Miten jaksatte olla yhdessä ns. koko ajan??
Kuulostaa tosi tyhmältä kysymykseltä, mutta oikeasti en ymmärrä miten joitakin (eli siis parisuhteessa eläviä) tuo asia ei ahdista?! Juu, tiedän, olen sitoutumiskammoinen =)
Oma pisin suhteeni on ollut vain n. 6kk. Jotenkin minua vaan AINA alkaa ahdistamaan se, että omat menemiset, tulemiset ja olemiset pitää sovittaa toisenkin ihmisen elämän mukaan. Paljon helpompaa on, kun ei tarvitse selvittää asioitaan kuin itselleen... kuulostaa karulta, mutta niin se on. Minulla on hyviä ystäviä ja perhe joiden kanssa puhua ja jakaa ilot ja surut, paljon kavereita joiden kanssa viettää aikaa muutenkin, sekä "seksisuhteita" (exät kunniaan ;)), eli sekin asia on kunnossa ilman että tarvitsee etsiä baareista mitään epämääräisiä yhden yön juttuja... Eli miksi minä haluaisin seurustella? Itse en näe siihen mitään syytä. Tietysti ymmärrän, että sitten kun perheen haluaa perustaa, niin siihen toisen ihmisenkin tarvitsee, mutta ennen sitä... no need to =)
Kuulostaa tosi tyhmältä kysymykseltä, mutta oikeasti en ymmärrä miten joitakin (eli siis parisuhteessa eläviä) tuo asia ei ahdista?! Juu, tiedän, olen sitoutumiskammoinen =)
Oma pisin suhteeni on ollut vain n. 6kk. Jotenkin minua vaan AINA alkaa ahdistamaan se, että omat menemiset, tulemiset ja olemiset pitää sovittaa toisenkin ihmisen elämän mukaan. Paljon helpompaa on, kun ei tarvitse selvittää asioitaan kuin itselleen... kuulostaa karulta, mutta niin se on. Minulla on hyviä ystäviä ja perhe joiden kanssa puhua ja jakaa ilot ja surut, paljon kavereita joiden kanssa viettää aikaa muutenkin, sekä "seksisuhteita" (exät kunniaan ;)), eli sekin asia on kunnossa ilman että tarvitsee etsiä baareista mitään epämääräisiä yhden yön juttuja... Eli miksi minä haluaisin seurustella? Itse en näe siihen mitään syytä. Tietysti ymmärrän, että sitten kun perheen haluaa perustaa, niin siihen toisen ihmisenkin tarvitsee, mutta ennen sitä... no need to =)
Vastaukset 28
Vanhimmat
Tosiaan, jos seurustelu ei sua kiinnosta niin turha sitä on väkisillä vääntää.
Itse taas en ymmärrä sitä miten jotakin voi hyvä parisuhde ahdistaa.
Minusta on ihanaa asua ja elää yhdessä rakkaani kanssa.
Mutta jokainen taaplaa tyylillään.
Ei kait siihen sen kummempaa vastausta ole, kuin että sovimme toisillemme täydellisesti.
Tavallaan tuo kysymys "Miten jaksatte olla yhdessä ns. koko ajan?" tuntuu vähän samalta kuin "eikö ole tylsää kun on mukavaa koko ajan" :-) Minä olin ennen suhteissa vain lähinnä vakiseksin takia. Sitten tapasin ihmisen, joka vaan on minulle niin sopiva, että viihdyttäisiin yhdessä vaikka koko ajan - ikävä kyllä ei ole mahdollista mm. töissäkäymisen takia, heh. Tavallaan se on totta, että kaikki on yksinkertaisempaa, kun päättää itse ja vastaa vain itsestään. Sopivan ihmisen kanssa taas parasta on just se, että kaiken pystyy jakamaan ja toinen tajuaa mitä tarkoitan ja hyväksyy minut. Elikkäs minun mielestä parisuhteessa on silloin hyvä olla, kun toinen on ihan kuin paras kaveri paitsi että siltä saa myös vakiseksiä. Kaverisuhteessa on tietysti myös se ero, että kavereita voi olla miten monta vaan, mutta parisuhde on (ainakin minulle :-)) muut vastaavat suhteet poissulkeva. Kai sitten haluan olla jollekin ihan erityinen. Sulla on kyllä vielä vaikka miten paljon aikaa elää omillasi ja sitten joskus suhteessa jos alkaa siltä tuntua.
Eli tälläi perinteinen pliisu "rakkaus voittaa kaiken" ällöviesti ;)
oon ollu tasan samanlainen ku sä, aatellu et miten joku ´jaksaa katella toista kauemmin, yök! Siis olin iha täysin sitoutumista vastaan!
Mutta (yllättävää) törmäsin äijääni, ja ollaan oltu yhes 2,5 vuotta ja asuttu yhes vuos. Ja joka päivä venaan iltaa et pääsen sen viekkuun nukkumaan =)
Varo, tää saattaa käydä sulleki, usko tai älä ;)
Ihan turha viesti mun mielestä, jos et halua seurustella niin kukaan ei pakota, rait?
Nyt kun se on selvää voit siirtyä sinkkujen palstalle.
>Miten jaksatte olla yhdessä ns. koko ajan??
tuskinpa ollaan yhdessä koko ajan, mutta aika usein koska tykätään toisistamme... itsestäänselväa vai mitä. Kyllä meilläkin on ystäviä ja omia harrastuksia.
No ei siihen sovitteluun kuudessa kuukaudessa totu jos on vuosia ajatellut vain itseään. Vuosi tai pari siinä menee särmiä hioessa, ellei ylikin. Mutta tottakai siihen tarvitaan ensiksi se HALU sovittaa menonsa ja seurustella ja ottaa toinen ihminen huomioon. Niinkuin suhde muutenkin on tahtoasia, töitä sen eteen tehdään eikä leijuta lopun ikää rakkauden huumassa. Mutta miksipä siihen ryhtyisi jos ei huvita, ehtii sitä sittenkin jos ja kun alkaa huvittamaan.
Kyllä aviopuolison kanssa jaksaa hyvin olla vaikka koko ajan yhdessä. Tosin päivisin käymme töissä eri paikoissa, mutta kotona olemme lähes aina yhdessä. Eilen oli 27-vuotishääpäivämme ja ostamme aina toisillemme pienet lahjat. Olemme nyt paljon onnellisempia kuin naimisiin mennessämme. Yhteiset harrastukset lähentävät myös. Silloin ei tule intoa vilkuilla muita vastakkaisen sukupuolen edustajia. Välillä riitelemme ja sitten sovimme - siis aivan normaalia elämää. Molemmilla on omiakin ystäviä, mutta puoliso on tärkeintä elämässä ja lapset.
Sitten kun se kohdalle sattuu,tuollaisia ei tarvitse edes miettiä.
Täytyy toki olla jotenkin kypsynyt varsavaiheen ohi, ja kokea, että suhteen hyvät puolet voittavat suhteen tuomat velvollisuudet ja rajoitteet. Sinkkuelämässäkin on hyvät puolensa, ja jos ne painavat omassa vaa`assa enemmän kuin parisuhteen hyvät puolet, niin eihän sitä halua vaihtaa sinkkuilua!
Tosin ehkä et ole vaan kohdannut sellaista ihmistä, josta tuntisit, että haluut elää sen kanssa todella; että hän on se "oikea".
Vai oletko vain pettyneenä luovuttanut, kun suhteet eivät kunnolla skulaa?
aiemmissa suhteissani minullakin on ollut hirveä tarve omaan aikaan. Aika ajoin tuntui myös, että kumppania ei kertakaikkiaan kestä katsoa kovin kauan yhtäjaksoiseti.
Siksi tämä tympääntymättömyys onkin suuri ihmetyksen aihe.
Ei ole aikaa, eikä hetkeä, ei minkäänlaista menoa tai kiinnostusta, johon aviopuolisoni ei sopisi mukaan.
Teemme lähes aina ja kaiken yhdessä. Eikä toisen naamaa näe liikaa.
Hän on paras kaverini, jolle uskoa salaisuuteni, jonka kanssa nauraa, johon tukeutua heikolla hetkellä.
Olemmekin saaneet paljon kommentteja ihmisiltä siitä, että aina kun meidät näkee, meillä on mukavaa. Että meistä aistii syvän kiintymyksen ja sen, että viihdymme keskenämme.
En tiedä, miksi niin on nyt, ja miksi niin ei ollut aiempien kumppanien kanssa.
Onko se sitä luuluisaa kemiaa, sielunkumppanuutta, vaiko paljon puhuttu Se Oikea.
Ei toimivaa suhdetta koe rajoitteeksi. Siinä haluaa elää.
Näitä asioita itsekin mietin. Olen tavannut ihanan miehen ja olen todella vapaudenhaluinen, mutta entä näin: elämme omia elämimme yksilöinä, mutta yhdessä. Elät sinulle tarkoitettua, omaa elämääsi (johon kuuluivat OMAT asiat, ystävät, menot...) tietäen, että rinnallasi on kumppani joka tarpeen tullen tukee.
Aika ihanaa, vai?
aika ihanaa jees !! ja noin minunkin mielestä kuuluu olla, mutta meitähän on joka jakoon. Täällä on käyty kiivastakin keskustelua siitä, miten paljon omien ystävien kanssa voi olla, sitä olen seuraillut ja aika ällistyneenä lukenut mielipiteistä, joissa muita ei enää tarvita, kun on puoliso/kumppani. Mitä vanhempi, sitä enempi tätä mieltä. HUH. Ihan nuori en ole minäkään, enkä sittenkään ymmärrä miten yksi ihminen voisi tyydyttää kaikki toisen ihmisen tarpeet.
Ei ole mitään syytä seurustella, jossei siltä tunnu. Ja sitten kun alkaa tuntua, kannattaa kuitenkin säilyttää omatkin jutut.( Siitä ei parisuhteessa kuitenkaan välttämättä ole samanlaista käsitystä.)
En oikein tiedä, miksi kirjoituksestani jäi kuva, että meillä ei voisi olla omaa, tai että sitä ei olisi lainkaan.
Puhumattakaan siitä, että muita ihmissuhteita ei tarvitsisi?
Tässä näyttäisi vain toimivan niin, että vapaudesta tehdä ja mennä riittää.
Kyllä meillä kummallakin on omia juttuja, harrastuksemme tiimoilta. Mutta ehkäpä se, että molempien harrastuts on musiikki on se tekijä, jonka vuoksi toisen harrastusprojekteja ei koeta mitenkään negatiivisesti.
Se on kyllä totta, että muissa yhteyksissä tapaamme ystäviämme erikseen ani harvoin.
tämä taas johtunee siitä, että meillä oli jo heti lähdössä laaja yhteinen tuttavapiiri.
Ja ne joita jompi kumpi ei alunperin tunteut, on ottanut kumppanin hyvin vastaan.
Olen kokenut yksinomaan positiivisesti sen, että tulemme ihmisinä hyvin juttuun.
Tietysti se edellyttää samanlaista arvomaailmaa ja yhteisiä kiinnostuksenkohteita.
Vapaa-aikana ei liene kovin järkevää oman ajan nimissä sekään, että minä menen jonkun ystäväme kanssa, ja hän jonkun toisen ystävämme kanssa, jotka taas tuntevat myös toisensa ja kaikki menemme esim. samaa bändiä katsomaan?
Ja kuten sanoin, tämä kyllä on ihmetyksen aihe. Meille itsellemme siis. Vuosia on yhdessä taaplattu, niin on se vähän kumma, että vaikka joskus tämä mies-nais-asetelma saattaakin tökkiä, niin se "kaveripuoli" ei horju yhtään.
Sitten voidaan "jättää" parisuhde kotiin ja lähteä yhdessä harrastamaan. Ja kivaa on.
Toi vaikuttaa tosi hyvälle jutulle.
Tulee mieleen että pari on löytynyt harrastusten yhteydessä. Siis että kaksi samoista asioista kiinnostunutta ihmistä on muodostanut parin.
Siihen ehkä tarvitaan kaksi aikuista ihmistä.
Ja semmosia ihmisiä joilla on harrastuksia ja
niihin liittyviä ystäviä.
Mutta se parisuhde ainakin oikein nuorena usein syntyy niin että vaan "ihastutaan" jostain syystä eikä tunneta toisiaan paljoakaan.
Ja ehkä ihan eri harrastukset molemmilla.
Ja siinähän sitten kärvistellään ja sopeudutaan tai sitten ei. Ja lapsi-lapsia siihen sekaan kun itsekin vielä ollaan keskenkasvaneita.
Ikäraja pitäis olla about 30 v ja sitte vasta vakisuhe?
Ei jäänyt mitään sellaista kuvaa. Täällä ollaan ihan selkeästi sitä mieltä, että ystävät täytyy pitää mukana parihuhteessa oltaissa, JA SE ONKIN MIELESTÄNI ITSESTÄÄNSELVÄ. Tosin siitä on yllätyksekseni muitakin mielipiteitä. Käsittämättömiä "kerran puolessa vuodessa on kohtuullista" "kun rakkaus astuu sisään, ystävät lentävät ulos" oli yhden ohje.
Käsittämättömiä vastauksia, 17.6.(muistaakseni) alkaneeeseen, monella palstalla olleeseen kysymykseen, jonka m@m niminen heitti ja jota seurasin.
Kävin nappaamassa tähän sen kysymyksen. Kiinnostuin asiasta sen verran itsekin, että haluaisin kuulla mitä täällä ollaan mieltä. Tai "kuinka monta kertaa heidän viikonlopputilanteessaan".
KERTOKAA MITÄ MIELTÄ OLETTE:
Matti ja Maija elävät parisuhteessa. He asuvat kuitenkin eri paikkakunnilla ja voivat olla yhdessä vain viikonloppuisin ja lomilla. Heillä on ongelma; Toisella ei ole harrastuksia eikä ystävien tapaamisia viikonloppuisin, Toisen ystäviä voi tavata vain viikonloppuisin.
Kerro mielipiteesi, mikä on mielestäsi kohtuullista? KUINKA MONTA VIIKONLOPPUILTAA VOI TOINEN VIETTÄÄ OMIEN YSTÄVIENSÄ KANSSA?
kerrotko vielä ikäsi?
Mun mielestä ne ystävät pitäis olla semmosia että niitä voi tavata yhdessäkin, siis mun pitäis tutustua niihin ja ainakin joskus tavata yhdessä niitä.
Ei onnistu parisuhde silleen jos pitää valita joko ystävät tai kumppani. Jos ystävät on eri paikassa ja kumppani eri paikassa ja pitää valita kumpikampi niin pahempi juttu.
Paitsi jos on väliaikainen tilanne,
pikkusen aikaa voi sovitella, ainakin
vakiintuneessa suhteessa, uudessa aika paha juttu.
tiettykii niitä ystäviä (siis maijalla naisia, matilla miehiä) tapaavat joskus yhdessäkin, mutta Maija ei viihdy miesten saunailloissa,eikä Matti vaikka naisten "juoruilloissa".Ei tässä ollut kyse muusta valintatilanteesta, kuin siitä voiko vaikka Maija mennä naisystäviään tapaamaan yhtenäkään iltana, sillä kaikki on tavattava viikonloppujen aikana. Kumppani/puoliso on tietysti tärkein. (Tämä m&m:n asumistilanne oli joko pysyvä tai ainakin pitkäaikainen, ymmärsin)
Ite sanoin, että kerran kuussa saa/ja pitää omia ystäviä tavata, sillä haluaahan sitä olla myös itse ystäviään varten.Vanhassa parisuhteessa ehkä parikin kertaa kuussa.Jäähän siinä yhessäoloo viel iltoja,päiviäjaöitä.ja lomia.
Tuohan sitä ihminen mukanaan suhteeseen omia ystäviään, mahollisesti vuosikymmeniä kestäneitä ihmissuhteita. Haluaahan ne pitää vaikka murun löytääkin.
nyt ulos tuuleen !
Minusta esiintuomassasi kysymyksessä on pulmana myös kumppanin arvostus.
Etäsuhde, jossa voidaan tavata viikonloppuisin.
Toisen ystäviä voi tavata vain viikonloppuisin.
Se, joka haluaa tavata ystäviään aina viikonloppuisin, ennemmin kuin kumppaninsa, jota ei myöskään tapaa muulloin, ei arvosta kumppaniaan.
MUTTA. Sen kumppanin, jonka ystäviä voi tavata muulloinkin täytyy ymmärtää myös toisen asema, ja ns. "antaa vapaus" (kaamee sanavalinta) toisellekin tavata ystäviään, joita voi tavata siis vain viikonloppuisin.
eli priorisointia ja kompromisseja.
Kummankin täytyy arvostaa kumppaniaan ja tuntea olevansa arvostettu ja tärkeä.
Kummallakin on oikeus tavata ystäviäänkin.
Eli sanoisin myös, että ehkäpä kerran kuussa ystäville pyhitetty lauantai on kohtuullista, koska kumppanuksilla ei ole omallekaan suhteelleen muuta aikaa, kuin viikonloput.
Oot tainnut olla ainut, joka ylipäätään on lukenut kysymyksen tarkkaan, ja sitten miettinyt ja vastannut selkeesti. Toivottavasti m@m sattuu lukemaan vastauksesi, sillä vastaukset etupäässä olivat olettamuksia, nuoren Mattipojan vaikeuksista luopua kaljakavereistaan jne, tai elämänohjeita ja muita itsestäänselvyyksiä, muttei MIKÄ MINUN MIELESTÄNI OLISI KOHTUULLISTA!!!
Todella monimutkainen asia.
Voi viddu. Pohtisivat ite ja riitelisivät
kunnolla. Maijan pitäis Matille sanoo
miten tässä tapauksessa on oikea tapa toimia.
Ja Matin pitäis tehdä niinkun Maija käskee eikä häiriköidä ja jankuttaa...Ja mitäs se nyt sitäpaitsi msn:lle kuuluu.
Hoitaisivat omat asiansa eikä sotkeutuis
ihmisten intiimeihin asioihin.
Tässäkin sätissä niin sekavaa meininkiä.
Ja omituisia keskustelijoita.
Jotain rajaa pitäis olla.
Olen tosta asiasta tätä mieltä.
Sullapa selkeä mielipide oli. Mitä muuten teet täällä, jos ei rahkeet riitä ymmärtämään suomen kielellä kirjoitettua tekstiä?? Ulkona paistaa aurinko ja pornosivuillakin ois vielä tilaa.
Oih no juu
Anteeksi kaheesti kun mainitsin msn:n. Mä luin väärin sen kyselyn tekijän, luulin että se oli msn mutta se olikin joku muu. Olin just lähettämässä anteeksipyyntöä munt sun viesti ehti ensin. Sorry sorry sorry.
Mut ymmärtääköhän pornoo jos ei ymmärrä suomen kieltä?
Vielä kerran anteeksi toi msn:n herjaus.
Ollaako kavereita sun kaakin, jooko?
Mä mietin tota ja tulin siihen tulokseen että en todellakaan tee täällä mitään kun en ymmärrä.
Ulos mä en voi mennä pariin päivään kun pyörätuoli on remontissa. Onneks mulla on töitä ja voin tehdä niitä koneella vaikken sättiin tuliskaan. Porno kyllä kovasti kiinnostaa,
kiitos vinkistä, aion etsiä.
Olen muuten itse saanut muutaman kerran tyhmiä viestejä, tiedän että se on ikävää.
Ei Tuohon löydy yksinkertasta vastausta. Joskus tuntuu siltä, että tekis mieli heittää toinen lähimpään roskikseen, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen turvaan, mitä toinen ihminen tuo. On aivan mahtavaa tulla rankan työpäivän jälkeen kotiin kun siellä on oma rakas odottamassa. Mieheni on joskus sanonut, että osaan olla todella hankala ja raivostuttava jos haluan, mutta jos minua ei olisi hän ei pääsisi ylös sängystä. Sitä täytyy todella viihtyä yhdessä ollakseen toisen kanssa, mutta yhtä tärkeää on myös ottaa aikaa itselle. Jokaisella ihmisellä menisi ennen pitkää hermot, jos kokoajan pitäisi oman siipan kanssa kotona kykkiä. Omat kaverit ja harrastukset ovat tärkeitä, eikä parisuhteen tarkoitus ole karsia niiden määrää. Kyllä se vaan on niin, että sitä pitää välillä osata olla toisesta erossakin.
Olet varmasti sen verran itsekäs ja epäkypsä, ettei sinun vielä tulekaan etsiä kestävää parisuhdetta. Niin minäkin olin tyytyväisesti 30-vuotiaaksi saakka. Pikkuhiljaa kyllästyin kaikkeen elämässäni. Sitten kohtasin sellaisen naisen, jonka kanssa olin valmis muuttumaan.
Kumppanuudessa joutuu jakamaan ja sovittamaan itsensä toisen kanssa yhdeksi eläväksi kokonaisuudeksi. Joutuu sopimaan monenlaisesta asiasta ja tavasta, mihin on tottunut. Harrastuksista ja aikatauluista ruokala1jeihin.
Vastaavasti sinkkuelämään kyllästynyt saa oikeasta suhteesta paljon irti. Saa aina herätä sellaisen ihmisen vierestä, joka välittää ja rakastaa. Ei tarvi olla yksin. Saa seksiä paljon enemmän. Voi tehdä yhdessä asioita. Voi synnyttää ja kasvattaa uuden elämän.
Olen joka päivä kiitollinen kun minulla on hänet. Silloinkin, kun riitelemme. Mutta tietysti kaipaan välillä omaa aikaa niinkuin hänkin. Mutta omasta ajastakin on hyvä sopia yhdessä :D
Vinkki sinulle: Älä turhaan roolita itseäsi "Olen sitoutumiskammoinen" tai "Ajatus yhteisestä elämästä ahdistaa oli kyseessä kuka tahansa". Menetät mahdollisesti sulle parhaiten sopivan tyypin, jos jahkailet hänen kohdalla pitkään.
Yhdessä jaksetaan olla ihan niistä samoista syistä kuin esimerkiksi parhaan ja vanhimman bestikseni kanssa; koska pidämme toistemme seurasta, viihdymme yhdessä, nauramme paljon ja teemme kaikkea hauskaa yhdessä... Ja tietysti rakastamme toisiamme hyvin paljon.
Ei parisuhteen tarvitse olla pakonomaista yhdessäoloa. Luontainen tarve siihen syntyy silloin, kun halut, toiveet ja tunteen menevät yksiin. Ei me ajatella, että "ollaanpa taas oltu paljon yhdessä". Koska viihdymme yhdessä niin hyvin, teemme asiat mieluiten yhdessä. Siksi, että se on hauskaa ja koska olemme myös hyvät ystävykset.
Välillä tietytsi tulee tarvetta olla yksinkin, mutta siitä voi reippaasti sanoa. Ja koska emme ole täysin "mökkiytyneet", on molemmilla sopivasti myös omia menoja.
Kaikki ihmiset on erilaisia. Mun oma sitoutumiskammoni loppu 22-vuotiaana. Siihen mennessä ei vaan ollut löytynyt oikeaa vastapuolta.
Eli ts. luulen, ettet ole löytänyt vielä ketään, jonka kanssa haluisit elää. Ehkä joskus löydät, tosin ei se elämä edellytä seurustelua, jos siltä ei vaan tunnu. Onnellinen voi olla monella eri tavalla.
...ei ole noita ongelmia.