Olen avopuolisoni kanssa tullut tilanteeseen, jossa riitelemme kaikesta. Tunnen itseni mitättömäksi ja arvottomaksi. Eikä tilanteeseen tunnu olevan ratkaisua. Tunnen olevani vastuussa kaikesta, ja tunnen kuinka avopuolisoni syyllistää minua kuittailemalla ja suoranaisesti mäkättämällä minulle arkisista asioista. Halusin olla osa perhettä, jota kuitenkaan en tunne olevani. Avopuolisollani on kaksi lasta muutama vuosi sitten päättyneestä avioliitostaan. Luulin voivani olla edes osittain mukana tekemässä perhettä koskevia päätöksiä, mutta kaikista keskusteluista ja riidoista huolimatta, minusta usein tuntuu, että mielipiteilläni ei ole mitään merkitystä. Avopuolisoni on kannustanut minua ottamaan enemmän vastuuta lapsistaan ja viettämään aikaa heidän kanssaan, mutta kun ristiriitatilanne syntyy lapsen kanssa siitä, saako hän viettää esim. aikaa tietokoneella tuntikausia. Kun komennan, lapsi juoksee isänsä luokse pyytämään toista mielipidettä. Ja lopulta isä antaa joko periksi, ja päätökseni ylitetään, tai joskus alkaa vähättelemään lasta ja käyttäytyy mielestäni niin epämiellyttävästi lasta kohtaan, että minusta tuntuu pahalta. Impulsiivisesta luoteestani johtuen, saatan hyökkäävästi käydä neuvomaan avopuolisoani olemaan sättimättä, jolloin kehkeytyy meidän välillemme kova riita. Yleensä saan kuulla, kaikki asiat jotka olen joskus riidan aikana tehnyt väärin tai kuinka aggressiivisesti olen käyttäytynyt joskus pahimmilla hetkilläni. Tai sen, kuinka olen lapsellinen ja käyttäydyn kuin lapsi, tai kuinka mielipiteilläni ei ole mitään väliä. Tai kuinka voinkaan olla niin laiska, enkä tee mitään, tai yleensäkkään osallistu mitenkään lasten kasvatukseen. Voin myöntää, että minussakin on vikaa, ja yhä enemmän koen, että varmasti minussa vikaa on suurestikkin. En enää taida jaksaa tätä elämää. Perheessä asiat eivät ole muutenkaan niin hyvin kuin voisi olla. Toinen lapsi on vakavasti sairas, ja toipumisesta ei vielä osata sanoa. Menetin keväällä ensimmäisen odottamani lapsen keskenmenossa, samoihin aikoihin kun saimme kuulla puolisoni toisen lapsen sairastavan. Ajattelen usein miten helpompi olisi, jos minua ei enää olisi lainkaan. En tiedä kenenkä puoleen kääntyisin. Ystäväni ja sukulaiseni ovat kaukana, enkä osaa tukea heihin enää. Halusin vain purkaa tunteitani tänne, koska niitä on enää vaikea käsitellä omassa päässä.
Aina väärässä.
Arvoton.
2163
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hei!
Minulla on juuri nyt vähän samanlainen tilanne.
Miehellä tai minulle ei ole lapsia edellisistä suhteista, on vain yksi lapsi joka on yhteinen.
Riitamme ei liity lapseemme kuitenkaan.
Minäkin tunnen oloni tällä hetkellä mitättömäksi ja arvottomaksi- mieheni silmissä. Saan tuon tuosta kuulla, kuinka teen minkäkin asian väärin, viimeksi siivoamistani arvosteli ja lopulta minä istuin alas ja mies alkoi siivoamaan ja välillä huomautteli, kuinka tämä ja tämäkin asia tulisi tehdä- hänen tavallaan.
Minun tapani on väärä koska hänen tapansa on hänestä parempi joten se on tietysti ainoa oikea tapa myöskin.
Kun sanon tästä miehelle, hän kääntää asian niin että minä olen lapsellinen ja hölmö, kun asiasta suutun. Hänhän vain auttoi minua, joopa joo..
Tilanteesi on ikävä enkä oikein osaa sanoa mitään.. oli vain pakko vähä vastata ja iteki purkaa oloa kun olen koko illan murehtinut tätä oloani..
Saakos kysyä. Ovatko nämä teidän miehenne paljonkin vahenpia, kuin mitä itse olette?
Sivulliselle tuliee ainakin sellainen mielikuva molemmista kertomuksista.
Voimia teille molemmille kuitenkin.