Erota vai ei?

Useimmiten sitä herää vasta kun joutuu eroon puolisostaan tai puolisolle jotain pahaa tapahtuu, havahtuu kuinka paljon rakastaa ja kuinka paljon merkitsee. Hyvä elämä menee tyydyttäväksi kun ajattelee, että se voisi olla parempaa. Kun elämä on jo tyydyttävää, ajattelee että elämä voisi olla hyvääkin. Varmasti vaimosi rakastaa sinua, mutta hänelle saattaa olla vaikeaa näyttää sinulle rakkautta tai tehdä teoilla itseänsä rakastetuksi, jos asenteesi ovat "poistyöntävät". Mistä johtuu, ettet rakasta häntä? Mitä hänen ei pitäisi olla tai pitäisi olla, jotta voisit häntä rakastaa?

Toivon totisesti että et eroa vaan yrität kaikin tavoin parantaa yhteistä elämäänne. Erosta ei koidu mitään hyvää, sillä aina tulee arki vastaan olitpa kenen kanssa hyvänsä.
Kun tuossa ei oikein ole mitään oikeaa syytäkään.
Tännänkin kuulin kuinka nyt murrosikään kasvanut eroperheen lapsi kovasti nyt reagoi perheen tilanteeseen.
Äiti yrittää yksin pärjäillä lasten kanssa, sillä nuo lapset eivät halua isäänsä nähdä, joka jatkaa elämäänsä moottopipyörien liippamisensa ja useiden naisten pitämisellä.
Tämä isä ei ole koskaan välittänty lapsistaan, on kuin pahanen karara ja sotkee nyt taasen erään perheen lasten elämää.
Kumpa saisi amsionsa mukaan joskus hänkin , sairastuisi niin että olisi rampana ja kukaan ei välittäisi hänestä saiisi kerrankin tunte tekojensa seuraukset.

niin, ei mikään hellp kysymys. Kuitenkin ehkä vastaus on helpompi.
Juttele vaimosi kanssasa tunnoistasi, avoinmestri, häntä kuunnellen. Hänen avulal selvitä itsellesi mistä ajatukset tulee ( jostain ne kUitenkin kumpuaa). Ottakaa aikaa keskusteluun.
Se on varma että se ei ole helppoa. MUTTA ilman keskustelua mitään kehitystä , suuntaan tai toiseen, EI TAPAHDU. Pahinta on jättää asia käymättä läpi.

Ei avioero ole kaiken loppu. Minulle se on ollut henkisti helpotus. Pidin ja osiltain vielärakastinkin vaimoani enen eroa mutta suhde oli saanut lähtöklaskenna jo aikoja sitten. Nykyisin me olemme paremmissa juttuväleissä kuin aikoja sitten.

Itse kamppailen oman päätökseni kanssa, yhdessä oltu jo 5 vuotta ensimmäinen niistä meni parhaiten suurena syynä kummankin jokapäiväinen päihteiden käyttö. Sitten tuli arki vastaan työt ja selväpäisyys, itse lopetin kaikki päihteet ja miehelleni jäi alkoholi nyt aina riitaa juomisesta rakastamme toisiamme mut ilmeisesti se ei riitä, haluaisin että miehenikin lopettaisi juomisen mutta sitä ei tule koskaan tapahtumaan pitäisikö jäädä ja taistella rakkauden puolesta vai etsiä onnea muualta.

Samat sanat mutta naiselta. En rakasta enää miestäni ja lapsetkin ovat jo itsenäisiä. En ole onnellinen ja monet mieheni lapselliset ja hallitsevat tavat vain ärsyttää. Olen kadottanut elämästäni ilon ja haluan vain eroon kaikesta.

Sama täällä, penskat jo aikuisia, lisäksi olen havainnut alkavani suorastaan vihata vaimoani.

En vihaa vaimoani ja kaikki lapsetkin asuvat vielä kotonamme. Useat asiat hänessä kyllä ärsyttävät ja uskon antavani perheellemme enemmän kuin hän. Mutta tämä on vain minun mielipiteeni, tietysti minussakin on vikoja.
Olen yrittänyt kuvitella suhdettamme ilman lapsia. Tuskin meillä olisi kovin paljoa yhteistä. Onko siis oikein olla yhdessä lasten takia? Ehkä lapset ovat riittävä syy pysyä yhdessä, siis tällaisessa tilanteessa kun ne eivät joudu näkemään riitelyä ym. haitallisia asioita. Oma onnihan siinä uhrataan, mutta lasten onni on jo pitkään mennyt omien tarpiden edelle. Ja olisiko sitä sitten onnellisempi eronneena? Ainakin lapsia näkisi vähemmän, vaikka saisikin yhteishuoltajuuden (joka sekään ei ole täysin varmaa).

Vaimoni on masentuvaa sorttia ja olen mielestäni kannatellut häntä läpi tämän liiton. On ollut raskauden aikaista masennusta, synnytysten jälkeistä masennusta, syysmasennusta ja masennusta muuten vain. Jos minua joskus väsyttää enkä jaksa tehdä niin kuin hän haluaa, niin hän ottaa nokkiinsa. Jos sanon pahasti, hän masentuu. Käymme molemmat töissä ja jotta kotitöistä (joita molemmat teimme ja teemme) ei tulisi napinaa, niin hankin siivoojan. Hänen mielestään lapset eivät tarvitse mitään rutiineja (en itsekään ole siinä suhteessa tiukkapipo, mutta jokin roti sentään). Hän saattoi esim. lasten ollessa pieniä, todeta että nyt mennään nukkumaan mutta alkoikin järjestellä paikkoja tai puhua kännykkään tms. ja lapset pyörivät siinä puoli tuntia pallo hukassa siitä että mitä nyt pitikään tehdä. Hampaiden pesu on lasten omalla vastuulla, karkkia saa syödä joka päivä. En jaksa hoitaa sekä isän että äidin roolia ja vielä tukea toista kun hänellä on niin rankkaa.

Tässäpä tulikin tilitettyä huonoista puolista. On hänessä toki hyviäkin puolia.

Eipä sitä varmasti kukaan osaa sanoa mikä olisi se oikea ratkaisu juuri teille. Jokainen ihminen on yksilö, eikä kahta samanlaista parisuhdetta/ avioliittoa varmasti ole... Kuitenkin hyvä neuvo on puntaroida tarkkaan ne hyvät ja huonot puolet molemmissa vaihtoehdoista ja se, olisiko mitään tehtävissä liiton pelastamiseksi. Itse päädyin lopulta eroon 3 vuoden jahkaamisen ja yrittämisen jälkeen. Ja syy oli se, että kaikki tunteet minun puoleltani olivat kuolleet. Jaksoin elää senkin asian kanssa tiettyyn pisteeseen lasten vuoksi, mutta kun avioliitto alkoi tuntua siinä määrin ahdistavalta että se alkoi näkyä päivittäisessä arjessa ja myös lapset alkoivat oirehtia, oli vain pakko miettiä muitakin vaihtoehtoja. Meidän ero hoitui hyvin, eikä välimme entiseen mieheeni ole pitkään aikaan olleet niin hyvät kuin nyt. Lapset ovat myös selviytyneet melko hyvin, ei siis ongelmitta. Meille molemmille on kuitenkin lasten tarpeet etusijalla ja olemme molemmat tehneet paljon työtä sen eteen että lapset kärsisivät mahdollisimman vähän. Mutta tämä on minun tarinani. Aina asiat eivät suinkaan mene niin ja usein ero on riitaisa, repivä ja varsinkin lapsille hyvin traumaattinen. Eli mieti tarkkaan ratkaisuasi, keskustele puolisosi kanssa asioista suoraan mitään peittelemättä. Ja jos eroon päädyt, toivon sinulle voimia sen läpikäymiseen. Ero ei ole koskaan helppo- ei edes silloin kun tunteita ei ole kuten meidän tapauksessa.