allekirjoita esmes termiä "ikisinkku", mutta useasti seurustelleena voin kertoa että yksin eläminen on muuttanut ajoittain psyykkisesti väsyneeksi."
Pätee sinällään omalla kohdallani että väsyn psyykkisesti jos joudun olla paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Ja vaikuttaapa tuo kavereiden parisuhteiden perusteellakin siltä, että se jatkuva tappelu, riitely ja mökötysleikki toisen kanssa se vasta psyykkisesti väsyttävää onkin. Lopulta kai sitten päädytään siihen äskettäin Varkaudesta tuttuun surulliseen ratkaisumalliin kun kuppi täyttyy.
toi nauru on oleellinen. ylipäänsä kaikki meluaminen. ei yksin tule tehtyä mitään mistä lähtisi ääntä. aikuisena kun ei kavereiden kanssakaan remuta enää. mulle tulee tästä ihan fyysisesti paha olo. lisäksi monia asioita ei tule enää sanottua ääneen kun on itsekseen. ajateltua vain.
tylsistyminen toinen merkittävä. en ole ollenkaan niin terävä kuin ennen
En ole yksinäinen, vaikkakin kumppanitta, ja mielestäni olen kohtuullisen onnellinen, nauran paljon, yksin ja seurassa, mistä voitte vetää johtopäätöksiä ;) Viihdyn ystävieni kanssa ja yksin, tehden jotain ja ollen vain joutilaana, kännissä ja selvänä.
Sinkkuna elo on muuttanut luonnetta nollatoleranssin suutaan, ei ole mitään syytä joustaa asioissa, missä ei huvita joustaa, mikäli ei mahdolliselle kumppanille sovi niin hän löytänee ovelle. Myöskään jatkuvasti samassa osoitteessa en kestäisi toista ihmistä, todennäköisesti tukehtuisin. Nuorena oli mukautuvaisempi ja valmis kompromisseihin.
Hyviä pointteja.
Onhan se niin, että jos ihminen päättää aktiivisesti mikä hänelle on tärkeintä (yhdellä sanalla) ja pitää siitä kiinni, ei ole mahdollista tuntea oloaan huonoksi.
Henkistä vahvuutta ja varmuutta, I suppose...
realismuksen loppukaneetti taasen on jääväämistä. Jollain tavalla jopa surullista. Elämä on sitä mitä siitä tekee. Ja jos elää itsensä tuntien ja itsensä kanssa hyvin, niin hienoa.
Nollatoleranssi ei mun mielessä kylläkään käänny positiiviseksi.
Se on vähän niin kuin elämätöntä elämää ja turhaa(?) itsensä nostamista muiden yläpuolelle.
Mä taidan kannattaa liikaa niitä "pehmeitä" arvoja että voisin olla onnellinen itseni kanssa :D
Pitkä yksineläminen tekee sulkeutuneemmaksi ja introvertimmaksi (muutkin kuin minut). Ihmiset, jotka elävät joko perheessä, tai puolison kanssa, pystyvät puhumaan päivittäisistä asioistaan läheisilleen. Siis voivat puhua sellaista löpölöpöä, josta yli puolet menee kuulijalta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Pieni osaa tästä löpölöpostä saa aikaan myös mielenkiintoisia keskusteluita, riidanpoikasia, naurahduksia, tai suorastaan naurunremakoita. Vuosikaudet yksin elänyt ihminen ei osaa enää puhua tällaista höpöhöpö löpölöpöä, koska ei ole kelle sellaisia juttuja heittää. Jos yksinelävä ihminen alkaa soitella kavereilleen ja jutella heille jatkuvasti jotain itsekästä löpölöpöä, niin siinähän menettää viimeisetkin kaverit. Eli yksinelävällä ihmiselle ei ole ketään, kelle puhua tyhjänpäiväisyyksiä. Koskee aika paljon yksineläviä naisia, mutta varsinkin koskee yksineläviä miehiä aivan 110%. Sinkkumiehellä ei ole ketään kelle kertoa päiviensä kulusta.
Tämä on yksi syy, miksi pitkä sinkkuus korjaa veronsa. Tulee omituiseksi niiden ihmisten mielestä, jotka osaavat heittää sitä löpölöpöä oikeassa kohdassa.
"Siis voivat puhua sellaista löpölöpöä, josta yli puolet menee kuulijalta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos."
Joskus. Mutta sehän ei ollutkaan se pointti.
"Pieni osaa tästä löpölöpostä saa aikaan myös mielenkiintoisia keskusteluita, riidanpoikasia, naurahduksia, tai suorastaan naurunremakoita."
Tämähän tekee siitä kaikesta sen arvoista.
"Sinkkumiehellä ei ole ketään kelle kertoa päiviensä kulusta."
Juurikin näin.
Toki olisi mukavaa että jotakuta kiinnostaisi, edes nimellisesti.
Ei kukaan tahdo olla muille vain tyhjää ilmaa.
Käyn tällaisia höpölöpökeskusteluita päässäni. Yritän pitää huolta että huulet eivät liiku.
Tuosta ei voi enää paremmin sanoa.
Muistuu ihan mieleen se Pirkka-Pekka Peteliuksen esittämä omituinen höpöttäjä. Ihana sketsihahmo.
Itse näen asian niin, että se olenko sinkku vai parisuhteessa ei muuta sisäisesti mitään. Olen sisäisesti tyyni molemmissa tilanteissa ja osaan iloita molemmissa tapauksissa. Kyseessähän on vain elämäntilanne, ei se mikä olemme sisältä. Tämän takia en stressaa asian kanssa. Mitä tapahtuu ajan kanssa, sen mukaan mennään. Tällä hetkellä eletään yksin ja nauttien siitä, luonnosta, ystävien seurasta jne. Miksi siis yrittää vastustella vallitsevaa tilannetta?
Vastustus luo vain surua ja lisää ongelmia, tilanteen hyväksyminen sellaisena kuin se on tuo mielenrauhan.
Rauhaisaa illanjatkoa.
Tosi hyvä keskustelun avaus. Yksin ei tosiaan tule puhuttua mitään, ajateltua vain. Fyysisesti tuntuu ihan siltä kuin kieli ja huuletkaan eivät sitten olisi niin vetreitä, kun välillä joutuu suunsa avaamaan ja puhumaan. Kyllä tässä kieltämättä omituiseksi tulee.
Kukaan ei vielä ole puhunut täällä seksistä mitään. Nuorempana olin mielestäni seksuaalisesti melko aktiivinen, enkä ollenkaan estynyt, aloitteellinen ja muuta sellaista. (Olen nainen.) Luulin silloin että en voisi elää ilman miestä. Toisin on kuitenkin käynyt; olen vieroittunut seksistä nyt lähes täydellisesti, halukin on kadonnut kokonaan (ainakin valveillaoloaikana). Joskus harvoin unissani näen jotain seksiunta, ja saan orgasminkin, jälkeenpäin se oikeastaan tuntuu jonkinlaiselta vasten tahtoani tehdyltä raiskaukselta.
Välillä kyllä vituttaa ettei voi kenenkään kanssa jakaa omimpia asioitaan, eikä kukaan ole ikään kuin "minun puolella". Aina pitää jaksaa tehdä kaikki arkivelvollisuudet, kukaan ei ikinä tee mitään puolestani. Kukaan ei ikinä huolehdi minusta, eikä pidä hyvänä.
Kysymykseen on minusta vähän vaikea vastata, koska ei ole sellaista vertailukohtaa omassa elämässä, jolloin olisi ollut ei-sinkkuna. Voisi siis luetella samat asiat kuin muutkin:
- olen huono smalltalkissa; En keksi puhuttavaa. Tosin voi kumppaninpuutteen sijasat johtua myös siitä, ettei ole ihan tarpeeksi nk. elämää. Tosin silloinkin kun, olen huomannut että siitä puhuminen on hankalaa, koska lähipiirissä on niukalti riittävän samankaltaisia ihmisiä.
- Ihmisten koskettaminen on vähän hankala paikka, vaikka toisaalta kaipaisin kosketusta. Kaikkein jännimmin tämän huomaa, jos joskus pääsee kuin pääseekin istumaan jonkun tytön viereen, olkoon se työpaikan kahvihuoneessa tai bussissa: nojaan vaistomaisesti poispäin hänestä ja kartan edes vahinkokontaktia.
- Toisinaan on vaikea iloita tuttavien puolesta; silloin kun tuttavapariskunnat avioituvat tai saavat lapsia. Olen toisaalta onnellinen heidän puolestaan, ja sitten yksikseni kuitenkin ajaudun joka kerta vaiettuun kriisiin, kun minulle ei tapahdu mitään vastaavaa.
- Epäilen myös kasvaneeni joustamattomaksi: olen tottunut asumaan yksin, ja jonkun kanssa yhteenmuuttaminen, tai edes pitkän ajan viettäminen samassa tilassa, voisi olla haasteellista. Ja silloin kun havaitsen tämän seikan, alan miettiä olenko jotenkin lopullisesti pilalla ja kelpaamaton mihinkään. Seurauksena siitä taas mielialan akuutti lasku.
Toisaalta edellämainitun joustamattomuuden (tai miksi sitä nyt kutsuisi) kääntöpuolena on vapaus, josta nautin. Olen periaatteessa vapaa tekemään mitä huvittaa, eikä mikään (paitsi työpaikka ja tietysti omat estot) sido minua.
Plussapuolia on vähän hankala keksiä. Alleviivaan nyt kuitenkin, etten tiedä, millainen olisi jos olisin löytänyt opiskelijana puolison niin kuin kaikki muutkin. Ehkä en tuntisi oloani toisinaan masentuneeksi ja ennen kaikkea en kokisi koskaan tarvetta avautua parisuhdeasioista täällä.
On ihan eri asia olla yksin 50v ja yksin 24 tai 34v. Jälkimmäisillä on toivoa, mutta yksin asuva 50v. on tosi kummajainen. Siihen täytyy olla hyvä selitys tai muuten olet todella outo ilmestys ja ihmetyksen aihe. Puhu siinä sitten oman elämän asioista luontevasti, kun itsekin ajattelet olevasi tosi outo, kun et kerran kelleen ole kelvannut tai sitten olet itse ollut varsinainen nirppanokka.
Yksinoloon tottuu, kun yrittää väen väkisin etsiä siitä hyviä puolia: saa tehdä mitä huvittaa, ei tarvitse ottaa ketään huomioon, saa kaikissa asioissa pitää kaiken itse, ei tarvitse jakaa mitään.
Tai kääntäen totuus: kukaan ei välita siitä mitä teet tai jätät tekemättä, et saa ottaa ketään huomioon, et saa antaa kenellekään mitään, et voi jakaa asioita kenenkään kanssa, et merkitse kenellekään yhtään mitään jne. Mitä elämää se on?
No onhan 50 ikäisiä paljonkin yksin eläjinä. Ja nimenomaan vielä vanhempia naisiakin alkaa olla paljon yksinään elävinä. Se vaan että yksinelämisen syynä on usein eroaminen tai sitten elämänkumppani on kuollut. Lapsiakin useimmilla on.
Mutta jos siis olet lperheetön lapseon 50 ikisinkkumies, niin silloin se on ihan oma lukunsa. Eihän tällaisella miehllä ole elämän taustansa osalta paljonkaan yhteistä niiden yksinään elävien kanssa jotka alkavat olla jo isovnhamman iässäkin ja heillä on lapsia ja jo lapsenlapsiakin. Eikä ole tietenkään sen enempää mitään yhteistä nuorempienkaan kanssa.
Niin kauan kuin jaksaa olla kiinnostunut joistiain sellaisista asioista jotka vaativat pljon keskittymistä ja vievät ajan se menee niiden kanssa. Mutta jos nämä sitten pettävät, niin että ei enää jaksa olla niistä kiinnostunut eikä keksi tai pysty saamaan itselleen mitään muutakaan asiaa joka tempaisi mukaansa, niin kyllä siinä jokseenkin tyhjän päälle jäät. Alkaa siinä sitten helposti miettiä asioita joita ei kannattaisi lainkaan miettiä, kun ei ne sillä ainakaan miksikään muutu.
itse vannoutuneena vanhana poikamiehenä viiksekkäänä olen vasta täällä 30 jälkipuoliskolla oppinut arvostamaan yksityisyyttäni jä koska jo nuorena poikana tulin siihen tulokseen etten halua tehdä jostain naisparasta yksinhuoltajaa voin kyllä vakuuttaa että vuodet ovat hioneet tiettyjä särmiä persoonallisuudessani. nykyisin kun katson ystäviäni ja tuttuja kiitän luojaani etten ruvennut lisääntymään hallitsemattomasti 20 sillä vuosillani. mutta kuten sanottua koskaan ei ole myöhäistä kunnes on lusikka nurkkaan pakko kenkästä. ja sitten kun itse hurahdan johon kuhun neitoseen olempahan puskemassa koiranputkea ennen kuin jälkikasvu rupeaa teinihelvetti hormonalisoitumaan. :D mutta ennen sitä aijon elää elämääni ja nauttia sekä katsella ympärilleni jos vaikka löytyisi joku terveellä maalaisjärjellä varustettu naisihminen jolla arkinen aherrus kanssani sujuisi suht koht kivuttomasti. :D
Itselläni oli todella hyvä ja pitkä parisuhde nuoruudessa sekä normaali seksielämä. Nyt olen ollut yli 5 vuotta sinkkuna vailla minkäänlaista vispilän kauppaa. Parit pusut ja halit on vaan vaihdettu.
Vaikka mitään huonoja kokemuksia seksin osalta ei ole tullut eikä kukaan ole esim. haukkunut rumaksi, en enää jaksa uskoa omaan viehätysvoimaani. Uskoisin, että jos rinnallani olisi ollut edes joku, joka olisi sanonut nätiksi/viehättäväksi, voisin tuntevani olevani jonkinsortin seksuaalinen olento. Ainakin muille kuin itselleni silloin tällöin.
Nyt oloni on kuin vanhalla piialla konsanaan vaikka ikää on alle 35. Joku mainitsi jo kosketusarkuuden. Se on kurjaa, kuinka se on hiipinyt elämään. En haluaisi uskoa, että voi unohtaa, että ihmisen kosketuskin voi tuntua hyvältä mutta minulle toisen kosketus ei tunnu miltään. Kosketus ei tunnu miltään, koska pidän kaikkea vaan vahinkona sillä "eihän kukaan minua halua eikä ole halunnut vuosiin".
Omien ajatusteni vanki olen mutta syytän myös yksinäisyyttä ja normaalia pikku kehujen puutetta. Yksin olet vain "ihan okei" kaikille.
Itse olen jo keski-ikäinen mies ja iki sinkkuus on hävittänyt täysin kykyni näyttää tunteita.Olen täysi kivikasvo ihmisten joukossa,todella harvoin pystyn edes nauramaan vapautuneesti.
Itkeminen yksin onnistuu kun ajattelee mitä menettää yksin asuessa ja vuodet vierivät ohi kiihtyvää vauhtia.
Missähän vaiheessa toivo "oikean perheen" saamisesta lopahtaa kokonaan,
onneksi miehenä on vielä muutamia vuosia aikaa.
Mikä on teillä lapsettomat naiset viimeinen ikä jolloin voitte ottaa riskin ja yrittää saada lapsi jos se kunnon mies ilmestyy vihdoinkin kuvioihin joka myös haluaa lapsen?
Voi kun kuulostaa tutulta kun luin tämän viestiketjun läpi.
Lisäisin tähän vielä että pitkä yksin asuminen on tehnyt minusta omaa alastomuuttani pelkäävän,esim uimahallissa käynti tuntuu jotenkin pelottavalta.
Ja kyllä myös minä olen tullut ihmis araksi muissakin tilanteissa.