Avioero. Sana, joka on helppo kirjoittaa, ja riidan kohdatessa tuoda julki. Ainakin minä olen viime aikojen riitojen yhteydessä tuota sanaa viljellyt urakalla, vaikka ne riidat olisivat lähteneet aivan pikkuriikkisestä aiheesta. Mieheni ei tuota sanaa käytä.
Hänhän on jo kerran elämässään eronnutkin ja minä en. En siis tiedä siitä henkilökohtaisella tasolla mitään. Olen vain kuullut sivullisilta, mitä kaikkea avioero tuo tullessaan ihmispoloisen elämän kuvioihin.
Niin, olisiko avioero sittenkään ratkaisu minunkaan ongelmiini. Osittain ehkä, mutta suurimmalta osin avioeromme toisi vain lisähankaluuksia. Ja niin kunnes avioero toisi kaiken kaikkiaan vain negatiivisia seuraamuksia elämääni, en siihen prosessiin ryhdy.
Tässä luettelo, johon minun ja mieheni erilleen asuminen johtaisi:
- työttömyys jatkuisi kuitenkin edelleen, ja sitäkin hanakammin haluaisin olla työtön, koska avioeroni jälkeen vasta alkaisin saamaan työttömyyskorvaustani; nythän en avioliitossani ole hakenut töitä pitkään aikaan sen takia, että en saa työttömyyskorvausta lainkaan
- meneillään oleva sairauteni jatkuisi edelleen
- menettäisin nykyisen velattoman kodin ja joutuisin muuttamaan vuokralle
- Ystävät ja sukulaiset olisivat samat kuin tähänkin saakka, ja päinvastoin menettäisin mieheni puoleisen suvun jäsenten yhteydenpidon, ja ikävintä olisi, että ehkä menettäisin juuri heidän muutamien sukulaisihmisten kanssa pitämäni tiivimmän yhteyden mitä avioliittoni aikana...
- joutuisin turvautumaan taloudellisissa asioissani sossuun - se nyt on aivan saletti minun tolassani, koska olen vailla työpaikkaa tällä hetkellä ja sitä myöden ilman palkkatuloja
- lapseni? En tiedä, miten he asiaan suhtautuisivat, mutta olen kuullut ja lukenut tutkimuksia, että jopa jo aikuisetkin lapset, jotka jo asuvat ns. omillaan, eivät vanhempiensa avioerosta ilahtuisi, eivätkä aina käsitä, että miksi vanhemmat ylipäätänsä avioeroavat pitkänkin avioliittonsa jättäen taaksensa?
- yksinäisyys voisi vaan pahentua ja muuttaa muotoaan
- kuolema tulee itse kullekin kuitenkin aikanaan, vaan avioliitossa ei kumpikaan tiedä, että kumpi jää leskeksi, mutta joka tapauksessa jompi kumpi jää lopulta yksin toisen aviokumppanin kuoltuaan
- taloudelllisesti eteenpäin ajatellen menettäisin perintöoikeudenkin aviomieheni omaisuuteen nähden; lapsemmehan tietysti perisivät kaiken mitä avioliittommekin vallitessa jommankumman tai meidän molempien kuollessamme aikanaan
- arkipäivän asioista joutuisin luopumaan monestakin hyvästä, eli autosta, koska eihän minulla olisi työttömänä varallisuutta auton pitoon, aviomieheni ihanasta passauksesta, eli ruoan laitosta&hankinnasta ja ennen kaikkea niistä lukuisista muista ihanista kahdenkeskisistä jutuista, joita meillä vielä kuitenkin on, vaikka olemmekin olleet yhdessä jo vuosikymmeniä, yhteisistä kauppareissuista erilaisine elämiseen liittyvine hankintoineen ( onhan mukavaa, että on oma rakas esim. huonekaluhankintojakin tehtäessä)
Kaikki muuttuisi avioeron jälkeen kohdallani vieläkin vaikeammaksi, joten ehkä on vaan parempi olla riitatilanteissa provoilematta miestäni, ja yrittää vältellä riitoja ylipäätänsä.
Tulisin olemaan kuitenkin avioeronkin jälkeen se ns. Heikompi Versio; joten parempi jatkaa tällä valitsemallani kohtalon suomalla tiellä kohti sitä ns. SUURTA TUNTEMATONTA, jonne meidän jokaisen elämän tie kuitenkin on päättyvä.
Hänhän on jo kerran elämässään eronnutkin ja minä en. En siis tiedä siitä henkilökohtaisella tasolla mitään. Olen vain kuullut sivullisilta, mitä kaikkea avioero tuo tullessaan ihmispoloisen elämän kuvioihin.
Niin, olisiko avioero sittenkään ratkaisu minunkaan ongelmiini. Osittain ehkä, mutta suurimmalta osin avioeromme toisi vain lisähankaluuksia. Ja niin kunnes avioero toisi kaiken kaikkiaan vain negatiivisia seuraamuksia elämääni, en siihen prosessiin ryhdy.
Tässä luettelo, johon minun ja mieheni erilleen asuminen johtaisi:
- työttömyys jatkuisi kuitenkin edelleen, ja sitäkin hanakammin haluaisin olla työtön, koska avioeroni jälkeen vasta alkaisin saamaan työttömyyskorvaustani; nythän en avioliitossani ole hakenut töitä pitkään aikaan sen takia, että en saa työttömyyskorvausta lainkaan
- meneillään oleva sairauteni jatkuisi edelleen
- menettäisin nykyisen velattoman kodin ja joutuisin muuttamaan vuokralle
- Ystävät ja sukulaiset olisivat samat kuin tähänkin saakka, ja päinvastoin menettäisin mieheni puoleisen suvun jäsenten yhteydenpidon, ja ikävintä olisi, että ehkä menettäisin juuri heidän muutamien sukulaisihmisten kanssa pitämäni tiivimmän yhteyden mitä avioliittoni aikana...
- joutuisin turvautumaan taloudellisissa asioissani sossuun - se nyt on aivan saletti minun tolassani, koska olen vailla työpaikkaa tällä hetkellä ja sitä myöden ilman palkkatuloja
- lapseni? En tiedä, miten he asiaan suhtautuisivat, mutta olen kuullut ja lukenut tutkimuksia, että jopa jo aikuisetkin lapset, jotka jo asuvat ns. omillaan, eivät vanhempiensa avioerosta ilahtuisi, eivätkä aina käsitä, että miksi vanhemmat ylipäätänsä avioeroavat pitkänkin avioliittonsa jättäen taaksensa?
- yksinäisyys voisi vaan pahentua ja muuttaa muotoaan
- kuolema tulee itse kullekin kuitenkin aikanaan, vaan avioliitossa ei kumpikaan tiedä, että kumpi jää leskeksi, mutta joka tapauksessa jompi kumpi jää lopulta yksin toisen aviokumppanin kuoltuaan
- taloudelllisesti eteenpäin ajatellen menettäisin perintöoikeudenkin aviomieheni omaisuuteen nähden; lapsemmehan tietysti perisivät kaiken mitä avioliittommekin vallitessa jommankumman tai meidän molempien kuollessamme aikanaan
- arkipäivän asioista joutuisin luopumaan monestakin hyvästä, eli autosta, koska eihän minulla olisi työttömänä varallisuutta auton pitoon, aviomieheni ihanasta passauksesta, eli ruoan laitosta&hankinnasta ja ennen kaikkea niistä lukuisista muista ihanista kahdenkeskisistä jutuista, joita meillä vielä kuitenkin on, vaikka olemmekin olleet yhdessä jo vuosikymmeniä, yhteisistä kauppareissuista erilaisine elämiseen liittyvine hankintoineen ( onhan mukavaa, että on oma rakas esim. huonekaluhankintojakin tehtäessä)
Kaikki muuttuisi avioeron jälkeen kohdallani vieläkin vaikeammaksi, joten ehkä on vaan parempi olla riitatilanteissa provoilematta miestäni, ja yrittää vältellä riitoja ylipäätänsä.
Tulisin olemaan kuitenkin avioeronkin jälkeen se ns. Heikompi Versio; joten parempi jatkaa tällä valitsemallani kohtalon suomalla tiellä kohti sitä ns. SUURTA TUNTEMATONTA, jonne meidän jokaisen elämän tie kuitenkin on päättyvä.
Vastaukset 27
Vanhimmat
Minulla on hieman vastaavanlainen tilanne. Toisaalta haluaisin erota ja vapautua huonosta suhteesta, mutta pelottaa. Minulla ei ole tukiverkostoa, olen työkyvyttömyyseläkkeellä, meillä on juuri 1v täyttävä tyttö... Syitä jatkaa kylmässä suhteessa henkisenä kynnysmattona olemista? Puoliso halusikin vain lapsen ja painostuksen jälkeen sen sai; nyt hän ei enää piittaa minusta pätkän vertaa. Tuntuu, että kadotan itseni.
Aloittajana korostan omalla kohdallani sitä, ettei meillä ole ns. kylmä suhde keskenämme, rakastamme toisiamme, ja kaikki tunnepuolen asiamme ovat ok:sti. Seksi toimii ihan hyvin, kuten on toiminut alusta alkaenkin, ja seksihommien toimintahan on melko keskeistä ylipäätänsä kun kimppaan alun alkaen ryhdytään. Tietysti jo tässä iässä ja pitkässä liitossa ei seksi näyttele enää niin suurta osaa kuin nuorempana ja aktiivisimpina aikoina seksinkin suhteen, mutta kuitenkin sitä on.
Jos nyt sitten eroaisimme, niin kuitenkin yksin jäätyään, tiedän viriilinä naisena haluavani vielä seksiä, olisi jotenkin kornia lähteä baanalle seksin noutoon ja kuinka riskialtista nykyisin, kun on näitä vaarallisiakin seksin kautta saatavia tauteja.
Ja ei hirveesti innostaisi enää alkaa kortsujen kanssa touhuamaan jonkun baarituttavuuden kanssa eli ns. yhden illan panot eivät sinällään kiinnosta.Yäks.
En tiedä, mulla vaan on nyt vissiin meneillään jokin outo parisuhdekriisi, joka ilmentyy vain omassa itsessäni, eikä kumppanissani. Eihän hän halua erota minusta; ja ei ole minkäänlaisia syitäkään.
Onneksi en ole yksin näiden eroan-en eroa-eroan-en eroa-ongelmieni kanssa.
Minäkin uhkailen miestäni avioerolla. Mies suuttui ja pitää mykkäkoulua ja lähtee pakoon riita tilanteesta. Olen välillä ihan epätoivon partaalla mieheni kanssa joka menee ihan lukkoon silloin kun tulee riita ja haluaisin puhua solmut auki!!
Meillä on 19- ja 17-vuotiaat tytöt joista vanhempi muutti juuri omilleen opiskelukaupunkiinsa ja nuorempi on vielä lukiossa pari vuotta. Pärjäisin hyvin nuoremman tytön kanssa mutta toisaalta pelkään että kadun eroa jos sitä haen. Mies on ihan ok -paitsi se ei osaa riidellä rakentavasti- ja meillä on kaunis koti joka menisi luonnollisesti myyntiin jos ero tulee.
Aloittajana kuittailen, että mun mieheni menee myös ihan mykäksi, mutta ei onneksi lähde mihinkään riitatilanteessa. Toiset miehet kuulema pakenevat lähibaariin kaljalle, kun akat joskus poksahtelevat milloin mistäkin melko mitättömistäkin aiheista.
Meillä vaan menee vielä srv. viikkokin hiljaiseen selvittelyyn riitamme sovittelussa, ja minä en anna tulla mieheni lääppimään enkä halailemaan vaan torjun hänen hellittely-yrityksensä, josta kärsin tietysti itsekin.
NOOH; onhan tässä jo melkein 25 vuotta treenailtu tuota riitelyäkin, ja aina on sopu saatu aikaiseksi. Aiheet ovat olleet tähän mennessä vielä kesyjä ja joskus vallan naurettavan pieniä ristiriitoja.
Maailman raukkamaisinta uhkailla ja pelotella asialla, jota ei aio kuitenkaan toteuttaa. Näin se ukko täälläkin toimi, se kun luuli, että muutun avioerolla pelottelulla ja uhkailulla kiltiksi ja alamaiseksi. En muuttunut mutta oma sisäinen elämäni muuttui totaalisesti, en juurikaan jaksa sen kaltaista ihmistä kunnioittaa. Ja mitäs siitä sitten seuraakaan ...
On todellakin raukkamaisa uhkailla erolla jos sitä ei oikesti tarkoita. Olen vastikään eronnut ja tuota uhkalua sain kulla vuositolkulla. Pikku hiljaa se jäyti pois rakkautta ja välittämistä niin, että sitten kun tuli se viimeinen uhkaus joka katkaisi kamelin selän ei ero enää ollutkaan niin kamala asia.
Uhkailevalle puolisolle vain tuli yllätyksenä että en enää niellytkään niitä uhkauksia. Siinä vaiheessa ei paljoa enää hetkauttanut kun toinen selittelee, että en minä oikeasti ole koskaan aikonut erota...
Joko erotkaa tai uhkailu pois jos haluta suhteessa jatkaa.
Jooo, just näin on, vaikka itse en ole ainakaan vielä eronnut. Jos se joskus tapahtuu, se ei tuota minkäänlaista tuskaa, juttu on käsitelty noin tuhat kertaa jo läpi, kiitos uhkailujen. Rakastava ja kunnioittava ihminen ei uhkaile eikä käyttäydy muutenkaan alentavaan sävyyn.
"Rakastava ja kunnioittava ihminen ei uhkaile eikä käyttäydy muutenkaan alentavaan sävyyn."
Siteeraan edellistä, ja sinähän olet itse täydellisyys näköjään, osaat aina olla kuin satukirjan prinsessa/prinssi, ja elää rauhassa ja sovussa valittusi kanssa satusi loppuun asti. Juuri noinko? ET todellakaan voi tietää, mitä pitkä avioliitto tuo tullessaan. Ei kukaan voi tietää, kun avioliittonsa taipaleensa aloittaa. Aika näyttää, miten suhde "elää"; ja jokainenhan meistä on yksilö, ja jokaisella meistä on omat tyylimme jopa riidellä kumppanimme kanssa, ja selvittää ristiriidat ylipäätänsä suhteessaan, joita tulee väistämättä, kun ollaan kimpassa vuosikymmeniä.
Juuri läheisimpään ja rakkaimpaan ihmiseenhän me puramme tunteitamme, ja juuri se Vahva rakkaus sen kestääkin; ei heikko. Heikko liitto repeää, mutta vahva ei pienistä sanomisista ratkea, vaan ymmärtää ja osaa asettua myös toisen asemaan.
Ai miten niin en voi "todellakaan tietää" ? Yli 32 vuotta helvettiä takana. - Ja minä OLIN "satukirjan prinsessa", jonka liitto (miehen vääränlainen asenne ja käytös) muutti muuksi. Nooo, ehkä se oli kuitenkin hyvä ja pelkästään onni, kiltteyssyndrooma(kin) on sairasta.
Kyllä huomaa, minkälainen rooli on rahalla ihmisten, ja varsinkin naisten elämässä. Ja varsinkin miehen hankkimana. Tuntuu, että roikutte noissa kulissiliitoissanne vaan sen takia, ettei elintaso laske, kun ei oo ketään rahottamassa. Ostakaa itse omakotitalonne ja autonne, niin mäkin olen tehnyt, vai jäikö aikanaan koulut käyttämättä jonkun tärkeemmän takia?
Aloittajattarena kuittaan marjaanalle:
- en roiku missään kulissiliitossa, olen avioliitossa, aivan aidossa sellaisessa
- ei ole koulut jäänneet käymättä, olen opiskellut itselleni ammattin aikoinaan ja ollut
koulutusta vastaavissa töissä, mutta ei ole minun vikani, että työllistyminen on ollut todellakin vaikeahkoa näinä menneinä vuosina; ja kaikkihan ei ole vallan yksioikoista kun ajatellaan työllistymistäänkin: Pyydän, että lukisit hiukkasen tarkemmin aloitukseni, katsos kun ihminen ikääntyy koko ajan, ja samantein saattaa ilmaantua erinäisiä sairauksia ja rajoitteita työllistymisensä esteiksi.
Koulut eivät jäänneet käymättä, mutta lapsia tuli tehtyä useampikin ja ehkä työn saannin kantilta väärään aikaan tässä maailman ajassa.
Satuinpa vieläpä sairastumaan sopivaan aikaan, ja nyt ollaan sitten tässä pisteessä, jossa jo ikänumerotkin alkavat näyttää sitä luokkaa, että taitaapi olla tämän naisen työt tehty kodin ulkoisella puolella (tulihan niitä jo aikoinaan jonkin verran tehtyäkin).
Myönnettäköön, että raha kyllä aivan varmasti näyttelee ihmisen elämisessä melko suurta osaa, että turha sitä on täällä ihmetellä, kuka rahoittaa ja ketä; jokuhan sen rahoituksen kuitenkin suorittaa sen enempiä sitä erittelemään.
En minäkään onnekseni ole fyysisen, enkä psyykkisen väkivallan uhrina, enkä kokopäivätoimisen alkoholistinkaan kanssa, mutta tuo kyllä jurppii, ettei kaikille työttömille maksella tarveharkitonta työttömyyspäivärahaa kuten yksin asuville työttömille, (joilla kuitenkin saattaa olla rahoittajana seurustelukumppani, joka vain asuu virallisesti toisessa osoitteessa).
Ei se ole niin yksinkertaista Marjaana; sairauden takia minulla jäi opiskelut kesken ja sit syntyi lapsi.. Jos voisinkin luottaa siihen, että yhteiskunnan tukiverkot toimii kun on itse sairas/ lapsi on pieni/ opiskelee jne niin kynnys erota olisi pienempi. Mutta kun ne ei toimi.. Millä maksaisin psykoterapiani (noin 320/kk, kela ei korvaa, kunta ei anna maksusitoumusta)? Minähän eläisin lapsen kanssa toimeentulotuen varassa ja on ihan harkinnanvaraista, että maksaisivatko terapian vai eivät :( Meillä ei kuitenkaan ole fyysistä väkivaltaa eikä alkoholismia tms. Mulla ei tosiaan haittaa, että elintaso romahtaa. Mutta fakta on se, että esim. mulla saattais erotessa jäädä oma terapia kesken ja siinä menis ehkä se viimeinen mahdollisuuteni kuntoutua työkykyiseksi. Ehkä vähän toiuvun ja kerää voimia ja sit lähden?
Minulla taas avioero ratkaisi lähes kaikki ongelmani. Aivan käsittämättömän paljon aikaa ja energiaa mukaaviin asioihin.
Tuo oli teresa ihana kommentti. Mietityttää välillä tosiaan, että ehkäpä se onkin huono suhde joka sitä enegiaa minultakin tuntuu niin paljon vievän pois kaikelta muulta kivalta; jopa pieneltä ihanalta tyttäreltäni. Täytyy oikeesti alkaa hautomaan tuota eroajatusta. Pelottaa vaan hypätä "tuntemattomaan tyhjän päälle" pienen lapsen kanssa kun oma kuntoutuminen on pahasti kesken.. Ja opiskelutkin vasta puolivälissä.. Ja mies on kuitenkin ollut hyvä isä tyttärellemme. Ja eihän se ero minun omia syviä omassa lapsuudessa syntyneitä haavoja ratkaise.. (kuten ei ratkaissut rakastuminen ja naimisiin meno tai lapsen syntymäkään).
Tuo loppuosa tekstistäsi on aivan kuin mun elämästäni. Lapsuuden kokemukset valitettavasti vaikuttavat pitkään, kävi niitä läpi terapeutin kanssa tai ei.
Kaiken menneenhän me kuitenkin kannamme muistoissamme niin myönteiset kuin kielteiset kokemuksemme, ja joillakin meistä ne negatiiviset elämämme kokemukset saattavat olla todellakin ns. syviä haavoja, jotka ovat ajan kuluessa päälleen jättäneet himmenneen arven; joka aina silloin tällöin muistuttaa egoamme vaikuttaen miten milläkin tavalla.
Ihminen on loppuen lopuksi kuitenkin niin herkkä ja särkyväinen, ei siihen paljon tarvita, kun ihminen romahtaa jopa lopullisesti ja vie mennessään myös kaiken hyvänkin mukanaan elämästään.
Omasta mielestä ratkaisi, sillä olet luultavasti unohtanut velvollisuutesi itseäsi ja perhettäsi kohtaan kokonaan.
Saiko joku toinen henkilö sinut aivopestyä noin rumasti, olet menettänyt ihmisyytesi.
Uskaltasisitko erota. Puhut jotakin pienestä tyttärestäni, ikäänkuin nykytilaso veisi häneltä jotain pois, mutta erotessa se vie siltä pieneltä tytöltä kaiken tärkeän pois. Miten voit edes noin julmaa ajatusta miettiä.
Tuon lopun kirjoituksesi perusteella sanoisin, että olet itse rikkinäinen ja tarvitset siihen ihan muunlaista apaua kuin eron. Mene ihmeessa terapeutin kanssa keskustelemaan, äläkä riko sitä pien ihan tyttäresi elämää ja toivon mukaan saat elämäsi asiat kuntoon sitä kautta.
Aloittajana olen miettinyt avioeron seuraamuksia, että vaikka sen eron myötä saisikin jotain hyvää aikaiseksi ainakin itselleen, niin kuitenkin entinen elämänkumppani kuvioineen kulkisi mukana muodossa tai toisessa, ei sitä pakoonkaan pääsisi.
Ei avioero nyt kuitenkaan ihan simppeli juttu ole varmaan ikinä etenkin kun itse haluaisi erota, ja kumppani ei haluaisi erota. Se on sitten toinen juttu, jos molemmat osapuolet sopivat erostaan yhteisellä päätöksellään. Edellisen kaltaiset erot varmaan ovatkin helpompia toteuttaa, kun yhdessä hoidellaan eron jälkeiset asiat ilman riitoja ja sovitellaan eronkin jälkeisistä asioista sovussa.
Minä siis olen jo terapiassa (aloitin keväällä puoli vuotta sitten). Ja nyt olemme juuri aloitttaneet miehen kanssa pariterapian, sillä ajatuksella, että haetaan ulkopuolista apua, ja sitten päätetään, että erotaanko vai ei. En minä ole lapseltani missään nimessä isää riistämässä. Heillä on tosi lämmin suhde kun isä piti vähän aikaa vanhempainvapaatakin minun uupuessa liikaa. Mutta tämä meidän nykytilanne on vaan pelkää riitelyä ja toisen syyttelyä. Eikä mitään lämpöä jäljellä. Parhaiten meillä menee kun hoidetaan tyttöä vuorotellen eikä nähdäkään toisia. :( Mies kohtelee minua kuin pahinta vihamiestään eikä ainakaan osoita mitään empatiaa sairauttani (masennus) kohtaan. Ikäänkuin sitä ei olisi olemassakaan. Aivan kuin voisin tuosta vaan "ottaa itseäni niskasta kiinni" ja parantua. Hän vaan pitää liian itsestäänselvänä, että hoidan lapsen ja kodin, sairaanakin. Kaipaisin sitä, että hänKIN uran sijaan pistäisi hetkeksi perheensä etusijalle. Mutta se työ... Meillä taitaa olla liian erilaiset arvot ja taustat
Mihin hintaan noita pariterapioita saa? Eikös ne oo aika kalliita, kun joutuu monet kerrat käymään yksin ja yhdessä?
Kaikki ihmiset eivät vain sovi toisilleen.
Ja teidän suhteenne ei ole laisinkaan tasapainoisen tuntoinen, ilmeisesti mies on tuonut taloon omaisuuden jota sinä nyt avioeron myötä olet osinkoina kärkkymässä.
Ei kuulosta reilulta.
Kyllähän on sovittu olemaan keskenämme jo melkeinpä 25 vuotta, että revippäs siitä. Jos emme olisi toisillemme sopineet alun alkaenkaan, ja tehneet edes lapsiamme aikoinaan, niin miten ihmeessä voit tulla kaiken tuon yhteiselon ja aikaansaannostemme jälkeen sanomaan ihan puskista tuntematta meitä parina, minua ja miestäni, ettemme mukamas ole sopivia toisillemme!
Nyt ei ole kyse meidän sopivuudestamme, vaan ajan myötä ihminen muuttuu ja elämän puitteet ja tilanteet muuttuvat, matkan varrella tapahtumia piisaa, joten ei tämä päivä ole sitä mitä se on ollut parisuhteessa yhteiselon alkupäivinä.
Kriisejä tulee ja menee, mutta toipuminen niistä onkin eri juttu ja se riippuu tietysti kriisin laadustakin, miten niistä selvitään.
Aloittajana toivon kuitenkin, että minä ja mieheni vielä kerran selviäisimme jatkoon; eikä erottaisi toisistamme.
Elämä ei aina ole sitä mitä joku ulkopuolinen luulee.
Historiamme kulkee myös mukana nykypäivässä, ei siitä pääse karkuun kukaan meistä.
Ja minäkö vaimona ja äitinä en ole sen omaisuuden eteen tehnyt mitään vaiko mitä tarkoitat tuolla reiluudella omaisuutemme suhteen? Yhteistä se avioliiton omaisuus on, oli sen sitten hankkinut kumpi tahansa avioliiton aikana.
Ihan vaan tiedoksi; meillä on avioehto. En saa/halua yhtään mitään. Ja olisin kyllä aika kypsä eroamaan.. mutta lapsen takia haluan katsoa, että auttaako meitä a) minun terapia b)pariterapia c)aika (vauvavuosi ollut aika rankka)
Tuntuu vaan minunkin suhde olevan tiensä päässä. Vaimo ei taida tuntea mua kohtaan mitään. Eilen kerroin hänelle omat tuntemukseni ja haluni, mutta hän ei suostu kertomaan omista tunteistaan? Sanoi vain miettivän mitä tekee, erotaanko vai ei? Meillä on pitkä suhde takana 28 v. ja kaksi lasta, jotka jo kotoa muuttaneet.
Vaimo ei voi sietää, kun kerran viikossa hieman otan rentoutusta. En muuten tissuttele. Töissä käyn ja yritän olla sovussa. Molemmat kärsimme tässä suhteessa. Ennen enemmän tehtiin yhdessä asioita, mutta nyt tuntuu että aina vain vähemmän. Ja seksikin on sitä velvollisuuden tunnetta hänen puoleltaan. Hän ei pidä halailuista, eikä tykkää kosketella minua. Tartun häneen välillä halamaan, mutta tuntuu että hän on poisolevana vain siinä. Joudun tekeen kaikessa aloitteen. Nää ero aikeet on vaikeita asioita näin pitkässä suhteessa.
En oikein tiedä mitä teen. Tunteita on hän kohtaan, mutta en ole varma hänestä.
Näinkään ei voida jatkaa..mitä teen?
nimimerkki hankalaa juttua miettii asioita ja mielestäni aivan oikein. Kun lähtee siinä rakastumisen ryöpyssä, silloin ei ole pienintäkään käsitysta asiosita, joihin tulee törmäämään, eikä se elämä ole sitten enää edes sitäkään mitä oli ex:n kanssa.
Ja jää myös miettimättä ihan turvallisuusasioita, kuka on se lähin joka tietää hoitaa asioita, jos satut sairastumaan vakaavasti, tai sinulle sattuu onnettomuus tai peräti kuolet. Sinulla on ehkä pinet lapset, miten heidät saadaan turvaan nopeasti, miten heidöb asiansa hoituvat.
Tämä mahdollinen suuri ihastuksesi tuskin on se joka asioita hoitaa eikä hänen pidäkään, sillä hänen osaltaan asiat loppuvat siihen paikkaan.
Ei ihmisen ole pelkkiä halauksia ja rakkaudentunnustuksia, siihen liittyy myös vastuita ja hoitamista.
Kun olette heränneet siitä valtavasta ruususen unestanne ja toivottavasti mahdollisimman pian, jotta joku järjestys ja järki astuu esiin näiden asioiden hoitamiseen.
"Ja jää myös miettimättä ihan turvallisuusasioita, kuka on se lähin joka tietää hoitaa asioita, jos satut sairastumaan vakaavasti, tai sinulle sattuu onnettomuus tai peräti kuolet. Sinulla on ehkä pinet lapset, miten heidät saadaan turvaan nopeasti, miten heidöb asiansa hoituvat."
Siteeraten tuota em. toteamusta, että totta turiset tuonkin asian suhteen.
Avioliitossa, jossa yleensä toinen kuolee ensin tai toinen puolisoista sairastuu vakavasti, onhan totta vie mukavempaa ja käytännöllisempääkin, että vierelläsi on turvallinen ja tuttu ihminen, joka hoitelee hommat sitten kun jotain vakavaa tapahtuu, eikä tarvitse turvautua muihin sukulaisiin tai joissakin tapauksissa ystäviin, jos niitä nyt onkaan tai huonoimmassa tapauksessa ainoa omainen on viranomainen, joka on kylmä ja karsea kaveri.