Avioero... Se on pyörinyt mielessäni viimeiset pari vuotta...Itseasiassa jo seurusteluaikana epäilin suhteemme laatua ja sen kantavuutta, mutta omien heikkouksieni ja itsetunto-ongelmieni takia ( tai tähän johtopäätökseen olen tullut) en kyennyt suhdetta päättämään vaikka halusinkin.
Suhteemme on ollut alusta asti vuoristorataa. Kun tapasimme, mies oli toipuva narkomaani, joka retkahteli vähän väliä. Seurustelu oli täynnä epäluottamusta, toisia naisia ja tietenkin päihteitä. Itse en koskaan käyttänyt alkoholia vahvempaa.
Kuitenkin jostain syystä otin miehen aina takaisin, kuuntelin loputtomat anteeksi pyynnöt ja katsoin taas seuraavan repsahduksen.
Jossain vaiheessa huomasin olevani raskaana. En juonut, en polttanut, mutta mies juoksi omilla menoillaan tai joi kotona niinkuin mikään ei olisi muuttumassa. Kuitenkin raskauden myötä mies pääsi eroon huumeista, mutta tilalle tuli olut, oluen korvasi peliriippuvuus ja sitä rataa...
Nykyään mies käy töissä, kuluttaa suurimman osan rahoista kotiin ja perheeseen. Tilanne on siis parantunut, mutta sydämeni ei. Ja edelleen kärsin epäluottamuksesta varsinkin kun viikonloppuisin juominen välillä karkaa käsistä.
Vuosi kului, sitten toinen... Itken itseni uneen, koska tiedän sydämessäni tehneeni väärän ratkaisun mennessäni naimisiin mieheni kanssa. En halua aiheuttaa tuskaa lapsellemme, mutta en myöskään halua huomata kymmenen vuoden päästä olevani katkeroitunut, vihainen ämmä, joka edelleen pelkää elämää. Ja kyllähän lapsi huomaa ettei äiti ole onnellinen.
Erossa pelottaa myös tietenkin se, että mies sanoo ettei kestäisi sitä. Pelkään hänen palaavan vanhoihin tapoihinsa ja lapsi tarvitsee kuitenkin isänsä.
Kuinka toimia? Miten edetä elämässä? Olen yrittänyt puhua asiasta mieheni kanssa, mutta jotenkin keskustelut parisuhdeterapiasta ja yhteisen hyvän löytämisestä katoavat arkisten asioiden alle ja unohtuvat.
Haluan olla onnellinen...
Suhteemme on ollut alusta asti vuoristorataa. Kun tapasimme, mies oli toipuva narkomaani, joka retkahteli vähän väliä. Seurustelu oli täynnä epäluottamusta, toisia naisia ja tietenkin päihteitä. Itse en koskaan käyttänyt alkoholia vahvempaa.
Kuitenkin jostain syystä otin miehen aina takaisin, kuuntelin loputtomat anteeksi pyynnöt ja katsoin taas seuraavan repsahduksen.
Jossain vaiheessa huomasin olevani raskaana. En juonut, en polttanut, mutta mies juoksi omilla menoillaan tai joi kotona niinkuin mikään ei olisi muuttumassa. Kuitenkin raskauden myötä mies pääsi eroon huumeista, mutta tilalle tuli olut, oluen korvasi peliriippuvuus ja sitä rataa...
Nykyään mies käy töissä, kuluttaa suurimman osan rahoista kotiin ja perheeseen. Tilanne on siis parantunut, mutta sydämeni ei. Ja edelleen kärsin epäluottamuksesta varsinkin kun viikonloppuisin juominen välillä karkaa käsistä.
Vuosi kului, sitten toinen... Itken itseni uneen, koska tiedän sydämessäni tehneeni väärän ratkaisun mennessäni naimisiin mieheni kanssa. En halua aiheuttaa tuskaa lapsellemme, mutta en myöskään halua huomata kymmenen vuoden päästä olevani katkeroitunut, vihainen ämmä, joka edelleen pelkää elämää. Ja kyllähän lapsi huomaa ettei äiti ole onnellinen.
Erossa pelottaa myös tietenkin se, että mies sanoo ettei kestäisi sitä. Pelkään hänen palaavan vanhoihin tapoihinsa ja lapsi tarvitsee kuitenkin isänsä.
Kuinka toimia? Miten edetä elämässä? Olen yrittänyt puhua asiasta mieheni kanssa, mutta jotenkin keskustelut parisuhdeterapiasta ja yhteisen hyvän löytämisestä katoavat arkisten asioiden alle ja unohtuvat.
Haluan olla onnellinen...
Vastaukset 18
Vanhimmat
Tilanteesi on lapsen kannalta katsottuna vaikea.
On suorastaan hullua mennä suhteeseen kenenkään väärinköyttäjän kanssa, olipa sitten huumeet, viina tai muu esim peliriippuvuus.
Elä ei tule kantamaan.
Sanoisin tässä ryyä ajattele lapseni parasta, onko se tuo isä, ja riippuvuutensa vaiko yksin pystyt antamaan hänelle oikeita arvoja elämään, jotta hän pystyisi lähtemään aikuistumaan ilman taakkaa.
Jättäisisit nyt omat halusi ja mielitekosi vähemmälle ainkaan uusi mies ei korjaa mitään lapselle, sillä hän ei ole koskaan lapsen isä, vaikka kuinka itse niin toivoisit.
Uutta miestä ei ole kiikarissa, mutta ei elämä näinkään voi jatkua. Puhuit omien mielihalujen työntämisestä syrjään. Olen tehnyt niin jo monta vuotta, antanut toisten elää omalla kustannuksellani, hoivannut miestäni ja lastani. Olen luopunut kaikesta minulle henkilökohtaisesti rakkaista harrastuksista, taiteesta yms. Minulla on vain kotini ja perheeni.
Joskus on tehtävä kipeitä valintoja, tietäisinpä vain mikä niistä kipeistä valinnoista on se oikea.
Ap kertoi juuri miten onneton hän, hän kärsii ja pelkää. Sanoi, ettei niin voi jatkua. Sinä sanot "Jättäisisit nyt omat halusi ja mielitekosi vähemmälle ". Siis että mitä?
Ap on jättänyt oman tahdon taka-alalle ja mieliteot vähemmälle - elänyt vain narkomaani/alkoholisti/peliriippuvaisen puolisonsa varjossa. Huolehtinut lapsesta ja murehtinut elämäntilannetta. Sinä kehotat vain jatkamaan!
Minä puolestani kehotan ap:tä tarttumaan toimeen. Toimimaan juuri niin miten tahtoo. Tekemään kaikkensa sen eteen, ettei tarvitsisi itkeä ja olla onneton. Ei pelätä eikä kärsiä. Tähän jopa saattaisi auttaa uusi mieskin, mutta vanhasta olisi sitä ennen päästävä eroon. Muuten tulee vain lisää hankaluuksia.
Enkä tietenkään tarkoita, että uuden miehen tarvitsee olla narkomaani/alkoholisti. Toisenlaisiakin miehiä on.
Lapsi tulee vallan mainiosti toimeen yhden onnellisen (tai jotain edes sinnepäin) vanhemman kanssa. Aina tietysti parempi mitä laajempi ystävä-tuttavapiiri sillä lapsen vanhemmalla on. "Koko kylä kasvattaa" ei ole ihan tuulesta temmattu sanonta. On erittäin tärkeää, että lapsella on muitakin aikuisia kuin vanhempansa ympärillään hääräämässä ja huolehtimassa.
Tähän onkin pakko kysyä, mitä sitten jos tässä ap. tapauksessa, joka vastaa lähes omaani.
Mitä sitten kun ei ole sukulaisia tms. jotka hääräilisivät kanssani lasten ympärillä?
Itseasiassa tilanne on myös minulla sellainen, ettei sukulaisia ole lähellä... Hyvin yksin arkeen jäisi...
Ellei ole sukulaisia lähellä, kannattaa tyrkyttää lapsia ystävien hoitoon. Ellei ole ystäviäkään, täytyy hankkia :).
Jos tuntuu, ettei ole ketään, paras keino on etsiä toinen samanlaisessa tilanteessa oleva. Eli toinen yksinhuoltaja tai liitossa oleva, mutta käytännössä yksinhuoltaja (=mies aina töissä - vuorotyö, matkustusta vaativa työ). Alkuun voidaan tapailla aina lasten kanssa. Tehdä vaikkapa retkiäkin jonnekin. Myöhemmin voi sopia esim. viikossa vuoropäivät/-illat, jolloin toinen hoitaa kaikkia lapsia. Mikäli siltä tuntuu. Mitä enemmän löytää rinkiin toisia yksinhuoltajia, sitä mukavampaa ja vaihtelevampaa tulee.
Uskoisin, että jostain netin lapsikeskustelupalstalta löytää apua tähän asiaan. Oman seurakunnan kerhoihin voi jättää viestejä. Tai vaikkapa neuvolan tädille, jos lapset ovat alle kouluikäisiä. Mikäli lapset taas ovat kouluikäisiä tai , niin vanhempainiltoihin kannattaa mennä, ellei sitten ihan vanhempainyhdistykseen liittyä. Myös lasten harrastustoiminnan parista löytyy aikuisia.
Älä jää yksin! Lue vastaukseni tuolle ed. kirjoittajalle :).
Vielä muistuttaisin, että jos nyt jostain syystä jäisikin lasten kanssa ihan yksin, parempi sekin kuin katkeroitua ja kuihtua huonossa liitossa väen vängällä. Ei tosiaan ole hyvä itselle eikä myöskään lapselle.
miksi pitää olla aina uusi mies, ettekö te naiset vieläkään elä omillanne?täytyykö elämä aina rakentaa miehen tulojen varaan?HANKKIKAA ITSELLENNE KOULUTUS JA ELÄTTÄKÄÄ ITSE ITSENNE JA MYÖS KAIKKI NE MUKULAT JOITA TEETTE.
ihan samantyyppisillä vesillä liikutaan meidänkin suhteessa kuin ap. Meillä tosin ei päihteillä ole osaa. Ero on pyörinyt monta vuotta mielessä, kun yhteiselo vaimon kanssa vain masentaa. Lapset joutuu tätä kaikkea kärsimään rinnalla, vaistoavat että kaikki ei ole hyvin. Mutta se että elämästä katoaa kaikki ilo, ei kanna kovinkaan kauas. En tiedä kauanko tällaista jaksaa.
Niinpä ja kuinka pitkään pitää jaksaa pitää ns. kulisseja yllä? Me eletään vain kerran ja jos siitä ajasta yli puolet joutuu suremaan ja ahdistumaan onko sekään oikein? Jokaisen on taakkansa kannettava, mutta silti... Kunpa osaisi olla viisas ja vahva niin, että pystyisi tekemään oikeat päätökset. Niinkuin aikaisemminkin kirjoitin, en halua, joku päivä herätä siihen että olen katkeroitunut ja vihaan itseäni, maailmaa ja miestäni...
Tuo on totta. Oletko pystynyt keskustelemaan miehesi kanssa aiheesta? Onko niin että tunteesi mieheesi on vain sammunut vai onko niin että kyllä rakastat miestäsi mutta pelkäät noita retkahtamisia?
Tiedän tuon tunteen, kun alkaa miettiä että miksi on koskaan mennyt naimisiin toisen kanssa...ja kun tilanteet vain toisinaan tapahtuu, vaikka ei haluaisi välttämättä.
Keskustelu on ollut vaikeaa, mutta sitä on yritetty. Hän myöntää keskittyneensä elämässään enemmän toipumiseen kuin esimerkiksi minuun tai lapseen. Tietenkin jollakin tavalla rakastan miestäni, mutta kuka haluaa elää jatkuvassa pelossa? Tunteeni ovat syystäkin ristiriitaiset. Jatkan mietteitäni...
"Erossa pelottaa myös tietenkin se, että mies sanoo ettei kestäisi sitä"
Sinua pelottaa, ettei mies kestä eroanne. Sinä puolestasi et kestä liittoanne, joka oli väärä ratkaisu. Kärsit epäluottamuksesta-
Minusta lapsi tarvitsee isän, jota lapsen äidin ei tarvitse kannatella elämän syrjässä. Lapsi tarvitsee huolehtivan isän, jonka kanssa on hyvä olla ja tehdä, johon luottaa. Lapsi tarvitsee ennenkaikkea äidin, joka ei kärsi - etenkään lapsen isästä. Äidin, joka ei itke itseään uneen. Äidin, jolla on rohkeutta korjata tekemänsä virhe.
Sinä olet vastuussa itsestäsi ja lapsestasi. Et miehestäsi. Hänen on kestettävä ero kuin mies. Ellei kestä, niin se on hänen murheensa.
Sinulla on suhde lapseesi, miehelläsi on oma suhde lapseensa. Mikäli suhde on hyvä, niin miehesi pystyy olemaan isä lapselle (ilman äidin tukea). Äidin vastuulla ei ole isä-lapsi suhde.
Viisaita sanoja... olenkin aina kompastunut itsetunto-ongelmiin eroa harkitessani. Jos elää toisen ongelmien varjossa ei itselle jää tilaa. Omanarvontunto katoaa. Luulee ettei ansaitsekkaan parempaa ja että vika on itsessä eikä toisessa. Voimia muutokseen etsitään..
Voimia eroon nimenomaan tarvitset. Suosittelen erilaisten elämäntaito-oppaiden lukemista. Niiden avulla voit kerätä energiaa. Jossain vaiheessa kyllä tulee uupuminen, jos keräät energiaa vuosikausia. Muista siis asettaa itsellesi jokin järkevä aikaraja, jolloin ryhdyt toimeen.
Heti kertaistumalta ei tarvitse ponnistaa täysillä, on parempi tehdä erosuunnitelma. Ihan miten asiat parhaiten käytännössä hoituvat. Miten esität miehellesi lujasti, mutta ystävällisesti eroaikeesi. Kun miehesi sanoo, ettei kestäisi eroanne, hän aivan varmasti tietää juuri sen tehoavan sinuun. Kun tunnet sääliä ja sympatiaa miestäsi kohtaan, et eroa, vaan kärsit miehesi rinnalla. Onko se lopulta hänestäkään oikein?
Yksinäisyys tuntuu musertavalta...
Rosiaada: Olisi mukava kirjoitella kanssasi lisää tästä aiheesta kun samanlainen ongelma. onko sinulla sähköpostiosoitetta?
S-postia voi laittaa osoitteeseen [email protected]