Ehkä ensimmäinen askel unohdukseen on purkaa koko paska tänne, niin saan sen pois harteiltani.
Rakastuin itseäni vanhempaan mieheen kolme ja puoli vuotta sitten. Aloitimme seurustelun käyden läpi ikäasiaa ja sitä mitä tästä oikein tulee. Jouduimme aika kovaan ristituleen moneltakin taholta, mutta emme osanneet lopettaa. Kumpikin oli niin rakastunut. Aika kului, oli helvetin hankalaa ja toisaalta helvetin ihanaa. Lopulta huomasin, että hän käytännössä katsoen asuu luonani.
Sitten se alkoikin. Yhtäkkiset katoamiset, eli ei tule kun sovitaan, ei vastaa yhteydenottoihin, viesteihin tai soittoihin. Lopulta jostain kumman kiertotien kautta tavoittaa. Annan anteeksi ja siedän, koska rakastan. Eikä hän tainnut koskaan edes pyytää sitä. Anteeksi siis. Sattui kyllä, mutta en osannut enkä halunnut luopua. Itsekin virheitä tehneenä halusin antaa anteeksi.
Olisi ehkä pitänyt tajuta jo siinä vaiheessa, ettei toinen tee muuta kuin katuu minua. Mutta en halunnut, enkä pystynyt lopettamaan. Kuinka voikin niin rakastaa jotakuta, joka ei yhtään välitä siitä mitä minä tunnen.
Nyt kun hän vihdoin sitten teki viimeisen katoamistemppunsa, pyysi anteeksi ja jätti minut (tosin sanomatta sitäkään suoraan), en haluaisi muuta kuin kostaa. Saada hänet tuntemaan kaiken sen helvetillisen tuskan, jota itse olen kärsinyt kolmen ja puolen vuoden aikana. Olen sotkenut koko oman elämäni, vain saadakseni olla hänen kanssaan. Ja kiitoksena tämä.
Kosto ei auta, tiedän. Eikä omaa elämää kannata pilata sen takia. Ja tuskinpa häntä hirveästi kiinnostaisi kostoni, liekö edes huomaisi. En voi teoillani satuttaa häntä, joka ei enää minua kohtaan mitään tunne.
Surutyö on silti tuskallista. Työt kärsii kun en pysty keskittymään vaikka haluasin. Silti kerään niiitä itselleni yliväsymykseen asti, ettei tarvitsisi istua kotona ja parkua. Ikävöidä ja kärsiä. Oma jaksaminen huolettaa.
Suhde perustuu vapaaehtoisuuteen, joten sen päättämisestä en voi olla vihainen. Mutta vihainen olen siitä, että tiedän hänen pettäneen.Tai mitä kertoo esimerkiksi naisten kellon ostaminen, josta en ole kuullut sanaakaan häneltä. Hän teki paljon asioita, joita en pystynyt edes parhaalle ystävälleni kertomaan, koska häpesin niin itseäni. Annoin kaiken vain tapahtua, kun en voinut olla rakastamatta. En pystynyt olemaan erossa.
Oli virhe edes aloittaa koko suhdetta, mutta enää en saa sitä tekemättömäksi. Yli pitää päästä, mutta tiedän sen kestävän tuskallisen kauan. Ehkä pikkuhiljaa kuitenkin unohdan, vaikkei siltä nyt tunnukaan. Haluasin vain hakea jonkun lohduttajan, mutta sekin olisi tyhmää. Joskus minun täytyy kuitenkin surra, sitä siirtämällä en voita mitään. Samalla tulisin luultavasti loukanneeksi jotakuta, koska en voisi hänestä näin pian oikeasti edes välittää. Itse en kaiken kokemani jälkeen haluaisi kenenkään käyttävän minua korvikkeena.
Mutta mikä neuvoksi, kun paha olo vie voiton, enkä halua tai jaksa olla aikuinen ja suhtautua eroon asiallisesti, vaikka tiedän että pitäisi. Mikä neuvoksi kun itkettää ja tuntuu etten jaksa, vaikka tiedän että pitäisi vaan kävellä eteenpäin. Mikää neuvoksi, kun haluaisin vain pyytää hänet takaisin viereeni koska en haluaisi olla yksin ja koska vieläkin rakastan. Mikä neuvoksi, kun kaikki paha ja se hirveä ikävä hyökyy päälle ja tuntuu ettten saa henkeä, vaikka tietäisin, ettei pitäisi välittää.
Rakastuin itseäni vanhempaan mieheen kolme ja puoli vuotta sitten. Aloitimme seurustelun käyden läpi ikäasiaa ja sitä mitä tästä oikein tulee. Jouduimme aika kovaan ristituleen moneltakin taholta, mutta emme osanneet lopettaa. Kumpikin oli niin rakastunut. Aika kului, oli helvetin hankalaa ja toisaalta helvetin ihanaa. Lopulta huomasin, että hän käytännössä katsoen asuu luonani.
Sitten se alkoikin. Yhtäkkiset katoamiset, eli ei tule kun sovitaan, ei vastaa yhteydenottoihin, viesteihin tai soittoihin. Lopulta jostain kumman kiertotien kautta tavoittaa. Annan anteeksi ja siedän, koska rakastan. Eikä hän tainnut koskaan edes pyytää sitä. Anteeksi siis. Sattui kyllä, mutta en osannut enkä halunnut luopua. Itsekin virheitä tehneenä halusin antaa anteeksi.
Olisi ehkä pitänyt tajuta jo siinä vaiheessa, ettei toinen tee muuta kuin katuu minua. Mutta en halunnut, enkä pystynyt lopettamaan. Kuinka voikin niin rakastaa jotakuta, joka ei yhtään välitä siitä mitä minä tunnen.
Nyt kun hän vihdoin sitten teki viimeisen katoamistemppunsa, pyysi anteeksi ja jätti minut (tosin sanomatta sitäkään suoraan), en haluaisi muuta kuin kostaa. Saada hänet tuntemaan kaiken sen helvetillisen tuskan, jota itse olen kärsinyt kolmen ja puolen vuoden aikana. Olen sotkenut koko oman elämäni, vain saadakseni olla hänen kanssaan. Ja kiitoksena tämä.
Kosto ei auta, tiedän. Eikä omaa elämää kannata pilata sen takia. Ja tuskinpa häntä hirveästi kiinnostaisi kostoni, liekö edes huomaisi. En voi teoillani satuttaa häntä, joka ei enää minua kohtaan mitään tunne.
Surutyö on silti tuskallista. Työt kärsii kun en pysty keskittymään vaikka haluasin. Silti kerään niiitä itselleni yliväsymykseen asti, ettei tarvitsisi istua kotona ja parkua. Ikävöidä ja kärsiä. Oma jaksaminen huolettaa.
Suhde perustuu vapaaehtoisuuteen, joten sen päättämisestä en voi olla vihainen. Mutta vihainen olen siitä, että tiedän hänen pettäneen.Tai mitä kertoo esimerkiksi naisten kellon ostaminen, josta en ole kuullut sanaakaan häneltä. Hän teki paljon asioita, joita en pystynyt edes parhaalle ystävälleni kertomaan, koska häpesin niin itseäni. Annoin kaiken vain tapahtua, kun en voinut olla rakastamatta. En pystynyt olemaan erossa.
Oli virhe edes aloittaa koko suhdetta, mutta enää en saa sitä tekemättömäksi. Yli pitää päästä, mutta tiedän sen kestävän tuskallisen kauan. Ehkä pikkuhiljaa kuitenkin unohdan, vaikkei siltä nyt tunnukaan. Haluasin vain hakea jonkun lohduttajan, mutta sekin olisi tyhmää. Joskus minun täytyy kuitenkin surra, sitä siirtämällä en voita mitään. Samalla tulisin luultavasti loukanneeksi jotakuta, koska en voisi hänestä näin pian oikeasti edes välittää. Itse en kaiken kokemani jälkeen haluaisi kenenkään käyttävän minua korvikkeena.
Mutta mikä neuvoksi, kun paha olo vie voiton, enkä halua tai jaksa olla aikuinen ja suhtautua eroon asiallisesti, vaikka tiedän että pitäisi. Mikä neuvoksi kun itkettää ja tuntuu etten jaksa, vaikka tiedän että pitäisi vaan kävellä eteenpäin. Mikää neuvoksi, kun haluaisin vain pyytää hänet takaisin viereeni koska en haluaisi olla yksin ja koska vieläkin rakastan. Mikä neuvoksi, kun kaikki paha ja se hirveä ikävä hyökyy päälle ja tuntuu ettten saa henkeä, vaikka tietäisin, ettei pitäisi välittää.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tarinasi on kuin erään tuntemasni ihmisen kohtalo, höyrähti, ei tuntenut jo tämän vanhemman taustaa, ei halunnut.
Mutta jo olisi tehnyt sen, tuskin olisi sallinut suhteen jatkua, tuska on on nyt varmasti kova, jonka aiheuttaa osaltaan myös tunne , miksi en ottanut selvää.
Kun alkaa suhteeseen 10 vuotta ja yli vanhemman kanssa, hänellä on aina menneisyys, johan takuuvarmasti kuuluu jo useita suhteita, ihminen on vaeltaja, joka ei pysähty sinuun, vaikka kuinka vannoisi.
Ottakaa nyt ihmessä selvää toisen aikaisemmasta elämästä, oletteko valmiit kohtaamaan, lastensa jättäjän tai mitä muuta taakse kätkeytyykään, pahoinpitelijä, juoppo, seksiaddtikko. Yleensä tämän vanhemmaan taustalta löytyy joku tuontpainen syy, sillä muutoin hän ei haksisi nuorta naista,
Sinäkin ap ole hyvilläsi, että hän lähti, nyt kokoa elämäsi ja sen arvot, äläkä mene yhtenkään suhteeseen enää ilamna että olet ottanut selvää toisesta monen vuoden kokemuksella ja tunnet hänen entisen elämänsä sekä arjen tavat, rahankäytöstäa alkaen. Älä anna kenenkään aivopestä itseäsi.
Kyllä sillä ikäerolla on merkitystä, aina vain enemmään mitä vanhemmaksi tulette. Joskus jopa hyvinkin aikaisin.
Alkaa olla impotenssia, alkaa olla väsymystä. Miehillä alkaa vessan käynnin jälkeen huomata vessan lattialle tipahtaneita pisaroita. Samalla muuttuu ärtyisäksi, sillä miehen on hyvin vaikea tähän elimeen tulevia vanhenemisen merkkejä sietää.
Monesti alkavat moittia naista hyvin monista asiosita, vaikka sniihin ei ole mitään aihett, on vain tämä oma vanheneminen.Eli mitenkäs nyt, olet vielä itse varsin nuori ja elämä onkin seuraavaksi vanhuksen hoitoa. Hänellä saattaa alkaa pätkimään muisti. periaatteessa ei ei olekaan mitään yhteistä, on vain aina enentyviä vanhuuden merkkejä.
Enää et juuri itsekään ole kaikkein hehkeimmässä kunnossa ja tämä yhteiselo vanhan kanssa on myös tehnyt sinuun leimansa.
Saattaa olla järkyttävää mustasukkaisuutta tämän vanhan ukon puolelta, elämä on nyt ihan muuta kuin silloin tavatessanne.
Mihin nyt juokset pakoon ja etsit elämää, kukaan ei enää tarvitse sinuakaan, haluatko todella katkeraksi ämmäksi.
Näitä asioita tulisi katsoa ennen ryhtymistä suhteeseen vanhemman miehen kanssa. Olen tätä asiaa seurannut aika monessa suhteessa ja aina on ollut sama, ei ole enää rakkautta riittänyt, nyt vain on katkeria ihmisiä.
Ja voihan se olla niinkin, että vanha mies hakee nuoren naisen, saadakseen turvaa ja hoivaa kun itse vanhenee...