koskaan miettineet, mitä sitten teet, jos olet ainoa hengissä oleva perheestäsi tai muusta tärkeästä ystävä porukasta? Kun kaikki ne joilla on sun elämässä ollut vähänkään väliä on poissa?
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 47
Vanhimmat
Voihan olla, että joku on tuon tilanteen kokenutkin. Mitä olet käynyt läpi? Miten siitä selviää?
*öippisii*
Ei kun nyt ihan vakavasti välillä hei. Ootko törmännyt tilanteeseen tai edes ajatukseen?
En ole tätä aiemmin, koska olen aina ollut vahvasti sitä mieltä, etten minä ole viimeinen. Jos moinen uhkaisi, hakeutuisin uusien ihmisten ja harrasteiden pariin jo etukäteen.
Sä siis pyrkisit luomaan uusia verkostoja jotta et jäisi yksin? Entä jos tapahtuis joku iso onnettomuus, jossa menis monta sulle tärkeetä ihmistä. Kaikkia nyt tuskin kerralla. Tuli mieleen, kun jotkut menettää koko perheensä onnettomuuksissa. Ja jäävät yksin. Mikä helvetti se mahtaa olla. :-(
Mites ajattelet tästä, kun on olemassa ihmisiä jotka etsivät uuden kumppanin sillä välin, kun nykyinen kumppani tekee kuolemaa? Koetko sen tavaksi jolla itse voisit toimia? Kuoleekohan se rakkaus siihin omaan nykyiseen siinä samalla, kun hän tekee kuolemaa? Vai mitä siinä tapahtuu..onko se jokin pelko ettei jää yksin?
Onkohan menettäminen tai sen tuoma tuska helpompi kestää, kun rinnalla on joku uusi tärkeä ihminen?
Kuinkahan moni kestäisi sen, että kumppani etsii uuden sillä välillä, kun itse teet kuolemaa? Mua itseä loukkasi joskus ajatuskin siitä, että jos minä kuolisin ensin. Niin mun kumppani heti oitis katsoisi itselleen uuden. Se jotenkin tuntui kauhean loukkaavalta.
Että olinko mä niin turha ihminen, ettei minua edes kaipaisi tai surisi. Vaan heti pitäisi olla joku uusi ja kuinka sen heti edes kykenisi siihin ottamaan, jos ikävä toista vielä on? Tuntuu se vieläkin hiukan kurjalta ajatuksenakin, että tyyliin haudalta lähtee uuden luo. Mutta toisaalta, en minä sitäkään haluisi, että toisen elämä loppuisi siihin et mä kuolen.
Kyllä mä haluisin, että hän vielä rakastuisi ja löytäisi elämäänsä rakastetun jonka kanssa olisi hyvä elää vaikka loppuelämänsä. Et hän olis onnellinen ja minä siellä jossain muistoissa edes hetken mielessä. Muuten kyllä ajatuksena pöyristyttää tuo uuden etsiminen, sillä välin kun toinen viruu odottamassa kuolemaansa. En jotenkin kykene ymmärtämään ihan täysin sellaisen ihmisen ajatuksia.
Miten sitä voi ajatella itseänsä siinä kohtaa, kun rakas on onneton ja sairas? Nojoo, mulla taas viiraa päässä ihme ajatuksia. Eipä taida olla mikään mieltä ylentävä keskustelun aihe. :-)
Se iso onnettomuus vissiin tyypillisimmillään on, että vaikkapa lapset ja puoliso kuolevat kolarissa. Mutta kun minulla on vain vaimo. Lisäksi sukulaisia ja ystäviä eri piireistä, jotka eivät ole keskenään tekemisissä.
On vaikeaa kuvitella etsivänsä tai löytävänsä uutta kumppania niin pitkään kuin toinen on järjissään. Jos siis suhde on muuten kunnossa. Ero ja uusi suhde kun on mielestäni paljon todennäköisempi vaihtoehto kuin kuvailemasi tapaus.
Mutta entäs jos puoliso on vihanneksena jossain laitoksessa vaikkapa onnettomuuden tai dementian vuoksi, mutta eläisi kuitenkin vuosikausia? Luulen, että tilanne voisi ennen pitkää antaa tunteille mahdollisuuden uuteen ihmissuhteeseen. Ja jos minä olisin se vihannes, toivon todella, että Rouva Ratikka löytäisi iloa elämäänsä vaikkapa sitten uuden miehen merkeissä. Enhän minä siitä enää pystyisi kärsimään, joten se ei olisi keltään pois.
Maailmassa on ikuisen rakkauden ihannoinnin vuoksi aivan liikaa yksinäisiä leskiä.
Mun ajatus lähtio siitä, että tiedän ihmisiä jotka on perustaneet uusia suhteita ja perheitäkin. Kumppanin ollessa vielä ihan järjissään, mutta kuolemaisillaan. En tiedä minusta se tuntuu jotenkin kamalan sydämettömältä ja itsekkäältä. Vaikka mä ymmärrän senkin, että sillä ihmisellä on tarve saada lohtua uudesta rakkaudesta kenties jne. Onhan hän jäämässä yksin ja eloon, kun kumppani kuolee. Kyllä siinä joku inhimillinenkin tekijä on olemassa, mutta jotenkin vaan tuntuu karulta.
Ehkä se on itsesuojeluvaistoa? Vai onko se vaan itsekkyyttä? Mä olen vähän kahdenvaiheilla kumpaa se on. Se uuden etsiminen tossa tlanteessa.
Totakin oon miettinyt myös, että jos kumppani on vihanneksena. Toki helppo mun on sanoa, että en pystyis näkemään uudelle suhteelle tilausta toisen ollessa edes vihanneksena. Mutta sitten kun puhutaan vuosistakin, niin eihän sitä tiedä kuinka se ajatus muuttuu ja yksinäisyys kalvaa. Halu jatkaa elämää ja perustaa jotain uutta.
Silti jotenkin sotii mun oiekudentajua vastaan. Joku sisällä sanoo, että ei niin saa tehdä toiselle. Vaikka eipä se siitä mitään tietäis. Ehkä se on se oma käsitys sitoutumisesta ja tunne omista tunteista toista kohtaan? Ne tuntuu niin voimakkailta asioilta. Mä tiedän, että mulle tulis kamalan syyllinen olo. Kun jotenkin on ihan eri asia erota ja jättää toinen erimielisyyksistä tai muista järkisyistä, kun hylätä toinen kun se on sairas ja tarvii mua. Ja luottaa mun tukeen.
Vaikkakin vihanneksena. On niin kun tekis kauhean rikoksen toiselle, jos jättäis sen omiin oloihinsa ja itse jatkais porskutellen elämäänsä. Eri asia sekin, kun toinen on poissa, jos joskus vielä haluaa jonkun kanssa jakaa elämänsä ja tunteensa.
Niin, mua ei ehkä itseä se yksinäisyys niinkään kalva. Vaan se minkä kokee oikeaksi. Tavallaan ihan sama vaikka oiskin yksin, jos ei voi olla rakkaansa kanssa. Voishan sitä antaa tilaisuuden jollekin toiselle, mutta onko sekään ihan niin yksinkertaista? Jos sydän on mennyt toisen mukana?
Kyllä varmaan juuri noin. Joo tota kans mietin et harvemmin kai on tilanteita missä kaikki tärkeet ihmiset kerralla menis. Ellei joku luonnonmullistus veisi. Tai terroriteko.
Jotensakin eroaminen ja siitä eteenpäin jatkaminen omillaan tuntuu ihan eri asialta. Kun elämä kuitenkin molemmilla jatkuu. erikseen vaan omilla tahoillaan. Sit kun se toisen elämä on päättymässä, niin mä koen että siitä suhteesta ei luovuteta ennen kun kuolema korjaa. Ollaan yhdessä loppuun asti.
Voi olla et olen liian naiivi tjn. :-)
Hieman asian vierestä menee, mutta menköön:
-itselleni suurempaa inhimillisyyden puutetta osoittaisi se, että jättäisin rakastamani ihmisen vihanneksena eloon.
Mun olis yksinkertaisesti pakko päästää kyseinen ihminen haudanlepoon. Piittaamatta siitä mitä laki sanoo tai mitä seuraamuksia siitä olisi.
kyl kun pimppiä rupeaa kutittelemaan miehen kosketus, aatokset muuttuu tinkallakin :P
Ei haittaa, eikä edes ole mitenkään asian vierestäkään oikeastaan. Hyvä pointti, liittyy oleellisesti itse asiin kyllä. Oon kans miettinyt, että jos pitäis valita toisen pitkä kituminen vai haudanlepoon päästäminen, niin mielummin ei kitumista.
Sama olen sanonut omallekin kohdalleni, että jos musta ei enää eläjää saa niin päästäkää irti ja antakaa mun mennä. Omalta kohdalta on helpompi kuitenkin sanoa noin. Sitä miettis piinaavasti toisen kohdalla, että onko vielä mahdollista selvitä. Varmaan sitä kaikkensa kokeilis, niin kauan kun toivoa on saada toinen kuntoon. Itseasiassa kaikki muu jäis siks aikaa täysin taka alalle.
Tietysti perheellisenä on elettävä lapset huomioiden. Ei voi heittäytyä ihan vaan oman surun vietäväksi.
Mä en usko, että semmosta kutinaa tulis. Mikä vois syrjäyttää sen kamalan ikävän ja menettämisen tuskan. Sitä kun keskittyy niin tiiviisti siihen ihmiseen jota rakastaa, ettei tommoset kutinat ja sutinat tulis ees mieleen. Ne tuntuu niin vähäpätöisille asioille sillon, kun toisella on hätä ja suru ja tuska.
Jatkaisin edelleen treenaamista kuten olen koko ikäni tehnyt. Mulla se treenaus on muksusta asti aina ollut ykkösprioriteetti. Ja tulee varmasti aina olemaan...
Jeps eli tulkitsen sen niin, että elämän pystyssä pitäviä elementtejä olis tietyt "rutiinit"?
Tietyssä määrin kyllä. Mutta enempi siinä on kyse omien rajojen löytämisestä ja itsensä kehittämisestä.
Ja olen lisäksi menettänyt elämässäni erittäin läheisiä ihmisiä, jopa useamman kerralla. Eikä tämä asia saanut minua silloinkaan pois raiteiltani, joten tuskinpa se tekisi sitä jatkossakaan...
Sä kykenet järkeistämään asian. Hyvä juttu elämän jatkumisen kannalta. :-)
Joidenkin mielestä se tekee minusta kylmän. Itse väittäisin enemmänkin olevani realisti...
Ehkä siitä tulee vähän kylmä tunne. Mutta kyllä kuitenkin ymmärrän tuonkin näkökulman. Sä pystyt kuitenkin järkeistämään ja lopulta hyväksymään, että kaikella on aikansa. Ja asiaan ei pysty sen enempää vaikuttamaan, vaikka kuinka koskisi. Realismia juurikin. Ite häilyn tossa välimaastossa.
Kylmäksi se tekeekin. Tunnevammaiseksi.
Puhu vaan omasta puolestasi. ;)
On naurettavaa jäädä suremaan ikuisiksi ajoiksi tai muuten vain antaa apatialle myöden. Elämä kuitenkin aina jatkuu.
Kukaan meistä ei ole niin erikoinen/ihmeellinen ettäkö elämä päättyisi kun meidän aikamme tulee täyteen.
Länsimaissa ollaan vaan niin kauaksi eksytty todellisuudesta, että kuolemaa pidetään jotenkin "epäluonnollisena". Vaikka syntymän ohella se lienee maailman luonnollisimpia asioita.
Kyllä sä olet ihan oikeassa. Kuolema on yhtä luonnollista, kun syntyminenkin. Ja tottahan sekin on, että kaikkien ei pidä ruveta kuolemaan, jos joku kuolee. Se miten pitkään siitä toipuminen ottaa onkin asia taas erikseen. Toiset varmaan kykenee nopeemmin jatkamaan ja toisilla kestää kauemmin. Osa vajoo ihan kokonaan ja menettää elämänhalunsakin.
En tiedä miten sen todellakin ottaisin psyykkisesti, uskoisin että mun psyykkeeni jotenkin murtuisi lopullisesti.
Tsunamissahan meni useilta koko perhe ja jäljelle jäi vain 1 henkilö, en tiedä miten he selvisivät henkisesti.
Mä kans vähän luulen, että voisin olla aika tyhjä ja rikki. Tuli iteselle kanssa mieleen juuri nää maanjäristykset ja tsunamit yms. Isot ihmisjoukot surmanneet tapahtumat. Ei sitä nyt kaiken aikaa ja joka päivä jaksa miettiä, mutta joskus pysähtyy miettimään. Silloin tuntuu omat murheet niin pieniltä.
Mitäs siinä sitte? Riippuu varmaan että millaisesta elämäntilanteesta sitä tilannetta katsoo. Varmaankin pistäisin elämäni uusiksi ja miettisin mitä kaikkea on ahdollista tehdä. Eipä olisi ketään uikuttamassa tulemaan sinne ja menemään tänne, ei ketään huollettavana ja huolehdittavana. Voisin vaikka muuttaa jonnekin Intiaan asumaan.
Jos asiasta pitäisi jotakin positiivista hakea niin ainakin kaikkien perinnöt tärähtäis tilille.
Ystäviä nyt ei oo ollu tähänkään asti joten tyhjästä on paha tyhjää potkasta.
Noh kuulosti sille, että toisesta olis vaan riesaa. Hyvä kun kuoli kiukuttelemasta. Onhan toisilla noinkin. Aika varmasti helpotus kun pääsee edes kuoltua eroon, jos ei muuten. Jaa a ei tullu ees perintö mieleen. Eiks se nyt kuitenkin ole vaan yleensä rahaa tai jotain turhaa sälää? :-)
Mitä nyt pystyy itekin itelleen haalimaan. Mut jos tosiaan on tilanne ettei kukaan ole tärkeä, niin eihän silloin todellakaan ketään jää kaipaamaan.
no sitä mitä tähänki asti?
Eli mitä?
En ole miettinyt. Elämä on tässä ja nyt, eikä missään_jos_huomenna_tulee_maailmanloppu-fantsuissa.
Heh, tässä ja nyt tietysti. Mutta kai sitä miettiä silti saa? ;-)
Huh, mikä kysymys! Olen minä asiaa ajatuksissani sivunnut, mutta en pidä sitä mahdollisena. Paitsi suurinpiirtein maailmanlopun kohdatessa, tilanteessa, jossa vain muutama ihminen maapallolla selviytyisi. Enkä siinä tilanteessa varsinkaan näe itseäni selviytyjänä...
Mä väitän, että normitallaajalla on laajempi verkosto kuin tajuaakaan. Ei tarvitse kuin leikkiä menevänsä naimisiin ja tekevänsä listan niistä, jotka haluaa kutsua tai jotka pitää kutsua. Ihan simona väkeä.
Jos minulta nyt kuolisivat sekä isä että äiti, olisin varmasti aivan hukassa, mutta en silti kokisi niin, ettei perhettä ole. Minulla on sellaisia ystäviäkin, joiden kanssa tulee tunne, että ollaan tunnettu aina ja jotka todella ovat perhettä siinä mielessä, miten paljon heistä välitän.
Toisaalta taas sellainen tilanne, jossa kaikki, jotka ovat minut aina tunteneet, ovat poissa, tuntuu kamalan lohduttomalta. Mulle on tärkeää se, että on joku, joka muistaa samoja asioita, tietää millainen olin lapsena jne. Kun broidi kuoli niin tästä tuli mulle iso kriisi. Siis että kukaan ei enää tiedä minkälainen mä olin siskona eikä kukaan muu muista miten kiivettiin yhteen tiettyyn koivuun. Joskus sitä kun epäilee omia muistojaankin.
Sulla on kokemusta sitten jo läheisen menettämisestä. Varmasti tuollainen tyhjiö tulee, kuten kerroit ettei kukaan muu muista kuinka te kiipesitte koivuun.
Mulla taas ei ole kovinkaan isoa läheistä verkostoa. Toki tuttuja ja tuttavia on ehtinyt kertyä paljon. Muttei sellaisia joihin turvautuisin helposti. Sellaisia on vain muutama ihminen olemassa.
En ole miettinyt. En halua miettiä tuollaisia, vaan elän päivän kerrallaan.Riittää kun selviytyy olemassaolevista ongelmista tai vastoinkäymisistä.
Mutta jos nyt vähän mietin, niin, niin todennäköisesti pyrkisin johonkin yksinäisyyteen tai toisaalta yhteisöön, jossa yrittäisin jotenkin henkisesti eheytyä ja säilyä täysjärkisenä. Siis tyyliin luostari tai erämaa.
Mä nyt mietin vähän kaikenlaisia asioita. Ihan turhiakin. On tota aikaa aina ollut kelailla kaikenlaista. :-) Sellanen luonteenlaatu. Eikö luostarikin ole kuitenkin aika yksinäinen paikka?
Joo tavallaan. Mutta siis sentyyppistä kaipaisin silloin, luulisin. Joko kokonaan yksinoloa tai yksinoloa yhteisössä.
Tosin, en voi tietää, olisiko sitten kuitenkaan niin, tämä on vain oletus.
Niin no mutuahan tää toki on kunnes eteen tulee.
Kulta pieni... et kai noin vakavia asioita mieti?
Kyllä mä joskus mietin melankolisia mietteitä. Omat pelkonsa pitäis kai yrittää kohdata joten. :-)
nehän on poissa. Seuraava kysymys
Kaikki kaveritkin? Älä nyt.
Mut eihän s24:sta olla lopettamassa - eihän????
Eii kai? :-/
Eli tää on vaan sellasta mielikuvitusleikkiä - musta noin vakavalla jutulla ei saa pelleillä - edes ajatustasolla. Kohta joku saa idean ja huomenna saitti on nurin.