Olette jo kaipailleet. Minulla on taas rautaista asiaa.
"Musiikki on sitä miltä se kuulostaa". Jotenkin tähän malliin täällä taannoin vetelään tyyliin argumentoitiin. Joku formaalianalyytikko ja minä puolestamme olimme sitä mieltä että tekisi hyvää vähän tutkia sävellystä muullakin tavalla kuin maha pystyssä nojatuolissa keppana kourassa suuria emootioita odotellen. Analyysin jälkeen teos nääs kuulostaisi, niin ajattelimme, jotenkin toisenlaiselta, kun sitten osaisimme asettaa sen formaaliseen ja kenties johonkin muuhunkin kontekstiin. Samahan on eeppisessäkin kirjallisuudessa. Jos sallitaan postmodernistinen epiikka esimerkiksi, Maryse Conden omat ajatukset kirjoittamisesta ja asenteista ja (huom) muodosta avaavat uuden perspektiivin tämän nykyajan ehdottoman huippukirjoittajan teelmiin. Säveltäjät (ja kirjailijat) eivät kylläkään yleensä analysoi omia tuotteitansa tai laadi kuuntelu- ja lukuohjeita. Analyysi on tehtävä itse. Vaivannäkö on aina vaivalloista, ja siitä voi tietenkin luistaa keppanan ääreen ja sanoa sohvasta omia yksinkertaisia mielipiteitänsä syvällä mutta kähisevällä rintaäänellä. Näin teki mm. ystäväni Rale, joka aivan toisen alan kurssituksen jälkeen esitteli ylpeänä elämänsä ensimmäistä "asanyyliä".

Vastaukset 2
Vanhimmat
Emme ole.
Yksi pikku täsmennys... Säveltäjät eivät toki tarjoile teoksistaan valmiita analyysimalleja tai -ohjeita, mutta kenenkään teokset eivät myöskään synny ainoastaan hurmion ja inspiraation voimasta, joten siksi se, mitä me niistä analyyseilla kaivamme, ei ole säveltäjällekään tuntematonta. Monet kuvittelevat, että säveltäjät vain kirjoittavat "päässään soivan musiikin" ulos ja siinä se.