Oletteko ajatelleet, mikä tuska jätetylle puolisolle on siinä positiivisessa asiassa, että toinen vanhempi tahtoo tasan puolet ajasta lasten kanssa itselleen? Sinänsä sehän on ihannetilanne, että lapsilla on välittävä isä (tai äiti) joka välittää lapsista vielä eron jälkeenkin...Mutta mikä tuska äidille, kun isä haluaa eron, jättää vaimon ja vie itselleen puolet lapsista. Lapset kuitenkin pitävät sen yksin jääneen kiinni elämässä...
En tietenkään edes ajattele etteikö se olisi isän oikeus, mutta voisin kuvitella pysyväni järjissäni paremmin jos lapseni olisivat luonani suurimman osan ajasta, ei vain puolet minulla ja puolet toisessa kodissa. Ja kaikki asiantuntijat ja auttajathan neuvovat, että lapsilla tulisi mieluiten olla yksi koti ja toinen vanhempi olisi ns. etävanhempi, vaikka lähellä asuisikin ja usein lapsia tapaisikin.
Miettikääpä tätä etuoikeutta te joiden puoliso on jättänyt lapset teille...itse toivon vain että kestäväni elämää tyhjässä kodissa kun lapset ovat isällä!
En tietenkään edes ajattele etteikö se olisi isän oikeus, mutta voisin kuvitella pysyväni järjissäni paremmin jos lapseni olisivat luonani suurimman osan ajasta, ei vain puolet minulla ja puolet toisessa kodissa. Ja kaikki asiantuntijat ja auttajathan neuvovat, että lapsilla tulisi mieluiten olla yksi koti ja toinen vanhempi olisi ns. etävanhempi, vaikka lähellä asuisikin ja usein lapsia tapaisikin.
Miettikääpä tätä etuoikeutta te joiden puoliso on jättänyt lapset teille...itse toivon vain että kestäväni elämää tyhjässä kodissa kun lapset ovat isällä!
Vastaukset 13
Vanhimmat
Olen ajatellut, koska olen itse jätetty osapuoli. Ajatukseni oli aluksi juuri se, että jäämme lähelle isää asumaan, koska lapset ovat pieniä ja isä tärkeä heille.
Tämä isä teki kuitenkin eron yhteydessä elämästämme vaikean eikä ollutkaan valmis päästämään irti. Ei se ole oikein, että minä en saisi aloittaa uutta elämää,johon ei ole kuvitelmissakaan mitään uutta miestä vielä tulossa. Mieheni suurin pelko on nimittäin se, että löytäisin uuden miehen. Vaikka niitä ei tässä tilanteessa pysty edes ajattelemaan.
Riippuu tietenkin uusista kodeista, mutta onko teidän tapauksessanne päädytty tähän puolet ja puolet ratkaisuun? Meillä mieheni olisi vaatinut jotakin sellaista, mutta viimeiseen vuoteen hän ei ole kertaakaan yöllä noussut lasten takia eivätkä ne ole häntä viimeisen puolen vuoden aikana kovin paljon muutenkaan kiinnostaneet, niin on se kumma, kun nyt olevinaan kiinnostaa.
Meidän tapauksessamme mihinkään yhteisymmärrykseen ei olla päästy ja sosiaalitoimikin on myöntänyt mieheni kiusanteon, joten asia näyttää menevän kaikkien harmiksi käräjille. Mieheni ei nimittäin suostu kertomaan esim. uutta osoitettaan, naisystävä on edelleenkin salaisuus (onkohan raskaana, kun niin suuri salaisuus on?) jne. On hieman vaikea antaa lapsia hänelle, kun ei edes tiedä minne ne ovat menossa.
Jätetyn puolison tuskan luulen ymmärrtäväni, ja kai myös empaattisuuteen kuvaamassasi asiassa ... koskien sinua. MUTTA ...
Lapsilla on oikeus molempiin vanhempiin, eikä heidän velvollisuus ole olla sinun terapeutteja. Ero lapsille on ilmankin vaikeata, vanhempien vain on oltava tarpeeksi vahvoja (tai yritettävä olla) jotta omat ristiriitansa saavat pistetyksi sivuun silloin kun mm. tapaamisita sovitaan.
On perheitä joissa 50/50 "jako" tapaamisten osalta oikein toimiva ja paras. Valitettavasti myös tilanteita missä 0/100 on ainoa oikea lapsen edun huomioiden. Ja kaikkea siltä väliltä, mutta ei voi yleistää ... toivon että omille lapsillenne parhaan ratkaisun saatte sorvatuksi ... siis heille paras, ei sinulle.
Kaikkea hyvää ja jaksamista sinulle erosi käsittelyssä ... mutta koeta olla sekoittamatta "puuroja ja vellejä" keskenään (lasten ja sinun etu).
Juuri näin asia on, lapset eivät ole erossa terapeutteja! Oot ymmärtänyt lasten edun!
Kiitos tuosta näkökulmasta, tottahan se on että kun tuntuu että menettää kaiken entisen paitsi lapset, niin niihin sitä tukeutuu, mutta yritänpä tosiaan pitää mielessä että eivät voi terapeuttisena tekijänä toimia.
En toisaalta halua luopua yhtään enemmästä lapsiin liittyen kuin tasapuolista on, vaikka se vaatisi sitten riitojakin.
Kyllä tämmöinen tilanne tosi iso haaste on, että tästä jotenkin kunnialla selviäisi kun itse ei olisi tätä tahtonut. Pakko on vaan tehdä itsen kannalta negatiivisia ratkaisuja koska muita vaihtoehtoja ei ole jotta lasten parhaaksi toimisi.
Tiedän miltä sinusta tuntuu...mutta et voi ripustautua lapsiin ja ajatella, että he kannattelevat elämääsi. Et vaikka he ovatkin sen kantava voima tällä hetkellä. Tiedän, miten tuskallista se on mutta heti, kun jaksat ajattele asioita lastesi kannalta. Ei ole kyse sinun oikeuksistasi lapsiin eikä heidän isänsä vaan lastenne oikedeudesta vanhenpiinsa, teihin molempiin. Lapset eivät saa kärsiä siitä, kumpi jätti ja kumpi on loukattu. He ovat oikeutettuja molempiin vanhempiinsa ilman tälläisiä värityksiä. Tiedän, että se on vaikeaa....
Kannattaisi lukea vastaukset, joita olet jo saanut ennenkuin vastaa.. no joo, olen käynyt läpi kaikki nuo tunteet, pelännyt, ollut mustasukkainen. Kaikki ne tunteet ovat hyväksyttäviä ja oikeita. Eläminen vereslihalla on sellaista. Se ei aina ole kohtuullista ja oikeudenmukaista.
ERittäin hyviä ja järkeviä vastauksia yllä. Itskin eroamassa ja käyty läpi samoja juttuja (kirjoitin omasta ongelmastani tuossa yllä, samalla nimimerkillä).
Useat, mutta ei suinkaan kaikki "asiantuntijat" sanovat, että olisi parasta jos lapsella olisi yksi koti. Ja omasta mielestä tärkeintä on turvallisuuden tunne lapselle.
Itsekin aviorerolapsena, muistan hyvin kuinka joskus oli järjetön ikävä äitiä (asuin isän luona) kun en voinut välimatkan takia nähdä häntä niin usein kun olisin halunnut. Ero sinällään oli hyvä, koska riidat ja niiden aiheuttama pelko loppui, mutta tasapuolisempi tapaaminen olisi ollut minun mieleeni.
Nyt se uusi ajatus: Kun lapset ovat puolisolla, niin sinulle jää enemmän aikaa rakentaa oma elämäsi uudestaan, ja toisinpäin. VAikka tuo onkin aika "kylmästi" ajateltu niin se on totta. Tarvitsette kuitenkin omat uudet elämät, sellaiset, joita ette elä lastenne vaan itsenne kautta. Se on lopulta teille kaikille parhaaksi, eikä lapsista tule "terapeutteja" vasten tahtoaan.
Kiitos sanoistasi. Juuri tätä tolkutan nyt itselleni, että täysillä pitää keskittyä lapsiin sen ajan kuin he minulla ovat ja muun ajan sitten käytän tuen hankkimiseen itselleni, oman uuden erilaisen elämän rakentamiseen ja vaikka kodin siivoamiseen tai työtekoon... Yksinäisyys pelottaa mutta se on otettava kasvun paikkana? Ja niinkuin niin monissa elämän vaikeuksissa, vertaistuen hakemiseen, vain kohtalotoveri voi täysin ymmärtää ja olla esimerkkinä että tästä selviää.
Niinpä. Nämä eivät ole helppoja juttuja.
Lähtökohtaisesti voisi ajatella niin, että kun on "lapsia maailmaan saattanut" on tehnyt tietoisen valinnan elää lasten kanssa - jotkun voivat sanoa sitä myös "lasten kautta"- elämiseksi.
Kun erotaan ja lapsista on enemmän tai vähemmän "luovuttava" joko osa-aikaisesti tai sitten enemmän, on se kova paikka. Omalle kohdalle sattuessaan sitä ei tee tippaakaan helpommaksi se, että erot nyt ovat niin yleisiä nykyään... jne.
Itse en ollut lapseni biologinen äiti, vaikka hän käytännössä olikin kuin omani. Tein aikoinani ratkaisun jakaa elämäni hänen isänsä kanssa täysin tietoisena siitä, että lapsi "kuuluu pakettiin" ja sitouduin paitsi parisuhteeseen, myös äitiyteen ja vanhemmuuteen.
Sillä samoin kuin adoptiossa, voi myös uusperheessä syntyä aitoa vanhemmuutta ja vuosien saatossa tämä side tietenkin voimistuu.
Erossa kuitenkin biologinen vanhemmuus ratkaisee. Eli mieheni, joka on lapsen biologinen isä, vei tietysti myös lapsensa mukanaan. Minulla ei juridisesti ole lapseen mitään "oikeuksia" eikä mikään instanssi valvo lapsen etua tapaamisten ym. suhteen.
Onni on se, että lapsi on jo sen ikäinen, että osaa valvoa itse omaa etuaan eli odottaa / toivoo / edellyttää isältään sitä, että saa pitää läheiset suhteet myös minuun.
Lapsen "menettäminen" arkielämästä on valtavan suuri suru. Se, ken lohduttaa äitiä sillä, että "on sitten sitä omaa aikaa" jne. tarjoaa tämän hedonistisen aikakauden "parasta tuotetta", mutta minua itseäni ei se kiinnosta - ja uskon, että tässä maailmassa on myös monta, monta muutakin äitiä jotka tässä mielessä haluavat... "elää lastensa kautta"?
Ei kuulosta helpolta sinun tilanteesi, ei edes jurudisia oikeuksia lapseen. Minulla nyt joka tapauksessa tulee olemaan se 50 %, kävi miten kävi. Ja samalla paikkakunnalla, samassa osassa kaupunkia tulemme asumaan lasten takia. Sopeuduttava on. Niin kuin kaikkiin asioihin joita elämässä tapahtuu. Surun kautta. Yritetään jaksaa. Ja luottaa siihen että lapsillakin on tässä aktiivinen rooli, ainakin kun ikää tulee. Tällä palstalla on kerta kaikkiaan hienoja ihmisiä joilta saa niin tukea kuin "ravistelevia" ajatuksia omaan yhtä ympyrää pyörittävään pääkoppaan. KIITOS!
Eron syitä on varmaan yhtä monta kuin erojakin. Ja tosiaan joskus on parempi lapsen kannalta että toiseen vanhempaan katkaistaan välit. lobelia toi esille hyvin sen tuskan minkä äiti kohtaa kun lapset lähtevät etähuoltajan luokse. Mutta tuliko kukaan ajatelleeksi etähuoltajan asemaa? Hän on lähtenyt yhteisestä kodista ja aloittaa kaiken alusta. Voidaan karkeasti sanoa että menetyksiin voidaan lukea perhe, koti ja lapset. Itse olen etävanhempi ja voin sanoa että kaipaan lapsiani joka hetki kun eivät ole luonani. Ei asia ole niin yksioikoinen että vain lasten kanssa jäänyt vanhempi kärsii. Ero on usein "normaaleissa eroissa" tuskallista kaikille osapuolille. Ja tosiasia on myöskin se että lapset yleensä selviävät erosta vanhempiaan paremmin. Johtunee varmaan siitä että terveet vanhemmat tukevat lapsiaan asiassa ja auttavat käsittelemään asiaa mutta vanhemmat unohtavat samalla hoitaa itsensä asiasta yli. Näin syntyy juuri näitä vanhempia jotka elävät vain ja ainoastaan lastensa kautta ja se on VÄÄRIN. Jokaisella ihmisellä, lasten vanhemmillakin, on oikeus yksityisyyteen ja omaan elämään. Toki lapset tuovat siihen mukaan oman värinsä ja tietyt rajoitteet mutta ei koskaan saisi ihminen unohtaa itseään.
Joskus ero tuo mahdollisuuden lähentää suhdetta lapsiin, jos asian oikein oivaltaa. Itse olen ainakin kokenut asian niin että olen nykyään lasteni kanssa paljon läheisempi kuin koskaan aikaisemmin. Ja toisaalta olen kasvanut ihmisenä vahvemmaksi keskittyessäni hoitamaan itseäni sinä aikana kun lapset ovat äitinsä luona. Voin sanoa eläväni elämäni parasta aikaa.
Summa summarum: Jos äitiä surettaa ero lapsista niin kyllä se surettaa isääkin.
leppoisaa kesää kaikille
olisi se, että saisivat asua kaikki saman katon alla eli ydinkodissaan. Minusta se on vamhempien itsekkyyttä jakaa lapset. Jos et tosiaan halua, että lapset erotetaan toisistaan, niin sos.viranomaiset auttavat Sinua siinä. Onko tämä lasten isän tahto? Hänkö voi mielivaltaisesti päättää, että haluaa osan lapsistaan omiin hoiviin? En antaisi periksi LASTEN takia.
EIHÄN lasten erottamisesta ole ollut kysymys !!! VAAN siitä, että lapset ovat vuoroin (siis kaikki, oletan) äidin luona ja vuoroin isän luona... arvaten ajastaan noin 50/50.
Tietenkin kaikkein parasta on, jos lapset ja vanhemmat asuvat yhdessä missä suhde toimii ja osapuolet onnellisia suurimman osan ajasta (kutsutaan sitten sitä vaikka ydinperheeksi). EI KAI tuollaista itsestäänselvyyttä tarvitse tänne kirjoittaa ... mutta kun joskus se vain ei onnistu, NIIN silloin parempi erota kuin kitua kaikkia rassaavassa rakkaudettomassa kulissiavioliitossa ... mikä parhimmillaan muuttuu perhehelvetiksi missä lapset todella kärsivät.