Aloitettiin nuorena, olin 14vuotias. Nyt kolmekymppisenä jo kaksi lastakin perheessa. Olen ollut masentunut oikeastaan kaikki nämä vuodet, enkä kumppani helpoimmasta päästä. Vuosiin on mahtunut mieheni pettämisiä, ja yksi suhdekkin esikoisen ollessa pieni. Jo useamman vuoden on oloni ollut huono, ja pahentunut viimeisen vuoden sisään. Itsekin kokeilin syrjähyppyä, ja tunnustin asian miehellenikin. Tämän jälkeen seurasi selvittelyä, tappelua ja lopulta sovinto. Mutta paha olo, kurkkua kuristava tunne ei lähtenyt pois.. Nyt mieheni on lähtenyt, en tiedä lopullisestikko ja minä olen yksin lasten kanssa. En tunne mitään..En tiedä mitä haluan. Mikä on tärkeää, ehjä perhe, jossa kuitenkin paha olla. Ulkoisesti asiat ovat kunnossa, en tiedä mikä minua vaivaa etten vaan ole onnellinen. Syyllistän itsäni, ja nyt tuntuu, että teen mitä vaan,että pääsisin tästä syyllisyydestä. Olenhan pilannut täydellisen avioliiton, ja rikkonut perheen.Toisaalta toivoisin, että kaikki olisi kuten ennen, voisin rauhassa pestä pyykkiä ja laittaa pihaa. Uuden elämän ajatteleminen tuntuu niin raskaalta ja pelottavalta. En tiedä saako kukaan edes selvää mitä ajan takaa. Sitä kai, että kun en tiedä mitä haluan, tai mitä oikein pitäisi tehdä..ruinaisiko miehen takaisin kotiin, vai pyrkisikö aloittamaan uutta elämää..
Jäin yksin..ja mulla ei ole mitään tunteita asiaan liittyen.
syväjäädytetty
71547
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
...uuteen elämään on jo otettu kun kirjoitit tänne.
Vanha suola janottaa aina! Mutta se jano on todella nopeasti tyydytetty. En usko että vanhaan palaaminen on ratkaisu sinulle kun luin viestisi.
Sovinto ja asialliset välit menneisyyden kanssa on tietenkin paras mm. lapsillekin mutta saman
katon alle ei kannata palata.
Erosta toipuminen voi kuulemma kestää 1-2 vuotta helposti joten pikkuhiljaa eteenpäin niin siitä
se lähtee. Sitäpaitsi yksin ollessasi saattaa ajatukset selkiytyä?
Mahtoikohan täsät olla apua, toivottavasti :)
Aurinkoisia ajatuksia,
t. Mies72
Älä syyllistä itseäsi, eiköhän se ollut miehesi, joka rikkoi jotain tärkeää, kun esikoinen oli pieni. Olet varmasti ollut hyvä äiti ja hyvä vaimokin, mutta miehesi ei ole pystynyt poistamaan pahaa oloasi. Luulisin, että sinun syrjähyppysi oli hätähuuto, josta ei ollut apua. Muista, että tiilitalossa ei todella aina asu onnellinen perhe. Avioero ei aina ole perheen rikkomista vaan sen kaikkien osapuolten paremman elämän vuoksi tehty päätös.
Älä ruinaa miestäsi takaisin, mikään ei muuttuisi, vaan tee omat ehdot palaamiselle, esim perheterapia, jossa ulkopuolisen kanssa voisitte pohtia tulevaisuutta. Jos miehesi ei siihen suostu, ei paremmasta tulevaisuudesta ole tieton, silloin voit tehdä omat ratkaisut. Jaksamista.
mulla vähän sama tilanne kuin aloittajalla ja olen kanssasi samaa mieltä. Kyllä meillä ainakin se on ollut mies, joka rikkoi jotain tärkeää, kun esikoinen oli pieni. Olen varmasti ollut hyvä äiti ja hyvä vaimokin, mutta mies ei ole tehnyt mitään poistaakseen pahaa oloani. Tiedän että niin tiilitalossa kuin puutalossakaan ei todella aina asu onnellinen perhe. Avioero ei aina ole perheen rikkomista vaan sen kaikkien osapuolten paremman elämän vuoksi tehty päätös ja sen aioin tehdä.
Se kannattaa, kirjoituksestasi tulee esiin kuitenkin turhautuneisuus suhteeseen! Ei se palaa entiselleen, nuo ajatukset on elämässä turhia, voimia vieviä unelmia!
Tää aika liian lyhyt tuhlattavaksi murehtimiseen=))
Tausta minullakin melko samanlainen. Podin asian vuoksi masennusta melko pitkään mutta jotenkin kaikki asiat alkoivat kirkastua pikkuhiljaa ja ihmettelen itsekkin (olenhan tyypillinen luovuttajatyyppi)mistä olen saanut voimia repäistä itseni irti tästä painajaisesta. Tunteet miestän kohtaan, jota rakastin todella paljon, ovat pikkuhiljaa kuolleet. Tai ei kai rakkaus koskaan kuole se vain muuttaa muotoaan. Nyt olen elämän voimaa täynnä. Enää kuukausi niin pääsen muuttamaan uuteen kotiin. Jätän kaiken taakseni ja lähden. Elämä on todellakin liian lyhyt tuhlattavaksi murehtimiseen toisen tekemisien vuoksi. Minä saan voimaa lapsilta.Samoin varmasti sinäkin. Kun toinen haluaa elää vapaana, ei minulla ole oikeutta sitä häneltä riistää. En kuitenkaan suostu kynnysmatoksi. Paistaa se päivä vielä risukasaankin, usko vain. Toivon että teet jotain ratkaisevaa ja pian. Olisipa ilo lukea joskus tältä palstalta miten sulla menee ja miten pääsit yli tilanteesta. Älä koskaan mieti mitä muut ajattelee. Pääasia että teet niinkuin itse haluat ja lapsillesi on parasta. Jälkeenpäin voit huomata että teit aivan oikean ratkaisun. Niin vaikealta kun se nyt tuntuuki. Tsemppiä
Minulla kaiken tekee vaikeaksi, se, että mies on ollut jo useamman vuoden oikein kunnollinen, ja hyvä mies. On yrittänyt ottaa minua huomioon ja keksuteltu on jne. Mutta en saa itseäni muuttumaan, siltikään. Vaikka kaikki on nyt niin, kuin aina ennen toivoin etä olisi, en löydä itsestäni onnea.. Tunnen itseni melkoiseksi kusipääksi, suoraan sanottuna. Tulen kertoilemaan tänne, kuinka asiat edistyy, kiva jos viitsit lukea=)
Kaipaat jo menetettyä nuoruutta ja mietit mitä, jos olisi valinnut toisin silloin joskus. Sitä on turhaa miettiä se osa kynttilästä on poltettu jo eikä sitä miettimällä takaisin saa.
Sitä nuorena halutaan aikuistua niin nopeasti, eikä ymmärretä sitä, että aikusena sitä ollaankin sitten se loppu matka(alamäki). Nuorena se on, kun ihmisen pitää "elää" ikävä kyllä osa ihmisistä tajuu sen vasta liian myöhään.
Keskity nykyhetkeen ja tulevaisuuteen menneet on menneitä.