Netmissionista sensuroitu kirjoitus II

Sanamies kirjoitti:

Raamatullis-luterilainen oppi määrittelee
perisynnin kahdesta näkökulmasta, periturmeluksen
ja perisyyllisyyden näkökulmasta. Periturmelus
tarkoittaa ihmisen syntiinlankeemuksen
seurauksena perimää sisäistä syntistä olotilaa,
“lihaamme” tai “turmeltunutta luontoamme” (Job.
14:4; Room. 7:14). Perisyyllisyys puolestaan
tarkoittaa syntiinlankeemuksen aikaansaamaa
ulkoista lainopillista syyllisyyttämme Jumalan
edessä, tilivelvollisuuttamme ja kadotustuomion
alaisuuttamme (Room. 5:18-19). Syyllisyydellä ei
tarkoiteta tällöin subjektiivista syyllisyyden
tunnetta vaan objektiivista syyllisyyttä, joka
ihmisellä on, riippumatta siitä, tunteeko hän
sitä.



Ihminen on periturmeluksen tähden kokonaan liha
(eli turmeltunut) langenneessa tilassaan, ennen
uudestisyntymistään, jolloin vasta Pyhä Henki
muuttaa asumaan häneen: “Mikä lihasta on
syntynyt, on liha, ja mikä Hengestä on syntynyt,
on henki” (Joh. 3:6). Uudestisyntymättömässä
ihmisessä ei ole vain lihaa, vaan hän on
kokonansa liha, koska hänellä ei ole Jumalan
Henkeä. (Tämän tähden häneltä puuttuu myös kaikki
kyky kääntyä Jumalan puoleen, ja ns. “vapaa”
tahto hengellisissä asioissa).



Perisyyllisyyden tähden ihminen taas on
langenneessa ja uudestisyntymättömässä

tilassaan “luonnostaan vihan lapsi” (Ef. 2:3),
eli syntymänsä perusteella Jumalan vihan,
kirouksen ja kadotustuomion alainen. Paavali
opettaa: “Yhden ihmisen lankeemus on koitunut
kaikille ihmisille kadotukseksi” (Room. 5:18).
Helluntailaisetkin pystynevät myöntämään tämän
(ainakin jotkut heistä), mutta lisäävät tähän
vielä sen, että Kristuksen kuolema on muka
ottanut pois tuon perityn syyllisyyden ja
kadotustuomion pieniltä lapsilta, niin että se
kyllä on olemassa, mutta että Kristuksen kuoleman
tähden sitä ei lueta heille, ja he eivät joudu
kärsimään siitä.



Helluntaioppi siis myöntää sekä perisyyllisyyden
että -turmeluksen olemassaolon, mutta se kieltää
perisyyllisyyden ongelmallisuuden ja
kadottavuuden pienille lapsille. Kuosmanen
edustaa oppia, jonka mukaan vain perisynnin
turmelus koskee lapsia, mutta ei sen syyllisyys:
“Lapset ovat osallisia perisynnin turmeluksesta,
mutta eivät enää perisynnin syyllisyydestä”
(Juhani Kuosmanen, Raamatun opetuksia, s. 108).



Perisyyllisyyden kadottavuus on helluntaiopin
mukaan kuitattu pois sillä, että yleinen
vanhurskauttaminen kattaa ja peittää
automaattisesti lasten syyllisyyden: “Kun Jeesus
kuoli ristillä, otettiin pois perisynnin
syyllisyys -- Koska Jumala on sovittanut kaikki
itsensä kanssa, hän ei lue lapsille heidän
perisyntiään -- Niin kuin Aadamin lankeemus
koitui luonnostaan lapsille kadotukseksi, samoin
koituu “yhden ihmisen vanhurskauden teko” heille
elämän vanhurskauttamiseksi (Room. 5:18). Lapsen
olemus ja elämä on vanhurskautettu Jeesuksen
uhrityön perusteella. Näin sekä pakanakodin että
kristityn perheen lapsi pelastuu Jeesuksen
sovitustyön tähden luonnostaan…” (Raamatun
opetuksia, s. 108-109).



Käsityksensä tueksi Kuosmanen vetoaa
raamatunkohtiin Joh. 1:29 ja 2. Kor. 5:19,

jotka puhuvat yleisestä sovituksesta ja koko
maailman objektiivisesta vanhurskauttamisesta.



Kuosmanen myöntää siis sen, että lapsi ei ole
viaton tai alkuvanhurskauden tilassa, mutta hänen
ajattelussaan ilmenee vielä suurempi heikkous, ja
tartun siihen tässä: Kuosmanen olettaa, että
Kristuksen kollektiivinen työ (eli yleinen
vanhurskauttaminen) hyödyttää ihmistä ja pelastaa
hänet ilman niitä välineitä, joiden välityksellä
Jumala omalta puoleltaan lahjoittaa sen ihmisen
omaksi (nimittäin sana ja sakramentit), ja joiden
kautta myös vaikutetaan ja synnytetään ihmisen
sydämeen se vastaanottamisen väline ihmisen
omalta puolelta (eli usko), jolla hän omistaa
tuon yleisen sovituksen henkilökohtaisesti

omakseen.



Aikoinaan jo Luther kirjoitti Zwingliä vastaan,
joka pyrki kieltämään Herran ehtoollisessa
vastaanottajalle jaettavan syntien
anteeksiantamuksen muka sen varjolla, että vain
Kristuksen kuolemassa on ansaittu
anteeksiantamus. Luther kirjoitti Zwinglistä:
“Tuo sokea, typerä henki ei tiedä, että
Kristuksen ansio ja tämän ansion jakaminen ovat
kaksi asiaa, vaan sotkee ne yhteen niin kuin
siivoton sika.”



Myös Kuosmasella menevät sekaisin Kristuksen
ansio ja Kristuksen ansion jakaminen. On totta,
että pelastus on ansaittu yksin Golgatalla. Sitä
ei ansaita ehtoollisessa tai kasteessa – mutta
sepä jaetaankin niiden kautta. Ansio ja ansion
jakaminen ovat kaksi eri asiaa. Golgatan ansio
pitää jakaa jollakin tavalla ihmiselle, jotta hän
hyötyisi siitä. Armo pitää välittää ihmiselle
jotakin “kanavaa” pitkin, jotta se hyödyttäisi
häntä. Siihen

tarkoitukseen armonväline on annettu, ja siinä
usko ottaa sen vastaan.



Armo ja armonväline ovat kaksi eri asiaa.
Reformoitu teologia ei ole koskaan osannut tehdä
tätä raamatullista eroa. Kristus on ansainnut
pelastuksen koko maailmalle yksin ristillä.
Pelastuksen ansaitsemisessa sakramenteilla ei ole
osaa eikä arpaa. Mutta pitäähän tuo yksin
Golgatalla ansaittu anteeksianto jakaa jonkin
välineen avulla ihmiselle, jotta se hyödyttäisi
häntä. Ja tässä sakramenttien osuus tulee.
Kristuksen ansion jakaminen tapahtuu muun muassa
ehtoollisen sakramentissa, kuten asetussanat
osoittavat (Matt. 26:28). Myös kaste tapahtuu
“Jeesuksen Kristuksen nimeen syntien
anteeksisaamiseksi”

(Ap. t. 2:38; Mark. 1:4; Luuk. 3:3; Ap. t.
22:16), ja on näin ollen sekin sen anteeksiannon
ja pelastuksen välittäjä ihmiselle, joka on yksin
ja ainoastaan Golgatalla ansaittu.



Helluntailainen oppi sotkee toisiinsa Kristuksen
ansion ja Kristuksen ansion jakamisen ihmisen
omaksi (eli osalliseksi tulemisen siitä
henkilökohtaisesti). Se siis sotkee yleisen ja
henkilökohtaisen vanhurskauttamisen toisiinsa.



Tämä sekaannus näkyy Kuosmasen ajatuksissa ja
siinä, miten hän vetoaa Raamattuun. Kun hän
yrittää puolustaa yksilöihmisen (eli lapsen)
henkilökohtaista vanhurskauttamista, niin hän
joutuu vetoamaan yleisestä, koko maailman
vanhurskauttamisesta kertoviin raamatunkohtiin.
Tämä jos mikä on yleisen ja subjektiivisen
vanhurskauttamisen sekoittamista toisiinsa!



Kristus on kyllä ristillä sovittanut koko
maailman synnin, ja ansainnut pelastuksen
kollektiivisesti kaikille. Tuo sovitus ja ansio
ei vain hyödytä ketään yksilöihmistä, jos sitä ei
jaeta armonvälineiden kautta hänen
henkilökohtaiseksi omaisuudekseen, ja jos Pyhä
Henki ei saa vaikuttaa samojen armonvälineiden
kautta myös uskoa eli luottamusta ja
turvautumista tuohon tarjottuun sovitukseen
ihmisen sydämessä. Raamatun mukaan kukaan ei
pelastu ilman uskoa.



Paavalin olisi ollut turha edes mainita Aadamin
lankeemuksen koko ihmiskunnalle

tuottamaa kadotustuomiota, jos se olisi vain
jokin teoreettinen lähtökohta, jonka Kristuksen
kuolema on muka automaattisesti, ilman
armonvälineitä ja ilman

uskon vastaanottovälinettä, ottanut pois, niin
ettei siitä olisi mitään käytännön vaikutusta
kenellekään.



Tosiasia kuitenkin on, että missä Kristuksen koko
maailmaa koskeva työ jää soveltamatta
yksilöihmisten kohdalle armonvälineiden ja
henkilökohtaisen uskon kautta, siellä se on myös
turha. Tästä totuudesta saa myös voimansa
Paavalin maininta Aadamin lankeemuksesta. Siksi
siitä puhuminen ei ole turhaa. Aadamin kadottava
lankeemus on reaalista todellisuutta niin kauan
kuin ihmiseen ei ole henkilökohtaisen uskon
kautta sovellettu yleistä sovitusta.



Helluntaiopin mukaan Kristuksen kuolema pelastaa
sellaisenkin ihmisen (lue: lapsen), joka ei usko
Kristukseen henkilökohtaisesti! Tämä johtuu
siitä, että jo heidän lähtöoletuksensa sanoo,
että lapsi ei kykene uskomaan, eikä voi
uudestisyntyä – eikä hänen siis tarvitsekaan.
Niinpä tarvitaan sellainen pelastustie, jossa
lapsen usko ei ole tarpeellinen (koska se on muka
mahdoton) – ja juuri sellaisen pelastustien
helluntaioppi keksii ja tarjoaa eteemme.



Raamattu sen sijaan opettaa, että usko on
välttämätön “pelastusehto” kenelle tahansa
ihmiselle, olipa hän sitten vauva tai vaari.
“Ilman uskoa on mahdoton olla otollinen” (Hepr.
11:6). Eikä tässä puhuta nyt mistään
lainomaisesta uskonratkaisun tekemisen
välttämättömyydestä, vaan uskosta, joka on yksin
sanan meissä aikaansaamaa luottamusta
Kristukseen, ilman omaa myötävaikutustamme.
Pienen lapsenkin on mahdotonta olla otollinen
Jumalalle ilman tätä uskoa.



Mikä antaa helluntailaisille oikeuden tehdä
poikkeuksen pienten lasten kohdalla?



Poikkeusluvan antaa heille se heidän keksimänsä
oppi, jonka mukaan usko määritellään ihmisen
tietoisena kokemuksena ja uudestisyntymättömän
“vapaan” tahdon aikaansaamana ratkaisuna. Tämän
jo alun alkaenkin väärän ’uskon’ määritelmän
pohjalta he sitten vain toteavat, että pieni
lapsi ei voi uskoa Kristukseen. Onhan näet aivan
selvää, että jos pelastava usko määritellään
tällä tavoin, psykologisen tietoisuuden ja
tahdonratkaisun kautta, niin lapset ovat
auttamattomasti suljetut uskomisen ulkopuolelle.
Eihän lapsen psyyke ole tarpeeksi kehittynyt
tällä tavalla määriteltyyn “uskomiseen”! Itse

määritelmässä täytyy olla jotakin pahasti vialla.



Luterilainen tunnustus ei määrittele uskoa
psykologisesti, vaan teologisesti, pyhän Raamatun
pohjalta. Me emme kysy: “Kykeneekö lapsi
uskomaan?”, vaan: “Kykeneekö Jumala vaikuttamaan
uskon?” Uskoa ei tule koskaan määritellä ihmisen
omien luonnollisten kykyjen, mahdollisuuksien tai
tietoisuuden kautta – ei aikuisilla eikä pienillä
lapsilla. Helluntailainen pelastusoppi menee
metsään jo siinä, että se alkaa tivata ihmisen
omia luonnollisia kykyjä ja voimia saada aikaan
usko, sen sijaan että se kysyisi sitä, kykeneekö
Jumala vaikuttamaan uskon. Heidän oppinsa, jonka
mukaan lapset pelastuvat ilman uskoa, johtuu
siitä, että heillä on jo entuudestaan väärä oppi
aikuisten ihmisten kyvyistä tehdä “uskonratkaisu”
ja vaikuttaa positiivisesti omaan uskomiseensa ja

pelastukseensa. Näin hankitaan ihmiselle ansioita
Jumalan edessä, vaikka se ei

olisikaan vilpittömänä tarkoituksena.



Kristus puhuu itse “näistä pienistä, jotka
uskovat minuun” (Matt. 18:6). Jos lapsi ei pysty
vastaanottamaan henkilökohtaisesti Jumalan
valtakuntaa, kuten helluntailaiset väittävät,
niin kuinka ihmeessä Vapahtaja sitten sanoo:
“Joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niin
kuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle?”
(Mark.10:15). Kenestä meidän aikuisten sitten
tulee ottaa esimerkkiä ja mallia, jos lapset
eivät voikaan ottaa vastaan Jumalan valtakuntaa?!
Ei näin. Vapahtaja asettaa lapsen tavan
vastaanottaa Valtakunta esikuvaksi jopa meille
aikuisillekin, eikä päinvastoin, kuten
helluntaiopin mukaan saattaisi aavistella ja
odottaa!



Lapsi pystyy vastaanottamaan hengellistä
siunausta siinä kuin aikuinenkin. Lasten
evankeliumin mukaan lapset ’tulivat Jeesuksen
tykö’, kun vanhemmat toivat heitä (Mark. 10:13-
15). Nytpä Raamattu opettaa, että Jeesuksen ’tykö
tuleminen’ on täsmälleen samaa kuin häneen
uskominen (esim. Joh. 6:35: verbi ’tulla tykö’,
jossa paralleeli sivulause selittää ’tykö
tulemisen’ ’uskomiseksi’ Jeesukseen). Tällaista
kieltä Raamattu suorastaan vilisee!



Missä siis sanotaan, että pieni lapsi ei voi
saada Pyhää Henkeä, uudestisyntyä ja uskoa? Ei
ainakaan pyhässä Raamatussa! Niin sanoo vain
ihmisen oma langennut järki, ja jo ennalta
lukkoon lyöty väärä psykologisoitu määritelmä
sanasta ’usko’.



Raamatun mukaan kukaan ihminen ei pelastu ilman
uutta syntymää. “Totisesti, totisesti minä sanon
sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei
voi nähdä Jumalan valtakuntaa… Totisesti,
totisesti minä sanon sinulle: jos joku ei synny
vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle
Jumalan valtakuntaan” (Joh. 3:3,5).



Pieni lapsikaan ei pelastu ilman
uudestisyntymistä. Pienokaisenkin pitää
uudestisyntyä “vedestä ja Hengestä”, jotta hän
näkisi Jumalan valtakunnan ja pääsisi sinne
sisälle. Tämä Jeesuksen sana ei tee poikkeusta
kenenkään kohdalla.



Raamattu ei opeta missään, että ihminen voisi
olla yleisestä sovitustyöstä millään muulla
tavalla osallinen kuin armonvälineiden
synnyttämän uskon kautta. Kukaan ei voi pelastua
ilman uskoa.



Mikä antaa helluntailaisille oikeuden sulkea
pienet lapset pois tästä uudestisyntymisen
välttämättömyyttä koskevasta sanasta – varsinkin,
jos he myöntävät vielä senkin, ettei lapsi ole
synnitön ja alkuvanhurskauden tilassa, kuten
Kuosmanen tekee?



Raamattu todistaa, että jokaisella pelastetulla
on Jumalan Pyhä Henki, ja jolla Häntä ei ole, se
ei ole Jumalan lapsi: “Mutta jolla ei ole
Kristuksen Henkeä, se ei ole hänen omansa” (Room.
8:9). Jos pienellä lapsella ei ole Pyhää Henkeä,
niin hänkään ei ole Kristuksen oma.



Kysyn jälleen kerran: mikä antaa
helluntailaisille oikeuden jättää lapset tämän
sanan ulkopuolelle? Johannes Kastajahan sai Pyhän
Hengen jo äitinsä kohdussa (Luuk. 1:15), mikä
osoittaa sen, että lapsi voi hyvin pienenäkin
saada Hengen. Uuden liiton seurakunnassa lapsi
saa Pyhän Hengen pyhässä kasteessa, joka on
“uudestisyntymisen peso ja Pyhän Hengen uudistus”
(Tiit. 3:5).



Jotta helluntailaiset eivät sekoittaessaan
yleisen ja henkilökohtaisen vanhurskauttamisen
toisiinsa luisuisi universalistiseen
pelastusoppiin, jonka mukaan kaikki ihmiset
loppujen lopuksi pelastuvat, niin he joutuvat
tekemään oppiinsa sen lisäyksen, että “tietoiseen
ikään asti” lapsi on pelastettu ja autuas, kunnes
hän tekee tietoista syntiä, tai kunnes hän tekee
tietoisen uskonratkaisun. Psykologisointi jatkuu
aina vaan. Tämä keksitty oppi on

välttämätön sen tähden, etteivät helluntailaiset
joutuisi allekirjoittamaan erään kuuluisan ja
viime aikoina paljonpuhutun kirjan nimeä, joka
kuuluu: Kaikki pääsevät taivaaseen.



Tähänhän yleisen ja henkilökohtaisen
vanhurskauttamisen sekoittuminen juuri johtaa.
Koska Kuosmanen joutuu selvän raamatullisen
todistusaineiston puuttuessa vetoamaan sellaisiin
raamatunkohtiin, jotka puhuvat koko maailman
yleisestä sovituksesta, kun hän koettaa
perustella ihmisen henkilökohtaista pelastumista
muka ilman uskoa, uudestisyntymistä ja Pyhää
Henkeäkin, niin hän joutuu sitten toisaalla
panemaan “aikarajan” noille yleisestä
sovituksesta kertoville kohdille, jonka jälkeen
ne eivät enää ole voimassa – ettei hän vain
lipsuisi universalismiin. Tämän aikarajan hän
tekee sen keksityn opin turvin, jonka mukaan
yleisestä sovituksesta kertovat kohdat eivät
sovellu enää lapsiin silloin, kun lapsi tekee
joko tietoisesti syntiä tai tietoisen
uskonratkaisun.

Missä ovat tällaisen opin raamattuperusteet?!



Lopputulos on murskaava: Yleinen ja
henkilökohtainen vanhurskauttaminen on sotkettu
taitavasti toisiinsa. Kukaan ihminen ei
pelastukaan uskon kautta (dia pisteoos, uskolla
vain välineellinen arvo), sillä lapsihan pelastuu
kokonaan ilman uskoa, ja tietoiseen ikään
varttunut ihminen taas oman uskonsa (ratkaisunsa)
tähden (dia pistin, uskonratkaisulla ansiollinen
itseisarvo)!



Näiden nimenomaan helluntailaiseen
vanhurskauttamisoppiin sisältyvien harhojen

näkeminen on saanut minutkin eroamaan
helluntaiseurakunnan saarnaajan työstä ja

jättämään koko helluntailiikkeen. En tahdo
rakentaa pelastusvarmuuttani oman uskonratkaisuni
tai kokemukseni hiekalle, vaan yksin sille
kestävälle kalliolle, että olen “hänen
kuolemaansa kastettu” (Room. 6:3).

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä