Neuvoja kaipaisin..
Olen naimisissa ihanan ja kiltin Uusseelantilais-miehen kanssa. Asumme myös hänen kotimaassaan. Olen siis kaukana kotoa.
Olen tässä alkanut miettimään että mitäs jos mä en pystykään asumaan sen kanssa loppuikääni sen kotimaassa. Omaa perhettä pääsen näkemään kovin harvoin sillä matkat on niin kalliita. Koko perhe, kaverit, tutut siis Suomessa. Otin ja lähdin kun alkoi kaikki tympäisemään kotimaassa ja rakastuin mieheeni.
Mulla on vaan yksinäinen olo, tunnen itseni ulkopuoliseksi vieläkin, vaikka jonkun aikaa olen jo täällä elellyt. Kielitaito on ihan sujuva, mutta parantamisen varaa siinäkin. Tuskinpa pystyisin kunnolla kommunikoimaan vaikeassa työpaikassa. Omaa viisumia olen joutunut odottelemaan jo kauan aikaa, ja tuntuu että elämä on mennyt tavallaan siltä kohdin hukkaan kun oli sellaiset suunnitelmat että opiskelisin täällä, mutta en voi viisumin takia.
Mies on sanonut jo mulle että ei koskaan halua muuttaa Suomeen ja että tuskin hänellä on varaa matkustaa perhettäni katsomaan minun kanssa yhdessäkään. Jotenkin surettaa tuo, ja se että mun perheellä ja mun miehellä ei ole mahiksia tutustua paremmin toisiinsa. Ovat siis aikaisemmin tavanneet mutta ajatus sellaisesta elämästä, jolloin meijän lapset vierailisivat mummin ja papan luona, ei tulisi koskaan tapahtumaan. Mieheni vanhemmat ovat kuolleet joten isovanhempia lapsillemme ei täällä olisi.
Eihän tätä kaikkea tullut sillon pari vuotta sitten suunniteltua ja ajateltua, silloin parikymppinen, nyt vähän päälle.
Mieheni ei myöskään halua opetella Suomea.. olisi kiva jutella Suomea hänen kanssaan ja harjoitella yhdessä.
Jotenkin tuntuu että ihankuin me haluttais elämältä ihan toista.. että molemmilla on sittenkin aivan erilaiset unelmat.
Välillä ajattelen, että ehkä elämä olisi molemmille paljon helpompaa jos olisi omankielinen kumppani.. ettei tulisi kaikenlaista eripuraa ja stressiä juuri sen erilaisuuden vuoksi..
Mun mies haluisi mun kanssa lapsia mutta mä en pysty vielä kun en tiedä että miten lapselle kävisi sitten.. Tuntuu että mä petän mun miestä näillä ajatuksilla ja että ehkä olis parempi jos vaan lähtisin salaa..
Miehellä on 3 sisarusta täällä joita tavataan aika usein, mutta en mä esim. pysty niille mitään henkilökohtaisia asioita jakaa, ei ne tunnu sellaisilta että niitä edes kiinnostais. Sen velikin aina vähättelee kaikkea mitä sanon ja kutsuu mua välillä kakaraksi.
Täällä kaikki kyselee että millonkas lapsia teille tulee, ja et mun pitäis kohta yrittää ettei jää liian myöhäksi.
Jokapäiväinen elämä kuluu oman perheen ikävointiin, ja pelkoon siitä että omalle äidille ja isälle vois sattua jotain kun olen täällä. Mies sanoo että voisin mennä oman perheen luoksi kylään ehkä joka 2-3 vuosi..
Välillä tuntuisi aivankuin eläisin jonkun toisen elämää enkä omaa...
Mitä mun pitäis tehdä... mitä mä voin tehdä näille mun ajatuksille??
Olen naimisissa ihanan ja kiltin Uusseelantilais-miehen kanssa. Asumme myös hänen kotimaassaan. Olen siis kaukana kotoa.
Olen tässä alkanut miettimään että mitäs jos mä en pystykään asumaan sen kanssa loppuikääni sen kotimaassa. Omaa perhettä pääsen näkemään kovin harvoin sillä matkat on niin kalliita. Koko perhe, kaverit, tutut siis Suomessa. Otin ja lähdin kun alkoi kaikki tympäisemään kotimaassa ja rakastuin mieheeni.
Mulla on vaan yksinäinen olo, tunnen itseni ulkopuoliseksi vieläkin, vaikka jonkun aikaa olen jo täällä elellyt. Kielitaito on ihan sujuva, mutta parantamisen varaa siinäkin. Tuskinpa pystyisin kunnolla kommunikoimaan vaikeassa työpaikassa. Omaa viisumia olen joutunut odottelemaan jo kauan aikaa, ja tuntuu että elämä on mennyt tavallaan siltä kohdin hukkaan kun oli sellaiset suunnitelmat että opiskelisin täällä, mutta en voi viisumin takia.
Mies on sanonut jo mulle että ei koskaan halua muuttaa Suomeen ja että tuskin hänellä on varaa matkustaa perhettäni katsomaan minun kanssa yhdessäkään. Jotenkin surettaa tuo, ja se että mun perheellä ja mun miehellä ei ole mahiksia tutustua paremmin toisiinsa. Ovat siis aikaisemmin tavanneet mutta ajatus sellaisesta elämästä, jolloin meijän lapset vierailisivat mummin ja papan luona, ei tulisi koskaan tapahtumaan. Mieheni vanhemmat ovat kuolleet joten isovanhempia lapsillemme ei täällä olisi.
Eihän tätä kaikkea tullut sillon pari vuotta sitten suunniteltua ja ajateltua, silloin parikymppinen, nyt vähän päälle.
Mieheni ei myöskään halua opetella Suomea.. olisi kiva jutella Suomea hänen kanssaan ja harjoitella yhdessä.
Jotenkin tuntuu että ihankuin me haluttais elämältä ihan toista.. että molemmilla on sittenkin aivan erilaiset unelmat.
Välillä ajattelen, että ehkä elämä olisi molemmille paljon helpompaa jos olisi omankielinen kumppani.. ettei tulisi kaikenlaista eripuraa ja stressiä juuri sen erilaisuuden vuoksi..
Mun mies haluisi mun kanssa lapsia mutta mä en pysty vielä kun en tiedä että miten lapselle kävisi sitten.. Tuntuu että mä petän mun miestä näillä ajatuksilla ja että ehkä olis parempi jos vaan lähtisin salaa..
Miehellä on 3 sisarusta täällä joita tavataan aika usein, mutta en mä esim. pysty niille mitään henkilökohtaisia asioita jakaa, ei ne tunnu sellaisilta että niitä edes kiinnostais. Sen velikin aina vähättelee kaikkea mitä sanon ja kutsuu mua välillä kakaraksi.
Täällä kaikki kyselee että millonkas lapsia teille tulee, ja et mun pitäis kohta yrittää ettei jää liian myöhäksi.
Jokapäiväinen elämä kuluu oman perheen ikävointiin, ja pelkoon siitä että omalle äidille ja isälle vois sattua jotain kun olen täällä. Mies sanoo että voisin mennä oman perheen luoksi kylään ehkä joka 2-3 vuosi..
Välillä tuntuisi aivankuin eläisin jonkun toisen elämää enkä omaa...
Mitä mun pitäis tehdä... mitä mä voin tehdä näille mun ajatuksille??
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.