Miten selvitä erosta?

Moikka!!! Olen eronut ihminen 5 vuotta sitten!! Aluksi tuntui että maailma kaatuu päälleni mutta sitten päiväpäivältä alkoi elämä näytää valoisiakin puolia!! Nyt kun erosta on pitkä aika sitä ajatelee että ei oll minä ja hän tarkoittu toisillimme!! Minulla tuli kanssa ensin kipu miksi ero!! Niin minullakin tuli ero puskasta!! Mutta hyvi nyt olen selvenyt erosta ja edellen asun yksin!!

Tarinasi on miltein samanlainen mitä itelläni on. Minulle tämä tapahtui viime keväänä. Se oli hyvin raskasta aikaa. Meni kuukausia ennen kun jotenkin hyväksyin tapahtuman. Meillä jatkui eron jälkeen ns. kaverisuhde, mutta eihän se minun puoleltani ainakaan sellaista ollut. Näin jälkeenpäin kun asiaa mietin niin olisi pitänyt vetää heti vaan hiljaiseloa eron jälkeen. Meillä kun se meni niin että tehtiin täysin samoja asioita kun yhdessäolo aikanamme. Käytiin yhdessä kaupassa ja vietettiin iltoja yhdessä. Soiteltiin päivittäin. Sitten kävi niin että mies löysi uuden ja maa katosi jalkojeni alta uudestaan. Erostamme oli kumminkin vain 2kk siinä vaiheessa. En käsittänyt miten mies oli päässyt kaikesta jo noin nopeasti yli. Eikä päähäni mennyt miksi uusi jo nyt kun ero johtui juurikin samoista syystä kuin sinulle eli vapauden kaipuusta.
Nyt kun tästä on jo aikaa mennyt niin olo on jo parempi. Vieläkin toisinaan tulee kyseistä henkilöä ikävä ja kaipuu on kova. Välillä olemme vieläkin yhteydessä toisiimme kylläkin, mutta se ei ole enää niin kivuliasta mitä se silloin oli.
Mutta kyllä olo helpottaa usko minua. Se vie aikaa ja monia itkuja, mutta joku päivä huomaat että olet surrut jo tarpeeksi. Keksi itsellesi vaikka uusi harrastus josta saat uusia ystäviä. Itse aloitin koulun nyt syksyllä ja se on tuonut uutta tuulta elämääni myös.
Jaksamisia sinulle!

Jaksamisia sinulle!Kohtalotovereita sinulla ainakin on.

Oma avomieheni,elämäni suurin rakkaus ja paras ystäväni kosi minua viime kuussa. Olin kosinnasta mielettömän onnellinen, sillä tiesin että haluan viettää hänen kanssaan koko loppuelämäni. Meillä oli haussa yhteinen isompi koti,suunnittelimme sen sisustusta, joulua ja seuraavaa yhteistä lomaa. Hän oli uskomattoman kiltti ja ihana minulle ja minä hänelle,ja meillä oli hulvattoman hauskaa keskenämme. Ja fyysinen yhteys...se oli jotain ennenkokematonta. Ja minulla on ikää jo yli 30.

Kuukausi kihloista hän otti ja lähti.Jätti sormuksen ja avaimen ja epämääräisiä selityksiä siitä, että hän ei osaa eikä pysty. Mihinkään kysymyksiin hän ei vastaa, jäljelle jäi vain uutuuttaan kimaltava sormus, kyyneleitä ja särkynyt sydän. Kipu on niin valtava, että se tekee fyysisestikin pahaa. Unta en saa, ja möykky kurkussa tuntuu kammottavalta. En ole elänyt pumpulissa, mutta silti tämä puskista tullut käänne vei jalta alta, sillä huonolla tavalla. Mutta jaksanut olen silti, päivä kerrallaan ja välillä minuutti kerrallaan. En halua antaa hänelle sitä valtaa, että hän tuhoaa myös minut parisuhteemme tuhoamisen mukana.

Apinan raivo antaa energiaa! Vihaa, raivoa, potki seinää ja nyrkkeilysäkkiä! Hanki uusia juttuja elämään vaikka puoliväkisin ja anna kavereiden hössöttää jaksamisestasi. Värjää tukka ja osta ne ihanat kengät mistä olet haaveillut. Ja kun itkettää, itke. Se puhdistaa. Anna itsellesi lupa surra, ja myös lupa nauraa, jos siltä tuntuu. Vielä tulee se päivä, kun huomaat ettet ole ajatellut häntä hetkeen ja pikkuhiljaa niitä hetkiä tulee lisää. Tuttu klisee aika parantaa haavat on tylsän kuuloinen, mutta totta.

Vielä minäkin nukun exäni paita päällä pitääkseni hänet edes jotenkin lähelläni (yöt ovat erityisen vaikeita), mutta toivon että pian tulee se hetki jolloin paita lentää roskiin. Tsemppiä!

Voikun saisi jostain sellainen unipillerin että nukkuisi puolivuotta etteenpäin ja kaikki olisi helpompaa. Ei tarviisi kestää tätä suunnatonta kipua joka ei helpota ollenkaan.

Harrastuksia on jo liikaakin niin että koulu kärsii, kavereita on paljon mutta aina mahtuu pari lisää. Shoppailtu on kaikki rahat. Ei silti helpota ei hetkeksikään.

Ostin itselleni oikein korkeat kengät ja seksikkään punaisen mekon viikonlopuksi, värjään myös hiukset. Todella lapsellista varmasti kaikista, mutta ajattelin että ajatuksia harhauttaisi kunnon bailu ilta hyvien ystävien kanssa sekä huomio vierailta miehiltä jotta tuntisi olonsa taas halutuksi. Enempää en tosin vielä halua kun hieman vain huomiota, tässä menee aikaa ennen kuin pystyy muita silläsilmällä katselemaan.

Todennäköisesti ei auta ainakaan paljoa, mutta kannattaa varmaan yrittää kaikkea!

Tuota minäkin silloin niin toivoin. Voi kun aikaa voisi kääntää eteen- tai taakse päin. Katoais tuska ja puristus rinnasta. Mutta kun ei. Asioiden kanssa oli opittava elämään ja yritettävä puskea eteenpäin vain. Onneksi minulla on ihana perhe ja ystävät jotka kuuntelivat aina kun halusin puhua. Puhuminen auttaa.
Toi kuulostaa hyvälle, että oot ostanut itsellesi jotain kivaa ja oot lähdössä ulos. Minulla oli pitkään vaihe, että en halunnut lähteä. Kävin töissä ja kavereilla mutta bilettämässä en juuri ollenkaan. Alkoholi teki oloni vain pahemmaksi. Mutta sitten kun aikaa oli kulunut "tarpeeksi" niin lähdin. Siitä asti olen käynyt säännöllisen epäsäännöllisesti ja minulla on ollut mukavaa. On tullut myös sitä huomiota muilta miehiltä. Kyllähän se tuntuu mukavalle vaikkei itse olisikaan niin kiinnostunut :)
Siskoni sanoi minulle näin että itkut on itkettävä ja joka kerta se on yksi vähemmän. Kyllä ne joskus loppuu. Nyt ne on vähentyneet hyvin minimiin. Se on enää harvoin että itken miehen perään, enemmän se on sitä ihmisen ikävää niin toisen läheisyyttä kuin kaveruutta kohtaan. Olimme yhdessä 3 vuotta ja asuimmekin 2 vuotta saman katon alla. Kyllä siinä ajassa ehtii tutustua toiseen ja muodostua todella kiinteä ystävyyssuhdekin.
Nyt vain itket kun siltä tuntuu, purat ja puhut tuntojasi ystävillesi. Annat ajan kulua. Pidät hauskaa omien rajojesi sisällä. Huomaat kyllä kun elämä alkaa jossain vaiheessa helpottamaan.

Lyhyesti sanoen, ei elämä siihen lopu.

Kiitos vastauksistanne, tuntuu heti jo helpommalta kun tietää että muutkin ovat samanlaisesta tilanteesta selvinneet, kai minäkin sitten selviän! Eikai tässä muu auta kun yrittää.

Vielä kun selviän siitä kun näen hänet uuden naisen kanssa. Kai on parempi henkisesti valmistautua siihen, eikä sinisilmäisesti toivoa että hän tajuaa miten tärkeä ja ihana olen ja tulee takaisin. This is real life, not a movie.

moro

täällä on ihan samanlaisia tunteita ja ajatuksia kuin teilläkin siellä, mutta eipä auta kuin hammasta purra ja vain yrittää jaksaa ja selvitä pahan yli.
naiseni otti ja lähti ja vei mennessään rakkaat lapseni joita kaipaan joka hetki, siis kaipaan lapsiani en enää puolisoani hän on valintansa tehnyt, parempi niin...kaikille

Noni se olis viimeinen ilta yhdessä, huomenna muuttaa pois. MIksi ihmeessä tämä tuntuu niin uskomattoman pahalta ja väärältä. Ei tän näin pitänyt mennä, olisin halunnut olla aina yhdessä..

Hei! Ihan samassa tilanteessa täällä ollaan myös. En ole viikkoon juurikaan syönyt tai oksennan kaiken pois. Itken koko ajan ja joka paikkaan sattuu. Ero tuli täysin yllättäen -olen idiootti kun en tajunnut mitään. Sain viikon saikkuja ja nukahtamislääkkeitä. Saan paniikkikohtauksia kun tiedän etten saa olla enää hänen kanssaan. Tämä on kauheinta mitä minulle on tapahtunut!

Meille tuli ero.

Itse sitä ehdotin,kun tuntui että,suhteemme on jo kauan kauan ollut "teennäinen" nyt olen kuitenkin niin romuna niin romuna,itsari pyörii vaan mielessä..
Kaikki kaverimme ovat tuntuneet loitontuvan minusta,enkä kehtaa soitella,hänellä on tukiverkko,missä mun tukiverkko??????????
Niin ne sinkut naisystäväni sanoivat,eroa miettiessäni;muista ettet ole yksin,ai en vai?? nyt ne samat naikkoset juoksevat ex-mieheni perässä....
Enkä viitsisi "kerjätä" miestäni takaisinkaan,tiedä tulisiko edes,onhan hänellä kaverimme,,,,,,,,,,,,,,

Myös minulla on hyvinkin samankaltainen tilanne.. Muutimme elokuussa monen vuoden kaukosuhteen jälkeen yhteen ja olin onneni kukkuloilla. Olin niin pitkään vain haaveillut ja unelmoinut yhteisestä elämästä ja sitte vihdoin sen sain.

Luulin, että meillä menee paremmin kuin koskaan ennen. Puolisoni aloitti opiskelut ja itselläni on möys rankka vuosi opiskelujen suhteen. Itaisin aika meni pitkälti koulujuttujen kanssa, mutta asuimmehan yhdessä, joten vietimme yhdessä myös muuten aikaa. Olin niin onnellinen, kun vihdoin sain jonkun kanssa jakaa päivän asiat ja miettiä mitä tehtäisiin ruuaksi.. Olimme hakemassa suurempaa asuntoa ja viimmein saimmekin unelmatalosta asuntotarjouksen..

Sitten putosi todellinen pommi. Puolisoni ilmoittikin, ettei hän muuta kanssani isompaan asuntoon vaan sen sijaan hän hankkii itselleen oman asunnon. Minulla ei ollut aavistustakaan, että hän oli suunnitellut jotain tuollaista. Luulin hänen olevan umpirakastunut minuun ja onnellinen. Mutta hän oli kuulemma kyllästynyt.. Kyllästynyt elämään jota olimme saaneet yhdessä viettää vasta muutaman kuukauden. Sen sijaan, että hän olisi halunnut yrittää korjata "vikoja" suhteessamme, hän olikin valmis heittämään sen kaiken nuon vain pois, mitään minulle etukäteen puhumatta.

Maailmani romahti täysin, en aluksi voinut uskoa hänen olevan tosissaan ja edelleenkään en halua enkä pysty tapahtunutta hyväksymään.Asuimme eron jälkeen kaksi viikkoa vielä yhdessä, mutta sitten hän sai oman asunnon ja jäin omaani yksin. Olen ollut omillan nyt vähän toista viikkoa ja jokainen minuutti on täyttä tuskaa. En pysty syömään, enkä keskittymään mihinkään asiaan, koska koko ajan vain mietin häntä.

Pahinta on se, että sain kuulla hänellä olleen jo uusi nainen. Rakkaani kuitenkin sanoi, ettei aijo tavata kyseistä naista enää koskaan, sen jälkeen kun olin asiasta kuullut. Miten hän saattoi tehdä minulle näin? Rakastiko hän koskaan minua, kun nyt jo muutaman viikon jälkeen oli valmis toisen naisen kanssa sänkyyn? Olen myös miettinyt, että oliko tämä nainen todellisuudessa syy eroomme. Vai mahtoiko nainen olla vain laastari? Kun olen puolisoltani kysynyt naisesta, hän on minulle vakuuttanut, ettei ole pettänyt minua, eikä aijo aloittaa uutta suhdetta kenenkään kanssa.

Tiedän, että ansaitsisin jotain paljon parempaa ja että minun pitäisi olla hänelle kiukus, mutta ikävöin vain ja mietin huoliiko hän minut takaisin. Vaikka enhän minä ole mitään tehnyt vaan hän, minun pitäisi miettiä huolinko itse hänet takaisin jos hän joskus tulisi katumapäälle. Mikä tässä kaikessa oli sen riskin arvoista, että monen vuoden hieno suhde kannatti pilata, jonkun naisen takia, jonka kanssa ei edes aijo ryhtyä sen enempään?

Kaikki sanovat, että aika parantaa ja että näin saattoi olla parempi, että joskus vielä sen huomaan, mutta sitä on todella vaikea uskoa. Haluan vain elämäni takaisin tai vähintäänkin tämän raastavan tuskan, joka lähes halvauttaa minut.

Kuulostaa rankalta mutta kasvatat pallit ja rupeat laittamaan uutta matoa koukkuun.

auttavat asiat:
1. kavereiden väsyttäminen puhumalla mutta heidän kanssa myös asioiden tekeminen.
2. pysy erossa viinasta.
3. tee lemppariasiotasi, äijäile
4. osta ihan uudet vaatteet ja eri tyyliäkin mahdollisesti
5. muuta
6. ala pikkuhiljaa nauttia naisten katselemisesta
7. älä ota mankuvaa eksää takaisin. se on saanut hännän alleen vierasta ja pitäkööt hyvänään.

Huomaat pian että naiset eivät maailmasta lopu ja löytyy aika monta sellaista jotka haluavat panostaa.

Itkeminen on ihan normaalia ja sitä tulee jatkumaan seuraavat pari kuukautta. Varaudu siihen. Kun itseltä joskus meni suhde, tuli vasta miettineeksi että mitä se oikeastaan tarkoittaa kun sanotaan että "päivä kerrallaan". Se oli yhtä helvettiä.

Jatkossa katsonkin entistä natsimmin kenen kanssa suhteeseen menen. Se, joka vähemmän panostaa emotionaalisesti - sillä on valta. Eihän suhteen pitäisi olla valtapeliä mutta kun näemmä nykyään säännöt sellaiset on niin pakko pelata niillä oman terveytensä takia.

En jaksanu lukea mitä muut on kirjoittanu tänne mutta voin sanoa kokemuksesta että kyllä se ohi menee, joskus vähän samalla lailla käynny. Itke itkus ja käy tunteet läpi se auttaa, olo on kuin oma puoliso olis kuollu, mutta usko pois aurinko paistaa vielä!! Trust me! Yks vanha slogani tähän lopuks. Never surrender!! Jaksamisia!!

Ps:
Älä ole ainakaan yksin kokoajan, kerro fiilikset jollekkin!

Ei tämä tästä ole kyllä helpottanut päin vastoin olo pahenee vain. Rakastan häntä entistä enemmän nyt kun tajuan miten kauheaa on olla erossa. Tekisin mitä vain jos saisin hänet takaisin. Päässäni pyörii vain hänen sanansa "En rakasta sinua enää".

Lähdin vanhempieni luokse toipumaan koska oli liian raskasta olla yhteisessä kodisssa joka muistuttaa koko ajan kaikesta.

Sain tosi pahoja hysteerisiä ahdistus itku kohtauksia ja onneksi vanhempani tajusivat että nyt on tämän nuoren naisen aika mennä lääkäriin. En ole nukkunut tai syönyt pitkään aikaan kunnolla eron jälkeen. Joten sain lääkäriltä masennus ja unilääkkeet. Toivon että ne auttaisivat jossain vaiheessa, nukutuksi olen saanut mutta olo on silti henkisesti aivan kauhea... Itkettää vaan koko ajan koska sattuu niin kauhean paljon.. Miksi minulle piti käydä näin, olo ei ole helpottunut yhtään vaikka puolitoista kuukautta on jo erosta.. Rakastan häntä edelleen todella paljon, ja olisin tehnyt hänen vuokseen mitä tahansa..

Voikun olisikin olemassa joku joka kertoisi ennen parisuhteen alkamista että tuohon suhteeseen ei kannata lähteä ei tule kestämään niin säästyisi paljolta pahalta mieleltä ja masennukselta.. Tuntuu siltä etten halua enää koskaan mihinkään suhteeseen tai muuhun koska on mahdollisuus että sattuu näinkin paljon.. Haluaisin vaan kuolla pois, mutta itseäni en vahingoita toisten takia, sen olen päättänyt..

hei! itse erosin kuukausi sitten 6 vuoden jälkeen,ero tuli myös minulle täysin yllärinä..mies lähti perjantai aamuna normisti duuniin,eikäpä häntä sen koommin näkynyt..ainoa oli viesti jossa seuraavalla viikolla ilmoitti löytäneensä uuden rakkauden,suhde oli jatkunut muutaman vkon! olen aivan paskana,en jaksa enkä halua jaksaa! minne katosivat nuo vuodet jotka elimme yhdessä? suunnittelimme kesällä häitä..miten kaiken voi pyyhkiä pois yks kaks?? en ymmärrä yhtään,miksi? he kuulema jo asuvat yhdessä,minut jätettiin yksin kärsimään ja he saavat olla yhdessä onnellisia :( miten näin voi käydä?

Hyvin pitkälti samanlaisia kokemuksia niin pääkirjoittajan kuin muidenkin osaanottajien kanssa. Itseltä napsahti 2kk sitten noin 6-vuoden avosuhde nurin. Elämänkokemusta on kertynyt iän myötä 27-vuotta ja voisin todeta että helpolta se ei tunnu. Suunniteltiin avovaimon kanssa isomman asunnon hankintaa, yhteisiä lomamatkoja ja naimisiinkin menoa. Aivan puskista ero ei kuitenkaan tullut, sillä avokin käytöksestä pystyi hieman aistimaan muutoksen tuulen. Yhtä pahalta se kuitenkin tuntui, kun avovaimo tuli yhtenä päivänä koulusta kotiin ja kertoi haluavansa erota. Perusteli että tunteet eivät olekkaan sillä tasolla millä pitäisi. Kornia oli se että 2 viikkoa aikaisemmin olimme puhuneet naimisiin menosta (hänen aloitteestaan). Noh niin kävi, että lusikat laitettiin jakoon. Ennen erilleen muuttoa exä repäs ja alkoi tapailemaan luokkatoveriaan, joka järkytti minua suunnattomasti. Fiilikset olivat jotain kauhean ja käsittämättömän väliltä. Ensin masennuin niin pahasti, että exä alkoi miettiä yhteenpaluuta, koska pelkäsi minun tekevän itsemurhan, mutta lopulta päätti pitää päätöksestään kiinni ja niin tiemme erosivat. Hän tapaili aikansa luokkatoveriaan, joka kuitenkin jätti hänet 1kk tapailun jälkeen. Exä valitteli puhelimessa minulle asiaa. Tein virheen antaessani joustoa exälle ja tukiessani häntä tuollaisessa asiassa. Noh nyt on 2kk kulunut ja hänellä on uusi mato koukussa.

Itse olen puolestani sinkkuna eikä toistaiseksi muut ole paljoakaan kiinnostaneet. Kaupuu ja haikeus varjostaa elämääni päivittäin. Toivon kovasti että ex muuttaisi mielensä ja haluaisi palata yhteen. Toisinaan ajattelen että ei se suhde olisi kuitenkaan toiminun tuollaisenaan. Eniten asiassa on kuitenkin rassannut se, että exä mennä porskuttaa eteenpäin ilman minkäänlaista taakkaa entisestä 6-vuoden suhteesta. Itse olen hädintuskin päässyt jaloilleni.

Omaan erooni auttoi monipuolinen liikunta, ulkonäköön panostaminen, uusien harrastusten löytäminen, uusien tavoitteiden asettaminen, ystävien kanssa oleminen, kevyt juhliminen ja usko että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Jos elämä potkii, potki takaisin. Tsemppiä paljon. Itsekkin nuolen vasta haavoja mutta helpottaa kun tietää ettei ole ainoa tässä maailmassa jota on kohdeltu väärin. =)

Miten elämä onkaan näin epäreilua, samanlaisia tarinoita on paljon kuin itsellani. Ja helpottaa paljon kun kuulee että muutkin ovat selvinneet lopulta.

Olisipa kaikille olemassa se yksi oikea jonka kanssa voisi onnellisesti viettää lopun elämän ilman turhaa surua. Niin se ei vaan taida mennä :/

Itsellä oli 2kk sitten aivan samanlaiset ajatukset kuin sullakin. Faktahan on kuitenkin se, että eteenpäin on mentävä yksin tai erikseen. Siimaa ei kannata antaa mikäli pidätte vielä yhteyttä, sillä lopulta satutat vaan itseäsi.

Eroahdistukseen on monia konsteja. Itse suosin yllämainitsemiani kikkoja. Kaverit puolestaan suosittelivat vihaa, sillä se on nopein tie irti toisesta. On helppo vihata jos tietää että exä tutustuu uusiin ihmisiin sillä välin kuin sinä kärsit. Yhtä kaikki erosta ylipääseminen vie paljon aikaa, kuinka kauan sitä ei voi kukaan sanoa.

Laastarisuhteita tulisi kuitenkin välttää, koska muuten alat vertailemaan exää ja nykyistä keskenään. Siitähän ei hyvää seuraa, koska lähes poikkeuksetta tunteet exääsi kohtaan ovat suuremmat kuin tähän uuteen. Saati sitten että uusi ei täytä kaikkia tiukimpia kriteerejä, jotka entinen on täyttänyt.

Mä juttelin exän kanssa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan eilen monta tuntia kun hän viimein suostui minut tapaamaan.

Luulin että näkeminen pahentaisi vaan oloa koska ikävä on niin suuri. Mutta ihme kyllä se helpotti todella paljon! Keskusteltiin kuin aikuiset asioista ja hän kertoi juurta jaksaen miltä hänestä tuntuu ja minä kerroin omat tunteeni ja se auttoi todella paljon. Tämä päivä tuntuu jo heti valoisemmalta.

Nyt vihdoin ymmärrän että hän ei todellakaan halua seurustella kanssani enää, on helpompi päästä yli toisesta kun on sisäistänyt sen inhottavan faktan eikä toivo omiaan.

Jep laastareihin en ela, se vain pitkittäisi tätä valmiiksi kivuliasta eroprosessia. Nyt alan elämään omaa elämääni ja nauttimaan niistä omista hetkistä niin paljon kun suinkin voin, ehkä jatkossa vielä enemmän. Haluan tavata uusia ihmisiä ja tehdä uusia juttuja ja unelmoida. Haluan uskoa että kun olen joskus valmis suhteeseen uudestaan löydän vielä sen unelmien prinssin joka on tarkoitettu minulle. (:

Melko samanlainen tarina täälläkin, erosta nyt 6kk..

Kyllä sinä selviät, tiedän että se tuntuu vielä mahdottomalta ajatukselta.

Mulle oli suuri apu eroryhmästä jonne hakeuduin kun omat keinot loppui.
Se oli hyvä päätös mutta myös rankka ja erittäin kasvattava kokemus.
Toipuminen erosta olisi varmasti ollut paljon hitaampaa ilman sitä, suosittelen lämpimästi.

Mutta kyllä sattuu vieläkin ja ikävä on toisinaan tosi hurja mutta pystyy näkemään asioista myös ne kääntöpuolet, niitä oli aluksi mahdoton hyväksyä.

Voimia sinulle, päivä kerrallaan.

Avioerostani opin sen, että koskaan en enää kiinny keneenkään niin, että unohtaisin itseni.
Riippuvuus, ei ole hyvä asia, kun osaa olla yksin, osaa olla kaksinkin.

Hyvää Joulua!

Erosta on nyt viikko. Itelle tuli myös ihan puskista tämä. Mies mietti muutama päivää ennen että mitä tehään kesällä ja ku meän piti tulla kotipaikkakunnalleni jouluksi niin tämä hän perui. Nyt oon varmaa muutaman viikon pois tästä kaupungista mutta kun meen takasin niin siellä se on meidän yhteisessä asunnossa. Tiiän että se tulee olemaan erittäin vaikeeta alkaa pakkaamaan kamat kasaan ja nähä joka päivä tämä mies.

Mun pitäs alkaa miettiin että haluunko jäähä kyseiseen kaupunkiin vai muutanko kotipaikkaunnalleni takas. Pää on ihan sekasin, en tiiä. Vaikeeta vielä ku ei oo töitä eikä oo koulussa. Oon ryypänny ja pitäny hauskaa 3 päivää putkeen ja nyt ku rauhottu ni oon vaa itkeny koko päivän ja ku pitäs vielä päättää mihin mihin muutan. Vaikeeta on vielä se ku näitten kahden kaupungin välillä on 700km.

Mulla on niin älytön ikävä tätä miestä, En oo viikkoon oikeen nukkunu enkä syöny. Ihan kauhee olo ja tuntuu että oon nii yksinäinen vielä

Minullakin on todella kova ikävä ex-avomiestäni. Erottiin noin kaksi kuukautta sitten. Tuntuu, että jokainen päivä on tavallaan taistelua, että selviytyy aina aamusta iltaan ja taas seuraavaan päivään. Pakko kuitenkin uskoa siihen, että jonain päivänä tämä helpottaa (ainakin niin minulle on luvattu!)

Minun pitäisi myös ratkaista asumiskuvioni, nykyinen asunto on liian kallis. Olen myös pyöritellyt ajatusta muuttamisesta toiselle paikkakunnalle, se olisi uusi alku. Nykyisellä paikkakunnalla minulla olisi kuitenkin hyvä ja mukava työpaikka.

Sinun kannattaa varmasti listata molempien paikkojen hyvät ja huonot puolet, missä sinulla on ystäviä ja perhettä tai töitä. Minä lupasin itselleni, että uusi vuosi saa tuoda tullessaan sen, että alan tehdä päätöksiä. Toivottavasti ne sitten ovat oikeita.

Tässä itken yksinäisyyttäni ja kuuden vuoden avoliiton ja kihlauksen päättymistä, en vielä kaksi kuukautta sitten osannut kuvitellakaan, että viettäisin uuden vuoden yksin. Mies löysi pari kuukautta sitten toisen naisen ja on nyt viettämässä hänen kanssaan uutta vuotta. Tuska on hirveä ja ahdistus. Ne hirveät ahdistus ja surunhetket tulee aaltoina, juon kaljaa ja yritän sillä lieventää tunteita, ettei tuntuisi niin helvetin pahalta. Välillä tuntuu etten tule selviämään tästä ikinä. Koko yhteinen tulevaisuus palasina, itkettää vaan loputtomasti.

Joo minulla vaimo menossa myös uuden miehen matkaan, tunteet minua kohtaa hävisi viikossa. Vituttaa enää ei alkujärkytyksen jälkee tunnu niin paskalta. Mutta harmittaa ku vaimo sitte lähtee tosta noin vaa 20v vanhemman äijän matkaan.

perseestä, nyt pitäs sitten pitkän liiton jälkee opetella elämään itekseen.

Tuntuu oudolta kaikki hyvätkim hetket murskattu koko liiton ajalta, ainakin vaimon puolelta.

Sillä ku on rakastumisen huuma aivoissa niin eipä siinä tarvii yhenäkin välittää muista.

Tarina aidan toiselta puolelta. Itsekkin eron 2 kk sitten reilusta 8 vuoden suhteesta. Pitkä yhteinen aika sai pahan kolauksen vuoisi sitten, jolloin itse tapasin erään toisen naisen. Ihastuin voimakkaasti häneen ja tapailimme hetken aikaa salaa. Tuolloin tuntui aivan kuin olisin unohtanut avovaimoni kokonaan. Kävipäs kuitenkin niin, että tunteeni tätä toista naista kohtaan kuivuivat kasaan ja palasin häntä koipien välissä rakkaan avovaimoni luokse. Tunnustin ja hän harkitsi pitkään anteeksiantoa, johon kuitenkin lopulta suostui. Kesää kohden kaikki alkoi kukoista ja luulin pääseväni kuin koira veräjästä. Noh, tapahtuihan se oikeus lopulta, kun vaimoni teki vastaavanlaisen tempun minulle löytäen uuden miehen. Erohan siitä tuli! Vasta silloin tajusin kuinka tyhmä olin ollut ja kuinka paljon häntä todella rakastin. Rakastan vieläkin, mutta takas en häntä enää saa.

Olen yrittänyt puhua ja tehdä kaikkeni jotta olisin saanut meidät palaamaan yhteen. Exä on kuitenkin sitä mieltä, että se ei enää kannata. Eron ensimmäiset viikot itkin ja vaikeroin ja vasta nyt olen ymmärtänyt kuinka oikein tuo oli. Ei ole helppoa olla se pettäjä ja häviäjä, mutta kaikki tuo on ns. ansaittua. Asioilla kun on paha tapa kostautua ja niin siinä kävi nytkin.

Mulle kävi näin:

Tutustuin yhteen ihanaan mieheen joskus(en nyt kyllä muista,että koska).

Tapasimme kasvotusten joskus joulu-tammikuussa 2007-2008.

Aloimme seurustelemaan 22.02.2008.

Menimme kihloihin 29.02.2008,koska kummastakin tuntui siltä,että olisimme se oikea toisillemme.

Yhteen muutimme 18.03.2008.

Suunnittelimme häitä,joita olisi ollut tarkoitus viettää nyt 29.02.2012.

Kerkesimme olle parisuhteessa 1v7kk,kihloissa 1v7kk & asua avoliitossa 1v6kk,kunnes erosimme.

Eron syy oli mieheni mukaan se,etten luottanut häneen.

Hänellä oli oikeasti toinen nainen.

Ollut koko meidän suhteen aikana.

Mutta kun tämä nainen oli varattu lapsensa isälle,niin tämä äijä alkoi sitten kanssani.

Tämä nainen erosi lapsensa isästä joskus heinä-elokuun vaihteessa 2009.

Me erosimme sitten syyskuun alussa 2009.

Miten sain selville tämän kaiken,niin miehelleni oli tullut tekstiviesti(olin saanut luvan tutkailla puhelinta,koska olin ostamassa samanlaista puhelinta,niin sain tutustuu puhelimeen,jotta osaisin käyttää sitä).

Viestissä luki,että olen sama tyyppi.

Kysyin mieheltäni,että kuka viestin lähettäjä oli?

Mieheni vastasi,että ei tiedä.

Sanoin että voisin soittaa & kysyä,että onko viesti tullut vahingossa väärään numeroon,johon mieheni vastasi,että ei tarvitse koska häntä ei kiinnostanut.

No soitin jokatapauksessa.

Puhelimeen vastasi nainen & selitin tälle naiselle asian.

Nainen kertoi että he ovat olleet jossain chatissä mieheni kanssa & näin ollen alkaneet tutustumaan toisiinsa.

Aikamme juteltua menin miehelleni kertomaan asiasta & mieheni vain tokaisi,että ei hän ole ollut missään chatissä(olin ostanut omiin nimiin miehelleni kannettavan tietokoneen).

No soitin toiseen kertaan tälle naiselle & kerroin mitä mieheni oli sanonut.

Nainen vaan toisti & sanoi,että ovat olleet chatissä.

Sen puhelun jälkeen kun menin taas samaan huoneeseen,jossa mieheni oli,niin mieheni ilmoitti,että suhteemme on loppu.

Muutin mieheni kanssa Oulusta Nurmijärvelle asumaan huhtikuussa 2009.

Ei auttanut kuin soittaa omille vanhemmilleni & kertoa tilanteeni,jonka johdosta he joutuivat Oulusta asti tulemaan hakemaan minua,kun ei ollut muuta muutto apua.

Miesystävälläni oli uuden naisen kanssa kotisivut,joihin kävin miehelleni kirjoittamassa vähän palautetta tilanteesta.

Kirjoitin tälle naiselle yksityisviestin & hän otti minuun sitten yhteyttä.

Juttelimme messengerissä vähän aikaa,kunnes hän sitten soitti minulle & kertoi kaiken puhelimessa(siis oikean eron syyn yms..).

He menivät kihloihin lokakuussa 2009.

Maistraatissa heidät vihittiin joulukuussa 2009.

Kirkkohäät he viettivät heinäkuussa 2010.

Heidät vihittiin kirkossa joulukuussa 2010.

Heille syntyi 2011 vuoden kesällä vauva.

Että tällanen tarina.

Itselläni meni 1-vuotta aikaa,ennen kuin sain sydämeni puoliksi korjattua.

ASIALLISIA KOMMENTTEJA/KYSYMYKSIÄ SAA ESITTÄÄ,JOS JOKU HALUAA

Ps: Luulin etten koskaan pääse yli,mutta loppujen lopuksi pääsin. Itsekin miettiin silloin itsemurhaa,mutta en onneks tehnyt. Löysin 1-vuoden sinkkuilun jälkeen uuden miehen,jonka kanssa seurustelimme 5kk & erosimme. 1-viikon sinkkuilun jälkeen löysin uuden miehen,jonka kanssa olemme seurustelleet 6kk & hän on muuttamassa kesä-heinäkuussa 2012 minun luokseni asumaan. Tiedän,että se on liian nopeaa,mutta meidän oma päätös. Kumpikin siis haluaa muuttaa yhteen. Jos tämäkään suhde ei kestä,niin ei kestä. Aika näyttää. Toivon että kestäisi,koska sydämeni on särkynyt monta kertaa eikä kestäisi sitä enää. Onneks ei tartte ihan yksin jäädä(siis jos eroan) minulla on 2 koiraa seuranani & ystävät,vanhemmat & sisarukset tukenani.

Täällä ei olla vielä erottu, muttei se kaukana ole. Olemme olleet yhdessä kohta kymmenen vuotta, yli yheksän niistä on asuttu yhdessä ja meillä on kolme vuotias koira. Viikonloppuna sain kuulla ettei avopuolisoni enää tiedä kuka on ja mitä tahtoo, on kuulemma hukannut itsensä. Hänen kuvailemansa tunteet passaavat sekä masennukseen että kolmenkympin-kriisiin. Itekin olen vastaavat tunteet käynyt muutama vuosi sitten läpi, mutta pääsin niistä yli ja ajattelin, että olemme loppuelämämme yhdessä. Nyt tuo kaikki on vaakalaudalla.
Minussa ei kuulemma ole mitään vikaa ja hän uskoo ettei parempaa voisi löytääkään, mutta hänellä on sisällään niin paha olo ettei tiedä voiko olla paikoillaan ja miten sitä saisi helpotettua tai saatikka yli siitä. Kaikkiin kysymyksiin vastaus on "en tiedä". Hän ei osaa sanoa haluaako yrittää päästä tästä yli yhdessä vai luovuttaako taistelematta. Ennen tuon päätöksen tekoa minulla ei ole juurikaan mitään tehtävissä.
Kymmeneen vuoteen on kuulunut paljon kaikenlaista, iloa ja surua. Nyt häntä tuntuu kalvavan jotkin nuoruuden typeryydetkin.
Tuntuu niin pahalta katsoa kun toinen kärsii eikä pysty auttamaan. Itselläkin on paha olla ja ainoa jonka olkapäätä vasten on voinut itkunsa itkeä on siirtynyt kauemmas. Turhauttaa..
Toista naistakaan ei kuvioissa ole. Tietyllä tavalla sekin olisi ollut helpompi jos olisi ollut kuin se etti toinen vain tiedä miten jatkaa elämää. Tunteet on kuulemma edelleen mutta niistä huolimatta ei osaa sanoa onko valmis taistelemaan yhdessä. Yksinkään sitä en voi tehdä. Ja tämä tuli kyllä yllätyksenä, kyllä olin toisen muuttuneen käytöksen huomannut, mutten osannut aavistaa että hänen tunteensa olisi tuollaiset.
Päivittäin on nyt siitä asti asioista puhuttu ja jossiteltu miten toimitaan jos jatketaan ja miten toimitaan jos erotaan.
Hänen tapansa käsitellä vaikeita asioita on aina olluy puhumattomuus ja asiota pakeneminen. Tänään hän lähti ryyppäämään kavereidensa kanssa ja pyysin että hän puhuisi tuntemuksistaan kavereilleen päisään kun ei kerran siihen pysty selvinpäin. Noh, en tiedä onko uneton yö taas edessäni.
Keskusteluissamme olemme päätyneet siihenkin tulokseen, että olemme useamman vuoden ajan eläneet vain toisillemme ja koirallemme joka on meille kuin oma lapsi.
Kuinka saisin hänet tajuamaan ettei kymmenenvuoden suhdetta kannata tähän lopettaa vaan voimme jatkaa sitä ja alkaa samalla elämään omia elämiämme?
Eniten ehkä ärsyttää kun toinen on niin rakas ja tärkeä sekä paras ystäväni, miksi päästin hänet niin lähelle itseäni että hän pystyy satuttamaan..
Kuluva viikko on ollut yksi elämäni tuskallisimmista ja pelottaa ettei se lopu tähän vaan pahempaa on vielä edessä..Olen ihan rikki..

Maiski, sun kirjoitus oli ihan kuin mun elämästä! Olen ollut avopuolisoni kanssa 8 v ja nyt suhteemme on loppumassa.. samanlaisista syistä kuin teillä.. mies ei enää tiedäkään mitä haluaa.. hänestä tuntuu, että ollaan liikaa eletty vaan toisillemme... Välittää ja rakastaa kuulemma kovasti edelleen, mutta ei vaan pysty tähän suhteeseen... :/ Meillä on myös eläimiä ja hankimme juuri oman kolmionkin.. nyt kaikki tuntuu niin turhalta ja typerältä.. minä rakensin innoissani kotia.. mietin jo lapsia tuohon ylimääräiseen huoneeseen.. :/ Ja mies ei vaan enää tiedäkään mitä haluaa... olisi vaan ilmoittanut ettei tiedä mitä haluaa ennen kuin lähdimme kotia ostamaan :/ Että näin. Rikki olen myös minä :/

Sinulle ölkdvnkvn tiedoksi, että olemme puhuneet avoimesti toisesta naisesta eikä sellaista hänen mukaansa ole ja kyllä pystyy katsomaan silmiini. Olen jopa sanonut, että tilenne olisi helpompi jos hänellä olisi toinen nainen niin sen myötä tulisi konkreettinen syy, nyt vain tuntuu, että toinen ei ymmärrä että on mahdollisen kriisin takia heittämässä hukaan joitain arvokasta. Ei ole ihastustakaan tai muuta, ei hänellä olisi ollut sellaiseen aikaakaan. Sitäpaitsi tuttuni pyörittää kahta naista ja mieheni on ollut asiasta hänelle niin vihainen, että on katkaissut välinsä tähän ja uhannut jopa väkivallalla ko. henkilöä. Tuttavammekin sanoi ettemme hänen mielestään ole sellaisia, jotka vitkuttelevat päätöksen takia jos siihen on ihan oikea syy. Mieheni on myös tässä mylläkän aikana sanonut minulle, että meidän seksi on ollut hänen elämänsä parasta, joten siitäkään syystä en usko toiseen naiseen.
Tunne ei ole tullut hetkessä vaan on ollut aaltoilevana jo jonkin aikaa, välillä poissa ja välillä pinnassa. Mieheni vain on sellaista tyyppiä, että hänen mielestään vaikeuksia on helpompi paeta kuin keskustella niistä. Niimpä tämä sisällä hautominen on tod. näköisesti vain paisuttanut noita tunteita.
Nyt mies ollut pari päivää kotoa pois mietiskelemässä. Kun kävi täällä huomasi sen selvästi, että hänelläkin on vaikeaa. Antoi tosi ristiriitaisia viestejä, kun kotona käydessään halusi halailla ja rutistaa yms. Poissa ollessaan on hyvä jos edes tekstarin olen saanut päivässä. Käydessään kertoi myös itse alkaneensa miettiä kolmenkympin kriisin mahdollisuutta.
Kiitos sinulle kukkuluuruu6454, luulin, että olen ainoa. Vertaistuki olisi todella paikallaan. Meillä onneksi vuokra-asunto ja mies on kriisin keskelläkin sanonut minulle, että kävi miten kävi niin hän haluaa pitää lupauksensa minun opiskelujen ajan auttamisessa. Kaikista mahdollisuuksista on puhuttu ja toivottvasti puhutaan ja puidaan lisää.
Älä luovuta, vaikka nyt tuntuukin siltä että tekisi mieli luovuttaa. Tiedän kuinka tunteet ailahtelevat ja välillä tuntuu, että kaikki on lopussa ja välillä taasen, että kyllä tämä tästä. Itse toivon, että mieheni haluaa edes yrittää vielä. Sitten olisi (jos niin käy) helpompi luovuttaa jos tietäisi, että olemme sentään kaikkemme tehneet emmekä vain antaneet kerralla periksi. Puhuminen auttaa, minullakin on varmaan tällä hetkellä suurin puhelinlasku vuosiin, aina kun on siltä tuntunut olen soittanut jollekkin tai mennyt kylään. Ruoka ei maistu ja nukkuminen on vaikeaa, mutta vielä ollaan hengissä. Katotaan päivä kerrallaan ja toivotaan parasta. Voimia sinulle kukkuluuruu6454, seuraillaan palstaa ja ilmotellaan mahdollisista muutoksista. Elän hengessä mukana:)

Ai niin ja vielä lisäyksenä sinulle kukkuluuruu6454, meilläkin on puhuttu tuosta vain toisillemme elämisestä, Niin olemme mielestämme eläneet jo useamman vuoden. Tähän ehdotinkin, että lupaan antaa toiselle mahdollisessa tulevaisuudessa enemmän omaa aikaa ja tilaa sekä ottaa sitä myös itselleni. Minun ongelmani on ollut jo pidemmän aikaa se, kun olen tällainen kotihiiri ja pistän kotona olemisen aina etusijalle. Toivottavasti voimme kokeilla tuota yhdessä omien elämiemme eloa, samaa toivon myös teille.
Tämähän on ihan parisuhteen elämänkaaressa tapahtuva muutostila. Symbioosista siirrytään erillistymiseen, mikä tarkoitaa sitä ettei tarvitse erota vaan kasvetaa yhdessä yksilöinä. Tästä vaiheesta kun pääsee yli, seuraava vaihe on kumppanuus.Vaiheet tulevat jokaisessa parisuhteessa omalla ajallaan, mitään tiettyjä rajapyykkejä ei ole.

Kiitos maiski tsemppauksesta!!:) Kannustus on tosiaan tarpeen. Sinullekin paljon voimia ja jaksamista!! Joo päivä kerrallaan eteenpäin ja toivotaan parasta.

Teidän molempien kirjoituksissa on niin paljon yhteneväisyyksiä omaan tapaukseeni, että halusin varoittaa. Minulla oli myös mies, jonka oli vaikea tehdä päätöksiä ja joka ei osannut puhua tärkeistä asioista. Väitti ettei ole toista naista, kun oli alkanut elää entiedäelämää. Mitään ei tiennyt eikä saanut nukuttua eikä syötyä. Kas, muutettuaan pois kävi ilmi, että toinen nainen on. Ja muuttikin pian tämän luo.
Erostamme on kulunut jo yli puoli vuotta ja eniten harmittaa oma sinisilmäisyyteni.

Miesnäkökulmaa vastaavasta tilanteesta:

Itse siis 30v mies, ja tuli noin 1,5v seurustelun kohdalla kova kriisi. Tämä puhkesi kun olimme muuttamassa yhteen. Iski juuri tuollainen "entiedä"-olo ja kova ihan fyysinenkin ahdistus. Muita naisia ei itsellä ollut kuvioissa, eikä ole vieläkään. itsellänikin seksi ja muu läheisyys suhteessa oli ollut parasta koskaan. Useita kuukausia mekin jatkoimme tuota toistemme tukemista ja keskustelua, mutta ei siitä oikein tullut mitään. Oma epävarmuus vain siinä lisääntyi, ja toisen kuvaan tullut takertuminen ja väkisin yrittäminen varmaan ajoi kauemmas. Toisaalta taas hetkittäin kauempana ollessa sitä itsekin väkisin halusi lähemmäs, huomatakseen taas että haluaa kauemmas. Nyt ennen joulua kuitenkin erosimme, tai itse lähdin, se tilanteen edestakaisin pyörittely oli aivan sairasta ja rikkoi molempien mielenterveyden. En silti ollut varma tunteistani vielä siinäkään vaiheessa kun periaatteessa erottiin viimeistä kertaa, tiesin vain ettei samaa rataa voinut jatkaa.

Koko tuon ajan ja varsinkin nyt kun aikaa on kulunut, ja yhteydenpito on käytännössä loppunut jo, olen kuitenkin tuntenut myös hirveästi kaipuuta. En vieläkään ole kiinnostunut muista naisista. Mä olen miettinyt tota masennusvaihtoehtoa, tuntuu että me molemmat sairastuttiin siihen, ehkä eri syistä. Mulla oli oma kriisi, mutta se ajoi myös exäni ehkäpä vielä vakavampaan kriisiin. Ehkä itselleni jäi vaivaamaan kysymys, olisiko sitä voinut jotenkin yrittää ratkaista yhdessä. Se vain tuntui siinä erotilanteessa siltä, ettei sitä tiennyt haluaako sitä edes yrittää yhdessä korjata vai ei. Kaikki vain ahdisti niin suunnattomasti. Jonkinlainen täydellinen tiedottomuus ja päättämättömyys - tai ehkä se tieto on jossain syvemmällä alitajunnassa.

Mutta kyllä sitä vieläkin muistelee jatkuvasti hyviä aikoja, ja miettii "mitä jos sittenkin". Pyrin kuitenkin nyt tutkiskelemaan tunteitani hieman hitaaammin, en halua enää takaisin siihen että eletään yhdessä sitä kuluttavaa "entiedä" -elämää, jossa joka toinen hetki haluaa lähelle tai pois. En ole myöskään niin naiivi, että kuvittelisin toisen odottavan mua kiltisti jossain, jos sattuisin vaikka pyörtämään päätökseni (vaikka sitä salaa toivoisinkin). Itse asiassa tiedän hänen jo tapailevan toista, ei varmasti vakavaa mutta sekin sattuu kuitenkin.

Mua kiinnostaisi muidenkin miesten näkökulma - mitä tällaisen kriisin jälkeen on tapahtunut. Onko palattu yhteen? onko haettu onnistuneesti lohtua muualta ja unohdettu vanha? Vai ollaanko yritetty elää vapaata elämää samalla kaivaten kuitenkin koko ajan takaisin vanhaan?

Tänään tehtiin lopullinen päätös ja erottiin. Miehellä ei ole toista naista ja tuskallista tämä oli hänellekkin. Itkettiin yhdessä ja sovimme pysyvämme koiran vuoksi hyvissä väleissä. En osaa häntä vihata vaikka se saattaisikin helpottaa eroa, mutta silti en. Tietyllä tasolla helpotti nyt kun päätös on tehty, mutta tietyllä tasolla kaikki muuttui ja mahollisesti lopullisesti. Haluan uskoa kohtaloon, jollei meitä ole tarkoitettu yhteen niin siksi erosimme ja jos meidät on tarkoitettu niin eiköhän joku suurempi voima sitten jälleen johdata tiemme yhteen. Raskastahan tämä on, sitä en voi kieltää. Hetkittäin pyrähdän itkuun ja hetkittäin saatan pystyä ajattelemaan muutakin. Mies lähti toiselle paikkakunnalle töihin, mutta lusikoita ei ole vielä lopullisesti jaettu ennenkuin hän saa oman asunnon jne. Prosessi voi olla pitkä, mutta toivottavasti se päättyy molempien onneksi, toistaiseksi onnellisia ei ole vielä kumpikaan mutta ehkä tulevaisuudessa.
Toivon, että hän löytää itsensä ja tulee ehyemmäksi. En voi muuta kuin kiittää häntä eletyistä vuosista. Sanoin hänelle, että jos tulee katumapäälle voi tulla kihlasormuksen kanssa ovelle ja sitten katsotaan mikä oma tuntemukseni on silloin(olenko jatkanut elämää vai enkö ole vielä päässyt yli). Vaikka lähes 10v yhdessä olimmekin, emme olleet vielä kihloissa.
Minulla melkoiset muutokset ovat edessäni. Kuulostaa typerältä miettiä heti eron jälkeen näin mutta seuraavia asioita en ole elämässäni vielä kokenut: en ole asunut ikinä yksin, en ole ollut täysi-ikäisenä sinkku enkä ole ikinä käynyt virallisilla treffeillä. Olen päättänyt etten halua alkaa elämään sitku- tai mutku-elämää vaan eteenpäin mennään päivä kerrallaan.
Voimia kaikille, jotka painivat eron ja sen tuoman tuskan kanssa, tulen tänne tilittämään vielä varmaan useamman kerran sillä ei ne tunteet hetkessä katoa tai muutu. Toivottavasti teidän muiden tarinat päättyy paremmin kuin meidän.

Voi ei! Mullaki meni yli 3v kestäny suhde poikki 3kk sitten. Itkin kokoajan, töissä, kotona, bussissa, jokapaikassa! Olin jo ehtinyt tottua asiaan ja elämä alkoi hymyillä kunnes sain tuttavaltani selville viime viikolla, että entinen poikaystäväni oli jo alkanut tapailla uutta tyttöystäväänsä ku me vielä asuttiin yhdessä. Epäilin sitä, mutta hän vain sanoi että se on henkilö, jolla loppui 7v kestänyt suhde ja he vain auttavat toisiaan selviämään. Exäni kutsui minua vainoharhaiseksi ja tunsin itseni pahaksi ihmiseksi kun kuvittelen jotain sellaista. Aluksi meidän piti siis vain pitää asumisero ja katsoa jos se auttaa. Silti, hänellä ei ollut mitään aikomusta palata minun kanssani yhteen. Nyt tuntuu ihan, että eikä 3v yhdessä merkinnyt hänelle mitään?! Tosi loukkaantunut olo. Pakko käydä myös sukupuolitauti testeissä, etten vaan saanut mitään tartuntaa jos exäni oli jo alkanut harrastamaan uuden kanssa kun me vielä asuimme yhdessä. Enää en ainakaan kaipaa exääni, se täytyy myöntää, mutta olen silti loukkaantunut :(

Todennäköisesti siinä käy niin, että sinä kun pääset asiasta voiton puolelle, alkaa exällä kurimus. Mut jätettiin pari vuotta sitten ja nyt voi jo puhua asiasta normaalisti. Paitsi ex-tyttöystävä katuu nyt ja minua ei tietenkään kiinnosta lainkaan. No miehillä nää asiat taitaa mennä vähän selkeemmän kaavan mukaan. Sanoisin, että toi yhdessä asuminen on suurinta myrkkyä tässä kohtaa sinulle. Mene töiden jälkeen kavereiden kanssa ulos ja vietä himassa mahd. vähän aikaa kunnes ukko häipyy.

En ole koskaan ymmärtänyt tätä: ero tuli täysin puskista.

En voi muuta sanoa sinullle nainen-81 kuin, että Voimia! niitä tulet tarvitsemaan. Tuo minun tarinani on muuttanut muotoaan. Miehellä oli sittenkin toinen, jonka luona nytten asusteleekin. Ei vain uskaltanut minulle kertoa kun ei kuulemma halunnut missään vaiheessa satuttaa. Välillä kuulostaa, ettei ole nyt sielläkään onnellinen vaan haikailee takaisin, mutta ei uskalla kohdata minua omien tekojensa vuoksi.
Tilanne on siis se, että virallisesti asutaan edelleen yhdessä ja hänen tavaransakin on edelleen täällä, ainoa mitä on vienyt on vaatteita. Emme ole vieläkään päässeet asioista kunnolla keskustelemaan, kun hän ei uskalla kohdata minua. Erostahan on jo vähän yli kuukausi ja siitä kun sain tietää asioiden oikean laidan on jo reilu kolmisen viikkoa. Voin sanoa reilusti, että ehkä elämäni raskain kuukausi on takana ja pikku hiljaa alkaa näkyä valoa tunnelin päässä. Itelläni tunteet alkaa olla jo tasolla "aivan sama" kuhan vaan saadaan asiat puhuttua ja jatketaan elämää erillään. Toisesta en ole niin varma, hän on hukannut itsensä ja tunne-elämä tuntuu olevan vuoristorataa ja kaikki pasmat sekaisin. Rivien välistä voi lukea, ettei se ruoho ollutkaan vihreämpää aidan toisella puolella, vaan se on nyt vain pakopaikka ettei tarvitse kohdata kaikkea sitä mitä menetti.
Onhan tämä välillä tosi outoa, itse kun asun siinä asunnossa, missä yhdessä asuimme jne. kaikki muistuttaa kaikesta. Aluksi muistot tuntu rasitteelta, nyt alkaa helpottaa ja osaa jo arvostaa hyviä muistoja. Mietin itekin aluksi, että ois helpompaa jos ois vain huonoja muistoja ja suhde ois ollu huono, mutku ei.. Päätin hiljattain, että hän saa vielä ens kuun pitää tavaroita ja kirjojaan täällä, kuhan sitten ne viimeistään johonkin suuntaan viedään..
Toivottavasti te saatte tilanteen hoidettua toisin,minulle/meille toinen osapuoli ei tilaisuutta antanut kun oli jo satuttanut ja tuomitsi itse oman tekonsa niin vahvasti..Mut eihän sitä silti koskaan tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja se kohtalo..Tällä hetkellä en usko että voisimme yhteen palata, mutta tulevaisuudesta en tiedä..
Voimia kaikille samoissa asioissa painiville!kyllä se aurinko paistaa vielä risukasaankin!mukavia ja kivoja asioita voi tapahtua synkilläkin hetkillä ja niistä on lupa iloita!!:)

Mikä ihme siinä on et pettäjä haukkuu petettyä vainoharhaiseksi, siis loukkaa loukkaamasta päästyään?

Hei!

Kiitos viestiketjusra. Tällaista tilannetta ei toivoisi kenellekään, mutta toisaalta minua on lohduttanut lukea, että tällaista on tapahtunut myös muille.

Olin parisuhteessa eksän kanssa 6 vuotta, josta asuimme yhdessä melkein 4 vuotta. Hän jätti minut kaksi kuukautta sitten löydettyään toisen naisen. He olivat tutustuneet töissä. Minulla oli alusta alkaen tunne, että kyseessä on muutakin kuin ystävyys. Kysyin asiasta ja sain kuulla olevani vainoharhainen. Eksä tapasi tätä kaveria pari kertaa tämän kotona ja tapaamisen jälkeen hän kertoi huomanneensa, että hänellä on tunteita sitä naista kohtaan. Hän mietti tilannetta 4 päivää ja jätti minut. Hän sanoi tunnistavansa riskin, että kyseessä on mahdollisesti ohimenevä ihastus. Itse epäilen 30 kriisiä, sillä eksä ei ole koskaan asunut yksin ja me olimme jo melkein ostaneet asunnon ja puhuimme lapsista. Pyysin häntä miettimään, mutta tunne sitä naista kohtaan oli kuulemma niin voimakas, että hän päätti ottaa riskin. Minut jättäessään hän sanoi, että haluaa olla nyt jonkun aikaa yksin, mutta samalla viikolla hän oli jo sen naisen luona ja sänkyynkin olivat menneet.

Ensimmäiset kaksi viikkoa itkin. En jäänyt pois töistä, vaikka ehkä olisi ollut parempi kun itkin vain huoneessani. Olisin tullut hulluksi, ellen olisi voinut puhua ystävälleni ja perheenjäsenille. Parin kuukauden jälkeen on jo parempia päiviä, mutta myös huonoja, viime aikoina on ollut matalalentoa. En pysty keskittymään ja opiskelut on kärsinyt siitä huomattavasti.

Kaikista raskaimmalle tuntuu ajatus siitä, että rakkauden vannomisesta huolimatta meidän yhteinen elämä ei ollut kuin muutaman päivän harkinnan arvoinen. Suhde ei ollut täydellinen, sen ymmärrän ja tiedostan. Meillä ei kuitenkaan ollut juuri koskaan riitoja, paitsi lopussa tästä naisesta. Läheisyyttä oli, joskin sitä olisi voinut olla enemmänkin. Pidimme toisiamme varmaan itsestään selvyytenä emmekä osanneet puuttua ongelmiin ajoissa. Olen miettinyt myös sitä vaihtoehtoa, että emme olleet "oikeita" toisillemme, vaikka olen tullut siihen tulokseen ettei "sitä oikeaa" ole olemassakaan. Eksän mukaan se nainen ei ollut eron syy, vaan eräänlainen sytytin tilanteeseen. Mutta, minä olisin halunnut vielä yrittää. Ihastumisia tulee ja menee. Toivoin, että hän olisi ottanut välimatkaa vaikka minuun ja siihen naiseen ja miettinyt omaa elämäänsä rauhassa. Toivoin, että hän olisi arvostanut meidän historiaa sen verran, että olisi käsitellyt sen ajan kanssa. Toisaalta usein jättäjät ovat käsitelleet asiaa jo päässään kauemmin ja etenevät siksi jätetyn näkökulmasta todella nopeasti.

Aluksi halusin nähdä eksää vihasta ja pettymyksestä huolimatta. Hän meni kaverilleen, mutta kävi joskus kotona. Ajattelin, että jos en näytä suuttumustani ja käyttäydyn "aikuismaisesti", niin hän saattaa muuttaa mieltään. Edelleen jossittelen päässäni sillä vaihtoehdolla, että hän tulisi takaisin, vaikka hän on päätöksensä tehnyt selvästi. Kun sain tietää, että hän oli ollut jo sängyssä sen naisen kanssa, niin sain tarvittavan voiman katkaista välit. Viha on tunteena erittäin raskas, mutta se on auttanut minua irrottautumaan. Kun emme ole olleet yhteydessä, olen voinut paremmin. Aika, puhuminen ja kirjoittaminen on auttanut tässä ja jokainen kerta satuttaa vähemmän. Eksä haluaisi olla ystävä, mutta minä en pysty siihen tässä vaiheessa, enkä ole varma voinko tehdä sitä koskaan niin kauan kun hän on sen naisen kanssa.

Olen aloitellut liikkumista ja tehdä asioita joita haluan. Vaikka rationaalisesti ymmärrän, että elämä jatkuu ja tästä on mahdollisuus selviytyä hyvin, niin tällä hetkellä ei tunnu siltä. En ymmärrä, miten toinen voi hypätä uuteen suhteeseen niin pian, itse en voisi olla kenenkään kanssa tässä vaiheessa. Vähän pelottaa, että tämän suhteen mukana meni myös mahdollisuus perheeseen. Olen noin 30 vuotias ja tiedän olevani "nuori" perhettä ajatellen, mutta uuden kumppanin löytämiseen menee aikaa ja puhumatta suhteen rakentamisesta. Ajattelin mennä eroseminaariin syksyllä.

Tästä tuli nyt aika vuodatus. Minun neuvoni erossa oleville on hyväksyä kaikki tunteet (huom! tunteiden hyväksyminen on eri asia kuin esim. vihan ilmaisu väkivallalla) ja antaa itselleen aikaa. Tunteet eivät tapa ja kohtaamalla ne voi oppia itsestään paljon. En ole vielä antanut itselleni täysin anteeksi tätä tapahtumaa, mutta se on tavoite. Eksän kanssa pitäisi varmaan myös puhua tai kirjoittaa... Kannattaa keskittyä omaan hyvinvointiin ja tulevaisuuteen, tehdä asioita joista nauttii. Samalla saa uusia muistoja ja kohta on kerrottavana muitakin kokemuksia kun eksän kanssa koettuja. Läheiset ovat tärkeitä ja jos ei ole ketään kelle puhua,kannattaa apua hankkia kunnalta, järjestöiltä ym.. Älä jää yksin, mutta laastarisuhdetta ei myöskään kannata aloittaa. Elämä menee vain eteenpäin ja varmasti tulevaisuudessa odottaa myös positiivisia asioita.

mulle kävi aivan samoin... erottiin viimeviikolla... tuli ihan puskasta.. en osannut ees oottaa sitä. olen pyytänyt ajatelemaan uuta mahollisuutta.. mutta ei se kuulemma halua ku se kuullemma tiettää että se olisi samanlaista. olen tämän meidän eron mytä muuttunut...

huomaan etten näymmä osaa kirjoittaa tai sitten en kattonut mitä kirjoitin kun oli nuin mahoton nuita kirjoitusvirheitä

yhdenkään ukon takia en enää itseäni laita, jos en kelpaa sellaisena kuin olen, saa olla..
tämän opin erostani, olin kauan parisuhteessa, jossa olin laiha, pullea ja lihava, mikään ei kelvannut, eikä meikkaaminen tai meikkaamattomuus, eikä nuukuus eikä tuhlaaminen, eikä mihen silittely, tai huomiotta jättäminen, eikä kodin siivous,tai siivoamatta jättäminen, eraittius ekä juominen ym.ym... eli mitä enempi mielistelin sitä enempi ukko juoksi vieraissa..

Täällä ei olla vielä erottu ja toivon ettei sitä tapahdukaan. Vaikeuksia on ollut jos jonkinmoista, mutta teidän kaikkien tarinoiden lukeminen antaa itselle voimaa yrittää ja myöskin vilkaista peiliin. Kuitenkin rakastan miestäni yli kaiken, lapsiakin miettinyt hiljaa, mutta niitä nyt ei tule ennen kuin asiat saadaan kuntoon ja minäkin menen vähän itseeni.

Minullakin ero tuli yllättäen 3v suhteen jälkeen n. puoli vuotta. Meillä tosin kyseessä oli kaukosuhde, joten tapailimme toisiamme aina lomilla / viikonloppuisin, kuitenkin joka kk.
Tiedän että olemme nuoria (nyt 18v & 19v), mutta olin silti kuvitellut eläväni loppuelämäni tämän henkilön kanssa, oltiin jo sovittu meidän tulevien lasten nimetkin ja kaikkea.. yhteenmuuttokin olisi ollut nyt vihdoinkin, kun olisin valmistunut... Noh, empä valmistu enää, sillä näiden surujen takia tuli liikaa poissaoloja, opinnot jatkuu (ainakin) puolella vuodellla... kunnes eräs päivä tyttöystäväni ilmoitti haluavansa erota, koska halusi kuulemma vain pois parisuhteesta, olla villi ja vapaa, sanoi vain ettei halua enää olla missään parisuhteessa, kenenkään kanssa. Ei kuulemma johtunut missään nimessä minusta tai mitään, mutta sanoi että voisimme edelleen tapailla / elää niinkuin ennen, sanoi että olisimme toisiemme "parhaat kaverit".
Noh, kyllähän se silloin harmitti ja itketti... mutta koska tosiaankin tapailtiin vielä toisiamme ja teimme vielä sitä sun tätä, se sai minut edes hetkeksi unohtamaan asian, kunnes pari kuukautta sitten ilmoitti olevansa uudessa suhteessa ja ettei me voitaisi enää tavata. (on siinäkin "paras kaveri" kun ei voi nähdä toista enää..) Vasta tämän jälkeen alkoi todellinen itku ja suru, enkä ole vieläkään päässyt siitä yli, vaikka meidän erosta tosiaankin on jo yli puoli vuotta. Tuntuu vieläkin siltä, että vain hän on minulle se oikea, enkä pysty vieläkään katsomaan ketään toista naista samanlailla...

Itselläni taitaa olla myös juuri eroprosessi menossa. Mies ei tiedä mitä haluaa, elää kuulemma "puolivaloilla". Kolme vuotta seurusteltu ja lähes yhtä pitkään asuttukkin yhdessä. Itse olin maalaillut ruusuisia kuvitelmia yhteisestä elämästä nyt ja aina. Näin ei kuitenkaan taida tapahtua.
Taidan olla vielä aika shokissa tästä toisen osapuolen pätöksestä, sillä en oikein tiedä, mitä tunnen. Hetkittäin hajoan aivan täysin, istun vain lattialla ja itken. Toiset hetket taas pystyn olemaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tästä, että puhuimme omien asuntojen hankkimisesta, viimeisestä halista, ei ole edes viikkoa vielä kulunut.
Olen huono ihminen puhumaan asioistani muille ihmiselle. Poikkeuksen tekee kuitenkin tämä mies, jolla on edelleen sydämeni. Hetkittäin haluaisin "ruinata" hänet jäämään suhteeseen, koska rakastan häntä niin kovasti. En kuitenkaan voi tätä tehdä, sillä sitten sama ongelma tulisi vain toistumaan. Hetkittäin tuntuu, että hänellä on pahempi olo kuin itselläni. Hän pähkäilee päätöksensä kanssa ja pohtii, kumpi vaihtoehto olisi parempi pidemmällä tähtäimellä. Itse elättelen hölmönä edelleen toiveita, ettei hän jätä minua, ja tämän vuoksi en taida olla vielä edes täysin sisäistänyt tätä eroa..
Jotenkin tuntuu, että eniten voimia on antanut tämän keskustelun lukeminen. Niin moni on ollut samanlaisessa tilanteessa ja selvinnyt. Järjellä ajateltuna tiedän, että tästä selvitään. Niinhän muutkin ovat selvinneet. Tunteet eivät vain aina kuulu ihan samaan palettiin.

13 vuotta, lapsi, oma talo. Taloa on rempattu kuukauden sisällä ja jatkaa piti, kesälomasuunnitelmia tehty ja varailtu. Kysyin avovaimolta rakastaako hän minua vielä, vastaukseksi sain että hän haluaa erota.
Työn lisäksi olen antanut aikani pääosin perheelle. Olen yrittänyt olla niin hyvä mies kuin suinkin ja tukea avovaimoa kaikin keinoin. Minussa ei ole kuulemma mitään vikaa vaan kaikki on niin täydellistä kuin hänestä voisi vain olla. Mutta tässä kiitos.
Maailma on luhistunut. Minulla ei ole mitään tukiverkkoa. Ei ystäviä, harrastuksia. Olen luonteeltani ujo, hiljainen ja nyt vielä itsetunto aivan nollissa. Usko tulevaisuuteen on olematon.
Avokkeella varmasti suunnitelmat selvät, ystävät tukevat, ovathan eronneita sinkkuja itsekin. Epäilen että mieskin ihan hollilla odottamassa vapautuvaa paikkaa.
Lapsi aloittaa eskarin, iloinen vekara, fiksu ja parasta maailmassa. Ja nyt hänen kotinsa, perheensä ja elämänsä rikotaan. Vain koska äidillä ei ole kivaa.

Mikä v*ttu teitä naisia vaivaa!!

Oliko mies edes hyvännäköinen?

Sama vika. Erottiin viikonloppuna ja kipeää tekee. Tekisi mieli itkeä ja potkia. Olo on niin yksinäinen. Minulla ei ole paljon kavereita joten en tästä kauheasti ole puhunut. En tiedä miten tästä jatkan. Mieleeni tulee vain että miehelle tuli 30kympin kriisi. Sitoutumiskammo. Olimme juuri vähän aikaa sitten muuttaneet yhteen ja tulevaisuus näytti hyvältä kunnes mies ilmoitti ettei tiedä mitä haluaa ja että olenko minä se kenen kanssa haluaa viettää loppuelämän. Viikon sitä mietti ja viikonloppuna meni lusikat jakoon. Minä otin koirat, pakkasin kimpsuni ja kampsuni ja lähdin evakkoon.
Tuntuu niin maailmanlopulta vaikka tiedän ettei tähän kuole, valitettavasti. Pääsisi niin paljon helpommalla.

En varmaan koskaan uskalla päästää ketään niin lähelle itseäni. En halua enää ikinä kokea tätä.

Olisko ketään, kuka haluaisi jakaa ajatuksia minun kanssa?
Juuri akuutti ero, takana vain 3 vuotta, mutta kaikki paska tuli minun niskaani..

Selviän, mutta tarvisin tukea ja ystäviä ja seuraa ja kaikkea.

[email protected]

Moi!
Erosta johtuva suru on prosessi. Sulla on vielä shokkivaihe menossa. Kaikki suru laimenee ajan myötä - tosi kipeäkin. - Hän ei ole vielä muuttanut pois, joten erosta johtuva suru ei ole vielä alkanut. - Tunnet tekstistäsi päätellen tuskaa ja epäuskoa sekä suurta kipua. Voimia sulle - mitä jos miettisit lausetta: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi uudella tavalla. Rakasta ja hoivaa itseäsi. Toinen tuntuu nyt tosi rakkaalta ja tärkeältä, mutta rakas ja tärkeä olet Sinäkin. Älä rakasta toista enemmän kuin itseäsi.

Meillekin tuli ero ihan yllättäen..tai minulle tuli. Erottiin 4 päivää sitten perjantaina, samana päivänä kun miehellä loppui armeija. Olin niin kovasti odottanut armeijan loppua ja yhteiseen asuntoon muuttoa, minkä piti toteutua loppukesästä. Mies oli baarissa juhlimassa ja kun tuli kotiin kanssani nukkumaan, niin sanoi ettei pysty enää seurustelemaan. Maailmahan siinä romahti.

Seurustelua meillä oli takana 4,5v ja vaikka olen nuori niin kyllä tämä sattuu aivan helvetisti. Kaiken lisäksi, samana päivänä kun mies jätti minut niin sanoi mulle pari tuntia ennen puhelimessa että rakastaa mua yli kaiken, ei voisi ikinä enää satuttaa mua ja sanoi ettei mun tarvitse pelätä että hän jättäisi mut. Pyyteli myös anteeksi sitä, kun oli mennyt pettämään mua parisen viikkoa sitten...senkin annoin vain anteeksi, näköjään ihan turhaan.

Päivä eron jälkeen mies oli ollut 6h kahvilla jonkun toisen naisen kanssa, kenet tapasi baarissa samana iltana ennenkuin jätti minut. Mies oli antanut naiselle numeronsa vaikka oltiin yhdessä. Mies sanoo ettei halua naisesta mitään eikä tiedä aikooko edes tavata naista enää, oli miten oli, tuntuu niin pahalta miten hän noin vain unohti minut. Hän on puhunut minulle todella töykeästi eron jälkeen mikä vain pahentaa oloani.

Miten on mahdollista, että saman vuorokauden aikana hän ensin julistaa mulle rakkauttaan ja vakuuttaa ettei ikinä enää satuta tai jätä minua, sitten illalla vaihtaa numeroja toisen naisen kanssa baarisssa ja yöllä jättää minut noin vain? Nuo kaikki tapahtumat mahtuivat 8 tunnin sisään. En vain ymmärrä.

Töitä pitäisi tehdä ja opiskella kun elokuun puoliväli koittaa, mutta miten tässä pystyy mitään tekemään...

Erosta takana 2 viikkoa. Tuntuu että pahimman yli on päästy, toki vieläkin mietin häntä ja muistelen kaikkia meidän hyviä hetkiä. En tiedä onko se järkevää mutta ne tunteet nyt vain tulevat mieleeni ja annan niiden tulla, koska pitäähän nekin käsitellä jossain vaiheessa. Aika sumussa on menty nämä pari viikkoa mutta huomaan itsessäni että jotain edistystä on tapahtunut kun olen päivisin jo vähäsen positiivisempi ja iloisempi, mutta aikaa tarvitaan vielä. Suhteemme ei ollut lopussa enää mikään paras mahdollinen, oli tavallaan semmoisia ON/OFF kausia, mutta silti menimme eteenpäin kunnes toinen päätti että nyt saa riittää.
Olen huomannut että nykyinen kaipuu ei ole niin kyseistä henkilöä kohtaan vaan kaipaan todella paljon läheisyyttä. Joku jolle puhua, halata, nukkua ja viettää aikaa.
En oikeen osaa olla yksin. Nyt on korkea aika opetella sekin tärkeä taito. Nämä illat/yöt on kaikista pahimpia kun tietää ettei toista ole enää elämässäni. Kohta kun syksy lähestyy ja kaikkia vituttaa niin ai että olisi ihana kun olisi joku jonka viereen mennä nukkumaan pimeänä sateisena yönä :)
Uskon vielä uuden kumppanin löytyvän tuolta jostain vielä joskus. Sen eteen pitää nyt hyväksyä faktat ja mennä elämässä eteenpäin eikä takertua menneeseen.

Mutta tuo perhanan yksinäisyys. Onko muilla vastaavaa havaittavissa ?

Minullakin erosta kaksi viikkoa. Vaikka suhde ei kestänyt vuottakaan, eikä asuttu yhdessä, oli ero mulle aika shokki. Käyn terapiassa ja olen saanut ystäviltä ja vanhemmiltani tukea, lisäksi sain nukahtamislääkkeet ja rauhottavat. Luulen että tänään viimein hyväksyin että emme ole palaamassa enää yhteen.......itkettää aika paljon ja mitä erikoisemmissa tilanteissa.
Vaikka tilanteemme oli aika huono, luulin että asiat lähtevät rullaamaan.
En ikinä olisi uskonut että kun mies viimeisen kerran lähti luotani, että se tosiaan oli viimeinen :'(
Välillä en jaksa puhua asiasta ja välillä juutun siihen asiaan kiinni. Ehkä minä silti kuitenkin selviän tästä. Tästä erosta toipuminen on vain erilaista kun aiemmista koska pistin tähän kuitenkin paljon peliin.

Hei kaikki keskustelijat! Te jotka eroilitte jo vuoden vaihteessa ja te, joilla kyseinen prosessi on nyt meneillään.

Itse olen 21-vuotias tyttö, joka erosi 3 vuoden suhteestaan viime viikolla. Meillä oli kyllä ongelmia jonkin verran, mutta ongelmamme menivät aikalailla kausittain. Suurimman osan ajasta olimme yltiö rakastuneita ja onnellisia, mutta sitten ne harvinaiset riidat (ehkä kerran 3kk) olivat todella vaikeita. Puolisoni ongelma oli se, että hän ei tahdo keskustalla mistään vaikeista asioista ja itse taas voin avoimesti ja rauhallisesti keskustella kaikesta. Olen myös kova yrittämään, enkä koskaan tahtoisi luovuttaa. Mielestäni elämä on liian lyhyt siihen.

Riitamme liittyvät usein siihen, että puolisoni ei pitänyt lupauksiaan ja kohteli minua muutenkin aika ilkeästi. Itse kun sitten otin asiat puheeksi, puolisoni ahdistui ja meni vaikeaksi. Minä vaadin selitystä hänen tekemisilleen ja aina lopulta hän pimahti ja sanoi, että nyt erotaan. Meinattiin siis erota 3 vuoden aikana varmaan 15 kertaa... Kertaakaan "ero" ei kestänyt kauempaa kuin muutaman päivän. Nyt kuitenkin ero taitaa olla lopullinen.

Viikko sitten sain siis tietää, että puolisoni on jo kuukauden miettinyt, että pitäisikö erota. Ongelmamme eivät kuulemma koskaan muutu (vaikka olen juuri saanut apua ongelmiini, jotka ovat siis fyysisiä, ja niistä olenkin nyt tainnut parantua kokonaan) ja hän ei jaksa enää yrittää.... Olemme asuneet yhdessä miltei koko seurustelumme ajan ja nyt vuoden vaihteessa muutimme uuteen asuntoon. Meillä on myös kaksi lemmikkiä, joidenka jakaminen tulee olemaan äärettömän vaikeaa.

Tuntuu hirveän vaikealta päästää irti siitä ainoasta ihmisestä, josta oikeasti välittää 100%. En ole tavannut elämäni aikana kovin ihania ihmisiä, joten tuntuu pahalta menettää sellainen. Olen toivonut, että pysyisimme läheisinä ystävinä, mutta eipä se varmaan enää silloin ainakaan toimi kun hän löytää toisen. Hänenkin syynsä eroon oli myös muuten se perus "haluan olla yksin". Meneeköhän kauan, että hänellä on jo toinen? Itse koitin ehdottaa, että voisimme muuttaa erilleen ja jatkaa tapailua ja katsoa, että mitä siitä tulee. Itselleni tämä sopisi paremmin kuin hyvin, koska minun täytyykin päästä irti riippuvuudestani. Olin liian nuori kun aloimme seurustelemaan, joten on loogista, että sitä tulee helposti riippuvaiseksi toisesta. Puolisolleni ei kuitenkaan tällainen järjestely ainakaan vielä ole käynyt, koska tahtoo nyt olla kunnolla minusta erosta.

Tämä ero tuntuu vaan niin paskalta. Olen kokenut elämäni aikana paljon tragedioita, mutta tämä tuntuu kyllä pahimmalta. AIvan kun olisi viety elämältä tulevaisuus. Olen menettänyt kaikki unelmani ja koulunkäyntikin tuntuu turhalta. Mikään ei kiinnosta. Joka kerta tien yli kävellessä toivoo salaa, että auto ajaisi päälle......

Mutta kyllähän tästä selviää... Kaikki läheisenikin ovat selvinneet. Miksen minä muka seliviäisi.

Olisi kiva kuulla aloittajien tarinoita. miten elämä jatkui? :) Minusta olisi mahtavaa muutenkin, että eronneille olisi kunnon ryhmiä, siis sellaisia, että voitaisiin nähdä vaikka monasti viikossa, jos siltä tuntuu. Yksin tämä tuska on aika raskas kestettävä. Läheisiäänkään kun ei voi pakottaa olemaan kanssasi 24/7... He kun elävät onnellisissa parisuhteissa...

Tein äsken s-postin sitä varten, jos joku haluaisi alkaa mailmaan! :) Minusta olisi huippua mailata eron käyneiden/käyvien kanssa. Jos monikin innostuu voisi tehdä jonkin (netti)ryhmän, tai joukkomaileja yms. Eli jos yhtään kiinnostaa niin laittakaahan s-postia :)

eronnuttytto(at)gmail.com

Paljon voimia kaikille! :) Tämä keskustelu auttoi minua ainakin paljon. Ja oli ihana lukea, etenkin miehien viestejä. Selkeästi kaikki miehet eivät ole niitä, jotka eivät halua keskustella asioista ja ovat valmiita luovuttamaan jokaisen pikku esteen takia. Toivottavasti tapaan vielä joskus tuollaisen miehen!

(Kielioppivirheitä on varmaan paljon, minulla on lukihäiriö, enkä jaksa alkaa tarkastelemaan tekstiä uudelleen :))

Mä olen kyllä tuosta "eroryhmästä" ihan samaa mieltä!
Omasta erostani on aikaa kohta vuosi, niin kaikki toki jo olettavat minun päässeeni asiassa eteenpäin. Tästä syystä ei jaksa, eikä toisaalta aina viitsi olla lähimmäisilleen asiasta avautumassa.

Mutta mä uskon, että sä selviät! Helppoa se ei varmastikkaan tule olemaan, mutta jonain päivänä hymyilet taas. En osaa oikein sulle mitään neuvoja antaa (oma elämäkin vielä aika sekaisin), mutta päivä kerrallaan, voimia!!

Mulla on tullu ongelma tän mun eksäni unohtamisen kanssa. Tulee koko ajan, iltaisin ja öisin mieleen kaikkea, mitä meillä oli ja mitä sillä on nyt, minkälaisen naisen kanssa harrastanut jo seksiä, näen jopa sieluni silmin kun hän harrastaa seksiä toisen kanssa.....tämä on ihan helvettiä..!!! :'(
Koitan olla miettimättä ja keskittyä erääseen toiseen mieheen joka minusra on kiinnostunut, mutta en pysty, tulee tuollaisia "pakkoajatuksia".

Juu, olen kyllä samaa mieltä että kun vaan eron jälkeen siltä tuntuu, niin voi ottaa jonkun kivan jonka kanssa viestitellä, kunhan ei lähde uuteen suhteeseen ennen kun edellinen ero on käsitelty. Siinä voi mennä aikaa ja varmasti meneekin mutta kunhan edellinen suhde on käsitelty, kokonaan. Ethän uutta taloakaan rakenna vanhan talon raunioista, koska ei se talo muuten pysy kasassa.. ;)

Juuri tätä viestiketjua tarvitsin ja onneksi sen löysin.
Olen vähän alle kolmekymppinen nainen ja olen eronnut Elämäni miehestä vain pari pv aikaisemmin. Suhde ei ole kestänyt paria vuotta pidempään mutta asumme yhdessä ja olen ollut pitkään häneen kovin ihastunut ja meillä on yhteinen kaveriporukka ollut jo ennen suhdettamme.

Myös minun mieheni (nyt siis entinen sellainen) On kovin sekaisin itsensä kanssa.
Ei tiedä mitä haluaa tulevaisuudelta, mahdollisesti matkustella vuodenverran kierrellen ja muuttaa hetkeksi ulkomaille. Häntä ahdistaa suhteemme mutta myös ajatus yksinolosta. Meillä on ollut riitoja arkisista asioista joten tämä ei ole niin kovin yllättävää, Ja minä otin itse asian puheeksi ja Sanoin ettei suhteellamme ole tulevaisuutta. Olen aivan murtunut. Tiedän etä selviän tästä ja aika parantaa haavat, tiedän myös että siihen mneee pirusti aikaa. Onneksi omana ihann perheen ja yhden läheisen ystävän kenelle voin asiasta puhua. En halua häntäkään tosin kuormittaa liikaa. Eron myötä menetoin kaveriporukkani ja useat ystävät. Mieheni on paremmissa väleissä heidän kanssaan ja paljon enemmän tekemisissä. On sanomattakin selvää etten ole tervetullut yhteisile reissuille tai illanviettoihin. En tosin kyllä siihen nyt pystyiskään. Mieheni katuu "elämätöntä elämää" ja "menetettyjä kokemuksia" kokemuksia mitä siis ei ole riitäävästi.
Hän ekrtoo haluavansa nyt olla yksin koska on niin sekaisin ettei kykene olemaan parisuhteessa, mutta jotenkin olen varautunut siihen että kohta löytyy lohduttaja tai vain toinen nainen vierelle. Niin on monelle muullekkin käynyt ja varmasti surullisen useasti. Itse halan taas tutustua itseeni ja opetella olemaan onnellinen yksin.
Voimia kaikille samassa tilanteessa oleville ja olleille! Kyllä me selviämme.
Olen ajatellut lukea kirjan "jälleenrakennus" Toivotaan että saan siitä eväitä tämänhetkiseen tilanteeseeni.

Ero tuli heinäkuun alussa, ensimmäinen ero-ilmoitus varoitus tuli jo puoli vuotta sitä ennen - joulusaunassa. Oltiin yhdessä kuusi vuotta ja tunnettiin kymmenen. Ennen virallista eroa tämä exä (n. kolmikymppinen nainen) asui kavereiden nurkissa omien sanojensa mukaan n. kuukauden päivät ja häipyi miettimään "mitä haluaa" hotelliinkin sitä ennen pariksi yöksi. Omien sanojensa mukaan ei kolmatta pyörää mukana.

Syy eroon; ollaan niin erilaisia, eikä näe tulevaisuutta kanssani. Hiljaiseksihan se veti noi perustelut koska ei sitä vastaan voi väittääkään. Kun alku-shokista selvisi niin tuska jotenkin vyöryi päälle. Joo, mieskin voi tuntea tuskaa erossa. Ok, meillä oli liikaa ikä-eroa ja eri elämän vaiheessa. Niin kaverit sanoo.

Vaikka olen ollut nyt virallisesti sinkkuna 1,5 kk:tta ja sitä ennen tuo soutaa-huopaa asun muualla vaihe samaiset 1,5 kk:tta niin edelleen tuntuu pahalta. Pahimmalta tuntuu viikonloppuna kun työrutiinit ei häiritse ja huomaakin olevansa yksin jolloin negatiiviset asiat tulee mieleen. Tulevaisuus tuntuu harmaalta, eikä näe uusia mahdollisuuksia.

Luin paria Dunfeltin ihmissuhde kirjaa jotka kyllä lukiessa toivat ajatuksia mutta sitten nekin jotenkin unohtuvat. Mutta ei kannettu vesi kaivossa pysy, eli pitäisi jotenkin sisäistää nää hienot kirja-opit. Tosin en usko että kukaan pystyy negatiiviset asiat kääntämään positiiviksi vaikka kuinka lukisi noita kirjoja.

Perusluonteeni on suomalainen maanis-depressiivinen joka ei helpota. Eteenpäin pitäisi mennä, syksy paukuttaa kylmää ja silloin mielinkin kylmettyy enemmän. Erosta olen vihainen edelleen ja toisaalta siitä että suhdetta jotenkin tekohengitettiin noinkin pitkään.

Suhteessa oli matkan varrella selviä merkkejä siitä ettei nainen ollut tyytyväinen, hänellä oli näitä nykyaikaan kuuluvia sivu/salasuhteita. Niillä ei kuuleman mukaan ollut mitään vaikutusta suhteemme loppumiseen. Itse olen yhden naisen mies, joten en sellaisia harrastanut. Ehkä olisi pitänyt jotta kauhun tasapaino olisi toiminut.

Nyt yritän saada uudestaan paremman suhteen exään vaikka samalla pelkään että siihen jää kiinni eikä osaa päästää irti kunnolla jotta voisi parantua ja sitten löytää uuden rakkauden. Kun lueskelee täällä niin joillakin on mennyt vuosi kausia päästää irti. Se pelottaa sillä itse olen jo yli nelikymppinen.

Ajatuksissa on ilmoittautua Fisherin erokursille. Onko siitä muilla kokemuksia?

PS: kiitos muuten muiden kertomuksista, niistä on aina jotain apua.

Vieläkään ero 9kk ei ole selvä enkä voi ajatella selkeästi elämääni.. . x on jo 2 tai 3 mies menossa.. Olen rikki ja kumminkin .
Kumminkin tapasin nätin naisen joka on eronnut myös.

Ihastuminen - tuo tunne .. En tiedä .. Kaikki se vaikeus .. Hallitsemattomuus ... Perhosia vatsassa ... Tulen syttyminen sydämeen .. En tiedä missä olen ... Mihin menen ... Toivon ja kumminkin epäilen itseäni ... Olen ihastunut ehkä jopa rakastunut mutta en pystynyt näyttämään sitä .. Onko oikeen jos ottaisin yhteyttä häneen ?

Mitä haluan 'en ainakaan loukata toista'
Mutta en jättää tuntemattomaan tilaan.
' välittää , rakastaa , ei rakasta ' ystävä vai tuttu vai puoliso ne on vaikeita kysymyksiä ... Enkä tiedä vastausta ehkä ei kannate ajatella .. En oikeasti ollut valmis tuntemaan näin voimakkaita tunteita.
En todellakaan uskonut että aikani tuntea näin tulee enää..

No hu-huh. Exäni halusi tavata ravintola-illan merkeissä viime vkolla. Juttelimme ihan niitä näitä alku-illan ruoan ja hyvä viinin merkeissä. Siitä sitten jälkkäri-juomille jossa kysyin häneltä että oliko jotain asiaa mitä halusi jutella - ei kuulemma ollut vaan että ihan vaan halusi tavata. Tälläistä normalisointia olimme kylläkin entuudestaan sopineet ja tämä lienee yksi steppi. Kyselin että onko viihtynyt uudessa asunnossaan johon muutti eron jälkeen; vastaus oli melko nopea ja hän siirtyi epäolennaiseen (ei siis hehkuttanut uuden asunnon ihanuutta, mitä odotin). Siinä loppu-illasta kyselin lisää miksi meidän homma meni karille ja varsinkin mistä syystä; vastaus oli sama että kun sydän sanoi niin. Halusin vielä tankata että oliko taustalla joku kolmas henkilö joka vaikutti (siis toinen mies); sellaista ei ole ollut. Ja nämä meidän treffit oli hänelle eka kerta ulkona meidän eron jälkeen.
Siinä kun sitten erottiin melko mukavan illan jälkeen niin tuli hetkellisesti surullinen olo joka helpotti sitten melko nopeasti.

Seuraavana päivänä olo oli sitten enemmän masentunut ja ankea. Kesken sitä olotilaa puhelin soi ja siellä se exä soitteli että menisinko hänen kanssaan ulkoiluttamaan heidän perheen koiraansa kun vanhemmat ovat poissa kotoa. Olin melko pölkyllä päähän lyöty ja hiljainen puhelimessa, joten exäkin sitten rupesi peruuttelemaan ajatusta. En sitten mennyt kun oli muuta tekemistä mistä kyllä kerroin puhelimessa.

Tämän jälkeen tuli illalla taas huonot fiilikset ja laitoin viestin exälle jossa tilitin jotain tilanteesta, omaan oloon oli syynä varmaan nautittu alkoholi. Paha alkoholi aiheuttaa tollaisia tilitystuntemuksia. Exä laitteli sitten vaan viestiä että on ihan ok jaagata näitä asioita mutta että jutellaan naamatusten tai puhelimitse.

Mitenkä tervettä tämänkinlainen tapaileminen on, on vielä arvoitus itselle.

Olipas lohduttavaa lukea muista samankaltaisista eroista. Meillä oli takana lähes kolme vuotta seurustelua, yhdessä asuttiin reilu puolitoista vuotta. MIehellä alkoi syksyllä olla vaikeuksia ajatella että opinnot ovat päättyneet ja työelämä alkanut. alkoi ahdistamaan ja kaikki tuntui huonolta. Siinä samassa myös suhteemme alkoi tuntumaan merkityksettömältä. Tai kuulemma sitä "intoa" ei enää ollut. Itse olin onnellisena suhteemme arjesta, joka oli helppoa ja hauskaa. Nyt erosta reilu kaksi viikkoa ja yksi itkuton päivä. Välillä tuntuu että tästä noustaan entistä vahvempana, mutta useammin olo on lohduton ja h*lvetin yksinäinen. Ystäviä on, mutta useat niistä myös eksän. Tai ainakin heidän miesystävänsä ovat. Ilman ystäviä en varmasti pystyisi normaaliin arkeen. he onneksi jaksavat uskotella että olo helpottuu joskus.

Rankkaa tästä tekee myös se, että minä jouduin lähtemään yhteisestä kodistamme ja hän jäi asumaan sinne. Tavaroiden pakkaaminen oli kauheaa, eikä se onnistunut kertaakaan ilman hysteeristä itkua.

LIsäksi tuntuu, että eksälle tämä ero on todella helppo. se sattuu aivan jumalattoman paljon, kun tuntuu että toinen on jatkanut elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Olisi niin paljon tilitettävää tänne, mutta ei pysty nyt enempää. Mutta ihana kuulla että muut jotka ovat kokeneet samaa ovat myös toipuneet. Kyllä tästä on pakko selvitä!

Täällähän on paljon ihmisiä, jotka ovat/ovat olleet samassa tilanteessa kuin itse olen.. Surullista kaikin puolin, että meitä on näin paljon. Elämää se vain on tosin..

Olemme olleet 6 vuotta yhdessä, ja pitkän harkinnan jälkeen muutimme yhteen. Olen hyvin sitoutuva mies, ja luulin löytäneeni sen oikean. Olimme nuoria kun aloimme seurustelemaan (16 vuotiaita) ja ikäeroa on vain ½vuotta. Monet sanovat, että kasvoimme erilleen mutta he eivät taida tietää totuutta.

Totuus on, että exäni päätti jättää minut kuuden vuoden jälkeen kuin viiden sentin kolikon maahan.. Kaikki tämä kuukauden ihastuksen takia! Olen selvittänyt tästä miehestä asioita, joita yhteiset tuttumme tietävät. Mies on naisten nielijä, eikä exäni sitä suostu uskomaan. Olemme sitoutujia molemmat, ja kun kerran päätämme jotain, teemme mitä vain sen saamiseksi.

Nyt olen ollut alle kuukauden yksin, ikinä en ole näin yksin ollut vaikka asun hänen kanssaan vielä huomiseen asti yhdessä.. Nyt uuden vuoden aattona hän lähtee katsomaan yleistä ilotulitusta keskustaan, ja sieltä baariin uuden miehen kanssa. Tuskallista katsoa kun toinen hehkuttaa minulle uutta miestään.. Kiertää veistä haavassa vaikka pyydän lopettamaan. Ei miehilläkään ole helppoa..

En tiedä miten suhtautua exääni, koska tiedän että hänen luonteellaan ei käsitellä montaa tärkeää asiaa kerralla.. Mutta toisaalta tiedän myös tämän ihastuksen rikkovan hänet. Mitä minun silloin pitäisi tehdä?! En tiedä.. En ole täysin pystynyt edes käsittelemään eroamme, se vääristää kun asumme vielä yhdessä ja näemme toisiamme joka päivä.

Saatoin hiukan rönsyillä tekstissäni, mutta olen vielä niin rikki ja sirpaleina etten pysty pukemaan kaikkea järkevästi sanoiksi..

Täällä myös yksi eroasioiden kanssa kamppaileva. Jo kuukauden ajan tuntunut siltä, että milloin tahansa tämä romahtaa kasaan. Eroajatukset pyörineet päässä kuitenkin jo paljon pidempään. Nyt ne ovat saaneet kunnolla valtansa ja näkyvät parisuhteessamme. Pari kertaa niin rajuja ahdistusitkuraivoriitoja koettu tässä kuukauden sisään, että en tiedä kestänkö enää yhtäkään. Olen siis nainen ja parisuhteessa toisen naisen kanssa. Olen se joka on erosta puhunut ja päätöksen monesti jo tehnytkin, ja hänelle sen selkeästi sanonut, mutta tyttöystäväni ei halua erota. Hän haluaa vielä yrittää, että joku vielä muuttuu vaikka tiedän, ettei mikään muutu. Sitten kuitenkin aina "eron" jälkeen tulee se hirveä kaipaus, että on vaan pakko päästä toisen lähelle ja jäädä siihen eikä päästää irti. Aivan kammottava kaipaus ja suru. Hän on minun sielunkumppanini, ensi rakkauteni, ainoa ihminen äitini lisäksi joka oikeasti tuntee minut ja haluaa ymmärtää minua.

Olemme olleet yhdessä melkein neljä vuotta, yhdessä olemme asuneet kolme.

Joululoma meni itkiessä ja hiljaisuudessa. Nytkin olen yrittänyt pysyä arjessa kiinni, mutta yöt valvon ja itken toisessa huoneessa puolisoni nukkuessa. Itken itkemistäni ja mietin mitä kaikkea menetän jos joskus uskallan itseni tästä suhteesta irroittaa.

Mikä sitten on vialla? Vaikka rakastan puolisoani enemmän, kuin ketään, olo on silti ahdistunut. Ruoka, seksi eikä uni maistu. En yksinkertaisesti jaksa tehdä suhteemme eteen mitään. Haluan vain olla sohvalla peiton alla ja katsoa televisiota ajattelematta mitään. En jaksa tehdä yhtään mitään.

Naiseni on upein tuntemani ihminen. Tiedän, etten hänen kaltaistaan ikinä tapaa. Hän on vilpitön, ahkera ja kaikin puolin niin hyvä ihminen että sydämeni pakahtuu. Tunnen itseni niin huonoksi hänen rinnallaan. Olen kärsimätön, itsepäinen ja laiska. Minun on vaikea myöntää virheeni ja pyytää anteeksi. Tiedän että hän olisi onnellisempi jonkun toisen kanssa, mutta ajatuskin hänestä jonkun toisen kanssa raastaa sisuskalujani.

Olen melkein 25-vuotias enkä ole eläissäni tavannut ketään vastaavaa ihmistä. En ole koskaan ennen rakastanut ketään. En ole koskaan päästänyt ketään näin lähelle. Kukaan ei tunne minua niin kuin hän tuntee.

Tiedän kuitenkin, että ero on ainoa vaihtoehto. Minä vain tiedän sen.

Ikävöin häntä jo nyt.

miksiköhän ihmiset ihan oikeasti luulevat että niitä oikeita on jossain tai että sen toisen ihmisen kautta voi elää ja että toinen ihminen tuo onnen.
ei tuo ja ei toisen kautta voi elää ja oikeita on vain aniharvoin. totuus on että onni löytyy itsestä ja korvien välistä ja jos tuntee itsensä niin voi tuntea toisen. ja jos rakastaa itseään niin voi rakastaa toista.
ei helpota mutta ajan kanssa tieto on kuitenkin se joka parantaa ja autttaa.

ihmissuhteissa on tietty kaava joka löytyy parisuhde oppaista ym ja niitä on kyllä kunnioittaminen sillä ihminen toimii ihan juuri sen kaavan mukaan.

Niin paljon samanlaisia tarinoita....

Kahden vuoden yhdessä olon jälkeen ero, 1kk sitten. Minulle kaikki tuli kuin tyhjästä. Elin kai puhtaassa pumpulissa. Syksy ja kesä oli molemmilla kiireinen. Itselläni meni ostamani asunnon remontoimiseen ja työhön. Työhön liittyy matkustelua joten olin melko paljon poissa...ja remontti jatkui entisestään...Kuulin kyllä että ei mene hyvin jne..mutta vakuuttelin silloin että nämä täytyy saada alta pois jotta yhteistä aikaa löytyy enemmän. Kaikki tämä stressi söi myös minun tehoni ja olin kotona ollessani "poissa", en auttanut kotitöissä, emme paljoa tehnyt yhdessä mitään jne jne

Sitten se ero tuli. Emme halua tulevaisuudelta samoja asioita, kyllästyminen kotitöiden yksipuolisuuteen, emme tee mitään yhdessä... Ymmärtääkseni rakastaa minua mutta se ei kuulemma riitä. Miksei? Ymmärrän kaiken sen minkä olen tehnyt väärin, kuinka voisin tehdä ne paremmin, mutta se ei riitä. Kuulemma täytyy ajan kulua jotta näkee mihin päädymme.

Koko ero prosessi ollut tuskaa. Rakastan häntä niin paljon ja ikävä tietenkin sen mukainen. Tekisin mitä vain jotta saisin olla hänen kanssaan. En vain voi uskoa jos molemmat rakastaa toisiaan, miksei noita asioita voi korjata? Ystävät ovat kaikonneet, koulujen jälkeen ja töiden puolesta uusia ei ole tullut..tuntuu että on niin yksin, eikä ketään jolle puhua. Valitettavasti olen sortunut niin monesti purkautumaan ex:lleni, koska hän on ainoa jolle voin itkeä ja puhua...

Olen varmaankin niin ääliö kuten kaikki jätetyt että odottaa uutta mahdollisuutta, mutta minkäs teet. Kai se pitää vaan ottaa päivä kerrallaan...prkl

Meille kävi samallailla. 5 v yhdessä nainen sanoo tunteidensa kadonneet. oltiin vielä 10 th km päässä kotoa paratiisissa. Se matka meni pipariksi jo alku metreillä. Empä olisi ikinä uskonut että meille käy näin. Kaikki asiat kunnossa, mutta nainen alkoi miettimään elämäänsä mitä haluaa. tapasimme niin olin 25 ja hän 20. se on varmaan se suurin syy. Monella lukee 5 v suhtee jälkee se kaatuu. miten tästä voisi nousta. Nyt asun yksin jo ja tästä on vajaa 2 vko aikaa kun jätti minut. Hän vaan pyörii ajatuksissani koko ajan.

Että täällä on paljon samanlaisia tarinoita ja kokemuksia :( Tuntuu niin raastavalta ajatella, että moni ihminen käy ja on käynyt läpi niitä asioita mitä itse nyt. Voimia teille kaikille. Muistakaa aina, että huominen on oikeasti parempi päivä. Älkää vain sanoko mielessänne tuo lause vaan myös ääneen. Itselleen puhuminen ei tarkoita, että on hullu.

Itsellä eroamisesta on nyt hieman yli kolme viikkoa. Olen edelleenkin aivan shokissa, sillä rakensin ja tein päätöksiä yhteisen tulevaisuutemme tähden. Päätös oli myös yksipuolinen, tuli puun takaa. Soitti, menin tapaamaan ja hän sanoi, että se on siinä. Sillä hetkellä, sydämeni putosi rinnastani. Ei mitään merkkejä enkä ikinä olis uskonut. Olin aivan sekaisin pysyääkseni edes pystyssä. En ole nyt vieläkään saanu hyvää syytä. Sanoi välittävänsä ja rakastavansa, mutta se ei ilmeisesti riitä. Enkä oikein ymmärrä, että miksi. Vietimme lähemmäs 4 vuotta yhdessä tehden paljon asioita kahdestaan.

Kohtelin myös naistani omasta ja hänen mielestään hyvin: Autoin kaikessa, annoin rakkautta ja hellyyttä, laitoin ruokaa, luotin aina, sain hänet tuntemaan itsensä kauniiksi ja seksikkääksi. Avustin oikeasti kaikessa. On niin petetty olo.
Tavatessani hänet, hän oli melko yksinäinen. Kaverinsa muutti vielä pois täältä päin, joten tutustutin omiin ystäviini ja nykyään meillä onkin täysin sama piiri mikä tekee erosta kivuliasta. Hänestä tuli ystävä parhaan ystäväni kanssa ja tämä paras ystäväni on nähtävästi nyt omistanut aikansa exälleni kuin minulle. Tiedän, että exääni kuulu myös tukea, mutta minulle ei riitä aikaa? : ( Tuntuu, että on otettu paljon pois.

Siitä huolimatta, että pystyn ajattelemaan väillä positiivisesti niin järkytys on edelleen paha ja sorrun ottamaan häneen yhteyttä. En halua katkeroitua ja vihata, mutta mitä tein ansaitakseni tämän? hmmh :/

Tahdon vilpittömästi toivottaa kaikille teille, veljet ja sisaret, parempaa huomista ja voimia! Ottakaa ja antakee tukea.

Nyt potemaan pahaa oloa ja tukahduttamaan tunteitani häntä kohtaan..

Minulla alkoi vapaus samantien kun pistettiin nimmarit erohakemukseen. Erohakemus oli aika huvittava. Se oli yhteisesti haettava ero. Silti hän jossain käsittämättömässä vaiheessa tekaisi äkkiä uuden paperin, jossa hän oli hakijana. Tajusin sen vasta myöhemmin. Mutta, aloin heti käymään viihteellä ja purin miehisiä tarpeita tapaamiini naisiin, aloin harrastamaan, ja minusta tuli taas sosiaalinen ja elämänhaluinen. Elin liki 20 vuotta narsistin kanssa, antaen anteeksi kaikki hänen aiheuttamat sotkut, vaikka se söi miehisyyttäni ja itsetuntoani. Sanan anteeksi taisin kuulla häneltä koko tuona aikana ehkä 5 kertaa. Hän ei osannut katua kun jäi kiinni valehtelusta, tai teki jotain väärää, vaan yritti aina vierittää syyn mun niskoilleni. Humalassa hän oli aina valmis naimaan vaikka kenen kanssa... ja sitä hän teki. Joskus alkoi kaivelee jonkun elimiä ja kuvitteli, etten näe sitä. Bileissä hän sillointällöin löytyi juttelemasta jonkun miehen kanssa. Sitten yhtäkkiä hän, ja se mies, oli hävinnyt. Sitten myöhemmin kuulin selityksiä kuten "ihan vaan juteltiin". Se juttelu on kummallista kun se aiheuttaa esim. "unitakun" takaraivolle. Je seuraavana aamuna ilmeestä voi lukea "sen" täydellisesti.

Siinävaiheessa kun hän alkoi lähteä juoksulenkeille suihkun ja meikkauksen kautta, tajusin että kaikki se saasta on vain jätettävä taakse, ja alettava rakentaa elämää puhtaalta pöydältä. Oli pakko unohtaa mm. sekin, että hän varasti minulta tuhansia euroja, huijasi minulta omaisuutta ja asunnon käyttäen lapsiammekin siinä hyväksi. Tyttärellemme hän on jatkuvasti syöttänyt valheita minusta saaden hänet karttamaan minua. Avioeronkaan jälkeen en kuitenkaan saanut rauhaa, vaan hän jatkoi terrorisointia. Sain lähestymiskieltohaasteen. Siinä oli käytetty tekaistua pahoinpitelyä ja että olin muka uhkaillut hänen terveyttään. Hän oli tummentanut silmänympäryksiään ja esittänyt lapsillemme uhria, saadakseen pois harteiltaan sen, että hän lähti humalassa ajamaan lapsemme nukkuessa takapenkillä. Kun menin oikeustalolle, niin häntä ei näkynyt missään. Sitten joku sihteeri toi minulle paperin, jossa luki "hakemuksesta ja syytteistä luopuminen työkiireiden vuoksi". Olin huvittunut, koska jotain sellaista odotinkin. Hän myös haki yksinhuoltajuutta, mutta koki karvaan pettymyksen kun miespuolinen sosiaaliviranoimainen katsoi häntä hölmistyneenä ja sanoi, ettei heillä ole mitään syytä viedä lapsia isältään.

Pitkään hän keksi pakkomielteisesti vaikka mitä valheita... olin mieleltäni tasapainoton ja arvaamaton, väkivaltainen, pelottava... kaikille hän levitti noita juttuja... poliisi, työkaverit, sukulaiset, kaverit... hän esitti taitavasti uhria, ja kyllähän naista, sairaanhoitajaa ja kyyneliin ihan milloinvain kykenevä narsisti pystyy helposti huijaamaan. Silti, minä olin se vastaanottajaosapuoli... sain riidan päätteeksi veitsestä rintaan, nyrkiniskua naamaan lastenkin nähden, potkuja nivusiin ja uhkauksia, mm. hän työntää veitsen mahaani kun nukun, ja pitkin elämää hän uhkaili, että kun "se oikea" tulee vastaan niin silloin häntä viedään. Hän esitti vahvaa ja meidän suhteen "pomoa", jolle suhde ei merkitse juurikaan mitään. Silti hän tutki aina kännykkäni ja vaatteeni, sormet täristen etsi todisteita, että minulla on suhde. Jos joku nainen laittoi mulle tekstiviestin, niin elämä oli heti päin sitä itseään ja olin petturi ja vaikka mitä.

Sillointällöin hän manasi sitä kuinka hänen työkavereidensa miehet on insinöörejä ja vaikka mitä, hyvillä palkoilla, ja päälle kritisoi minua ja ammattiani ja matalampaa palkkaa. Avioeron jälkeen hän alkoi hamstraamaan sitä, mistä aiemmin kadehti. Hän yritti löytää nettipalveluista hyvin tienaavia miehiä. Ja niitä hän tapaili ahkerasti löytääkseen avokätisimmän miehen. Nyt hänellä on kaksikerroksinen liioitellun iso omakotitalo, monenlaista juppi- ja pintaliitotouhuja, jatkuvia hiuspidennyksiä, ja monenlaista turhaketta. Nyt on sitä rahaa millä mällätä... ja miten se saa mut nauramaan kun hän katsoo mua nenänvartta pitkin ylpeänä siitä mitä on "saavuttanut". Loinen hänessä paistaa läpi, mutta...

Nyt elän avoliitossa ihmisen kanssa, joka on täydellinen vastakohta hänelle. Ystävällinen, reilu, rehellinen, sellainen sydämen tykyttämään saava persoona. Ja makuuhuoneessa hän on taitava ja aktiivinen. Ei tarvitse enää maata lahnan päällä ja pettyä jokainen kerta. Elämä voi olla joskus myös miehellä yhtä hevlettiä.

Googletin "miten selvitä erosta" ja löysin tämän keskustelun. Minä erosin miehestäni viikko sitten, ja kuten monilla muillakin, juttu tuli mulle täysin pommina puun takaa. Minä tosissaan luulin, että meillä menee paremmin kuin koskaan, ja olin luonnollisestikin asiasta hyvin onnellinen. Meillä on takana jo monta yhteistä vuotta, eikä aina ole ollut helppoa. Kaikkea muuta. Vaikeuksista on kuitenkin aina selvitty ja nyt luulin, että asiamme ovat kunnossa. Yhdessä naurettiin, yhdessä itkettiin, yhdessä koimme pettymykset, yhdessä vihattiin, yhdessä rakastettiin, yhdessä suunniteltiin tulevaisuutta, kuten sitä, mitä kaikkea mukavaa ensi kesänä teemme. Mieheni ei ollut puolella sanallakaan antanut ymmärtää, että olisi kanssani tyytymätön. Päinvastoin; jaksoi useasti minulle kertoa, kuinka ihana ja hauska olen ja kuinka tärkeänä hän mua pitää.

Sitten yks kaks tasan viikko sitten pommi putosi niskaan. Miehelläni on jo kahden kuukauden ajan ollut toinen nainen. Millään maailman kielellä en voi kuvata sitä, miltä minusta tuntui saada asiasta tietää, ja miltä minusta tuntuu edelleen. Jos sanon tuskalliselta, tuntuu ettei se riitä. Jos sanon, että elän täysin lamaantuneena tuntien koko kehossani jatkuvaa, jäytävää kipua, tuntuu ettei sekään riitä. Ei tälle vaan ole sanoja. Jos tunteeni olisivat maalaus, olisi se maalaus mustaakin mustempi, siinä ei olisi alkua, ei pohjaa, ei loppua. Se olisi kuin musta aukko avaruudessa, jotain jota ei näe, mutta joka pysäyttämättömällä vimmalla tuhoaa kaiken mihin suinkin voimansa ylettää.

En ole syönyt koko viikkoon mitään. Juonut olen vähäsen vettä, mehua ja piimää. Paino on pudonnut monta kiloa. Tunteet vaihtelevat lohduttomasta surusta aivan hirveisiin aggressioihin. Välillä mun tekisi mennä mieheni luo, itkeä häntä vasten ja anella häntä olemaan jättämättä minua. Välillä taas tuntuu siltä, että tekisi mieli hakata paskat pihalle koko ihmisen irvikuvasta, ja siitä hänen uudesta akastaan myös. Tehdä kaikkien elämästä samanlaista helvettiä niin kuin minun elämäni on nyt.

Erikoista tässä tilanteesta on myöskin se, että eromme jälkeen mieheni (tai siis exäni, tuntuu vaan niin pahalta käyttää tuota sanaa...) on ollut aivan äärimmäisen tyly minua kohtaan. Niin kuin hän jotenkin rankaisisi minua siitä, että sain tietää. Olen pyytänyt häntä moneen otteeseen olemaan mua kohtaan asiallisempi, mutta ei, sama tylyys vaan jatkuu. Mulla ei mene järkeen, miksi on yhtäkkiä mua kohtaan tuollainen. Ihan kuin NAPS joku olisi kääntänyt katkaisimesta, ja minusta tulikin rakastetun kumppanin sijasta pelkkä roska.

Miten tulen selviämään? Sitä en todella tiedä. Tällä hetkellä tuntuu, etten mitenkään. Asun lähellä junarataa, ja välillä houkutus mennä tuonne radalle makaamaan on aivan kestämättömön suuri... Se ei olisi kuin PAM ja kaikki olisi ohi. Sen jälkeen enää kukaan ei voisi mua satuttaa.

Mulla on kolme koiraa, ja niidenkin takia mulla on niin paha olo, kun en juurikaan ole jaksanut niihin panostaa. Nämä koirat ovat mulle todella tärkeitä, tärkeämpiä kuin monikaan ihminen. Ja ihmisistä puheen ollen, sekin tekee tästä tilanteesta niin raskaan, kun olen - ja olen ihan lapsesta saakka ollutkin - hyvin yksinäinen. Mulla ei ole kuin kaksi hyvää ystävää, ja niistäkin toinen asuu Länsi-Uudellamaalla, minä Kymenlaaksossa. Eli kaukana. Kavereita on muutama, mutta en koe heitä niin läheisiksi, että olisin edes kertonut heille tilanteestani. Jos mulla olisikin paljon ystäviä ja laaja sosiaalinen verkosto, en olisi selviämisestäni niin huolissani kuin nyt.

En tiedä. En oikein tiedä tällä hetkellä mistään mitään. Sinnittelen eteenpäin minuutti kerrallaan. Olen niin katkera siitä, että joudun tuntemaan tällaista tuskaa ilman että olen tehnyt mitään väärää. Ainoa mitä tein väärin oli se, että luotin ja rakastin......

Voimia ihan älyttömästi kaikille eroprosessia läpikäyville. Jos jostakusta tuntuu siltä, että tällaisen 36-vuotioaan naisen vertaistuki voisi olla paikallaan, mulle saa meilata. Osoite on [email protected]

Avomieheni lähti. Muutti pois, kertoi edellisenä päivänä lähtevänsä. Syyksi kertoi, että tämä on kahdesta huonosta vaihtoehdosta vähemmän huono.

Ei ole lähtönsä jälkeen halunnut puhua.

Onkohan niin, että avoliitosta on miehen kuitenkin ns helppo lähteä?
Ei tainnut alunperinkään olla vakavissaan tässä mukana. Tämähän oli "vain" avoliitto.

Olen aika hämmennyksissäni.

Mä kirjoitin sinänsä väärälle palstalle, koska me ei oltu avoliitossa. Ei tällä hetkellä. Avoparin elämääkin ollaan kyllä vietetty, mutta tällä hetkellä koimme, että suhteemme toimii erinomaisesti sittenkin, vaikka asumme erillään. Yksi syy erillään asumiseen oli miehen työt toisella paikkakunnalla. Tai siis niin luulin... Mistä enää tiedän, mikä oli syynä mihinkin.

Mua raastaa tuo miehen tylyys minua kohtaan aivan älyttömästi. Mikä ihmeen syy hänellä on yhtäkkiä kohdella mua kuin roskaa? Osaako joku valottaa asiaa? Tämä kohtelu muuttui kuin napista painamalla sinä hetkenä, kun sain tietää hänen petoksestaan. Siis todellakin ihan yks kaks.

Nyt olisi tapaaminen edessä ensi tiistaina. Sovimme siitä äsken. Hänellä on täällä luonani omaisuutta, joka luonnollisestikin pitää palauttaa. En tiedä miten selviän tapaamisesta. Toisaalta tuntuu hyvältä nähdä se ihminen, toisaalta pelkään kuollakseni.

Mitä tähän mieheni uuteen suhteeseen tulee, en itse usko sen onnistumiseen hetkeäkään. En hetkeäkään usko sen perustuvan rehellisyydelle mieheni taholta. Uskon tai oikeastaan tiedän, että mieheni on valehdellut hänellekin. Mutten niistä asioista halua kirjoittaa tänne enempää, koska eihän ne asiat liity suoranaisesti minuun mitenkään. Pysykööt muiden ihmisten sotkut muiden ihmisten sotkuina, minua kiinnostaa nyt vain se miten MINÄ selviän.

Tämä mies... Hän oli elämäni suuri rakkaus. Mun ensimmäinen ihan kunnollinen seurustelusuhteeni. Hänelle menetin neistyydenkin. Nyt tuo ajatus puistattaa. Mutta mistäpä olisin voinut tietää... Mua ei piiruakaan ainakaan lohduta se, etten usko tähän hänen uuteen suhteeseensa, pikemminkin päinvastoin. Tuntuu kauhealta, että pari kuukautta kestäneen huuman takia on valmis heittämään pois kaiken sen, mitä meillä oli. Ja se mitä meillä oli, ei ollut ihan pientä tai vähäistä. Todellakaan.

Mietin sitä kaikkea, mitä meillä on tänäkin aikana ollut, kun hänellä on jo ollut se uusi suhde. Mietin joulua, kuinka mukava ja lämminhenkinen se oli. Mietin uuttavuotta, sitä kuinka biletimme ja kuinka hauskaa meillä oli. Millainen pokerinaama on ihmisellä, joka kaiken sen on kanssani kyennyt tekemään pitäen samaan aikaan toista naista? Millainen?

Tämä on tällaista jonninjoutavaa jorinaa ja tunteen purkua tämän mun kirjoitukseni. Tavallisesti en edes kirjoittele nettipalstoille. Nyt vaan oli pakko, koska ei oikein ole ketään kenelle puhua. Miten elämässä voi käydä näin.... Olen elänyt hyvin vaikean elämän, ja sairastanut mm. syvää masennusta. Koettu on yhtä sun toista. Olen ollut koulukiusattu, lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetty, usean ystävänä pitämäni ihmisen toimesta pahasti petetty. Ynnä muuta. Hetken, kun sain tätä mun miestäni rakastaa, oli tieni niin kevyt kulkea. Nyt tuntuu, että kaikki on viety......

Voi Nagazi, olen niin pahoillan sinun puolestasi! En tiedä miten sinua lohduttaisin. Voin vain sanoa: tulet selviämään. Sinun pitää nyt hyväksyä tosiasia: nän on käynyt. Ja sitten kun pahin sokkivaihe on ohi, niin aloitat itsesi jälleenrakennuksen.

Ymmärrän, että sinulle on erityisen vaikeaa se, että ex-miehesi on tyly sinua kohtaan. Veikkaan, että hänellä on huono omatunto (syystäkin!), ja nyt reagoi tällä tavalla, koska hänellä itselläkin on paha olla kun on satuttanut sinua niin paljon. Hän ei ymmärrä, että tämä tylyys satuttaa sinua vielä enemmän.

Olitko pannut koko onnesi tämän ex-miehesi varaan? Jos näin on, niin ei ihme että nyt sattuu, ja kovasti. Mutta ymmärrä tämä: sinun onnesi ei ole riippuvainen tästä yhdestä ihmisestä!

Iso voimahali sinulle!

olen 48v mies joka tuli jätetyksi kesällä 2012. edelleen kipuilua päässä ja myös sydämmessä vaikka ns. perusarki kulkee ihan hyvin. selvisin pahimmasta erokipuilusta aloittamalla viikottaisen urheilun, käymällä Fisher eroseminaari (HUOM. vain 60e, suosittelen) ja ottamalla terapeuttikäyntejä. tässä meni syksy joka huipentui joulun suruun. nyt edelleen viikottaista urheilua ja harrasteita mitä vaan jaksan/keksin. terapia istunnot nyt vähentyneet kun en tiedä mitä hyötyä enää saisin, siellä on melko sanaton olo nykyään.

surusta en ole vieläkään päässyt eroon, vkonloppuisin ne iskee ja kun olen väsynyt muuten vain. esim. viime perjantaina kun laahustin kotiopäin alkoholin vaikutuksen alaisena tunsin suuria vihan tunteita exää kohtaa. se kaikki mitä hänen halunsa erota toi minulle oli elämää suurempaa minulle. ero hajoittu nykyisyyden koska ei ole sitä tulevaisuutta mitä hänen kanssaan yritin.

nyt on tulossa ystävänpäivä, ajattelin tuossa vkoja sitten että laittaisin jonkun ystävänpäiväkortin. mutta nyt tunteet on niin negatiiviset häntä kohtaan, että sellaisen lähetys on väärin. hän on kuollut ihminen minulle tai sitä toivoisin että kaikki olisi vaan pahaa unta. yllättävää että edelleen tälläiset tunteet kaiken yrityksen jälkeen.

tää erosta selviäminen on oikeasti kova haaste - tsemppia kaikille !

Kerronpa tähän jatkoksi vielä oman tarinani.

Mä erosin avopuolisostani n 1,5 vuotta sitten, yhdessä olimme noin kolmisen vuotta, joista asuimme vuoden yhdessä. Suhde loppui klassisesti siihen, että tunteita ei enää ollut. Ainakaan avopuolisollani, itse olisin ollut valmis vielä jatkamaan vaikka loppuajat olivat henkisesti raskaita.

Mun ongelma on nyt tämä. Luulen päässeeni erosta nyt ajan kanssa ihan hyvin yli. Mutta olen kuitenkin jumissa elämässäni, en pääse enkä osaa mennä sitten kuitenkaan eteenpäin. Asun edelleen samassa asunnossa johon muutimme yhdessä, olen samassa työpaikassa. Asun melko pienellä paikkakunnalla, jossa minua pitää oikestaan vain työ, jota kuitenkin voisi saada muualtakin. Kaverit ovat oikeastaan täältä muuttaneet muualle, ei oikein ole ketään jota voisi pyytää vaikka lauantai-iltana yksille.
Paikkakunnalla viihdyn oikeastaan ihan hyvin, mutta mistä voisi saada kavereita? ehkä pitäisi mennä kouluun, ehkä vaihtaa työpaikkaa.. miten te muut olette tehneet eron jälkeen? koko elämä uusiksi työpaikkaa ja asuntoa myöten. Vai jatkaneet kuten aiemminkin..

erosin tänään ,paha olla, tiedän että aika parantaa haavat, 7 v naimisissa kaksi lasta, talo juuri valmis, en vain haluaisi käydä tätä läpi, haluan kannustaa kaikkia eronneita joita on paljon , että aika parantaa haavat mutta haluaisin myös itsekkin uskoa siihen, tuntuu pahalta , voimia kaikille

Itse tässä kohta 2 kk taapertaneena voin todeta, että kyllä tästä vaan selviää, pakko vaan selvitä. Eilen kävin hakemaasa Fisherin kirjan: Jälleenrakennus, kun suhteesi päättyy. Suosittelen lämpimästi muillekin, alussa olen, mutta kirja vie mennessään. Tiedän mitä teen vkl :)

Vajaa kaksi vuotta sitten tapasimme ja aloimme seurustelemaan. Viime jouluna mieheni kosi ja sai myöntävän vastauksen. Kihlajuhöien jälkeen mies oli outo. Ja sainkin selville että häntä ahdistaa, mutta ei tiedä mikä. Nyt mennyt jokunen aika siitä ja tilanne edelleen sama. Ahdistaa ja aina on vastaukset en tiedä. Nyt tilanne kuitenkin kärjistynyt ja ero odottaa. Mies haluaa taukoa, mutta itse en niihin usko. Tosiaan kuvittelin että eletään loppuelämä yhdessä. Ei siis sittenkään. Hävettää ja pelottaa. Varsinmin kun juuri on ollut kihlajaiset ja lahoja tullut, niin nytkö pitäisi ilmottaa erosta? Kumpa tätä päivää ei olisi tullut. E tiedä miten tässä olisi paras jatkaa eteenpäin ja mikä tuota miestä oikein vaivaa. Kuulemma ei todellakaan ole toista naista ja rakastaa edelleen, mutta e tiedä voiko olla kanssani. Missä on oikein vika? Sanoo että olen täydellinen ymym. Mitä tässä pitäisi oikeen tehdä? Itse haluaisin olla miehen kanssa loppuelämän, todellakin luulin että hän olisi se oikea. Löytääköhän sellaista koskaan. Itsellä ainakin tuntuu olevan hurjasti epäonnea miesten kanssa. Huomenna pitäisi pakata miehen tavarat. Voisiko tästä mitenkään selvitä ilman eroa?

"Voisiko tästä mitenkään selvitä ilman eroa?"
Raskas tilanne. Ei kuulosta siltä, että voi välttää eroa. Mies ehkä vain halusi mennä kihloihin, kun kaveri(t)kin menee. Ei sitten sen pitemmälle ehkä ollut asiaa miettinytkään, eikä olekaan enää kiva ajatus, kun pitäisi ottaa vastuutakin. Taitaa kyseessä olla vielä kehitykseltään lapsekas mies, ei ymmärrä näitä aikuisten elämän ratkaisuja ja elämän suunnittelemista pitkällä tähtäimellä. Kannattaa ottaa opikseen ja valita viisaammin uusi kumppani jatkossa. Sellainen mies, joka tietää ja ymmärtää.

Et kai yksin joudu pakkaamaan miehen tavaroita?

Mies on tosiaan samanikäinen kuin minä, mutta tunnetusti hehän tulevat pari vuotta meitä jäljessä :D mies oli pakannut suurimman osan tavaroista jo valmiiksi. Kuitenkin hän koko ajan puhuu, että ei halua erota ja jos joskus pitää naimisiin, haluaisi että minä oon vaimo ym. Mitä ihmettä niiden päässä liikkuu?ja mitä tästä pitäisi ajatella? Mikähän tässä sitten olisi paras ratkaisu. Itse kun kuvittelin että naimisiin mennään ja mikään ei voi tätä suhdetta pilata. Kerrankin tuntui niin oikealta. Hirveesti mietittävää näin pieneen päähän :D onneksi kämppä on kuitenkin kokonaan minun, ette tarvitse sen kanssa vielä ruveta säätämään.

Itellä tuli kanssa aika yllätyksenä kun pitkäaikainen avomieheni päätti erota ja tyylillä. Siis todellatodella lapsellisella tyylillä.

Oltiin kumpikin baarissa omien kavereittemme kanssa siis aivan eripaikoissa, eri paikkakunnillakin ja meille tuli puhelimessa sitten riitaa.. Itsekin myönnän että sanoin kännipäissäni asioita jotka ois voinu jättää sanomatta. Mies ei tullut yöksi kotiin. Aamulla heräsin kun kaverini laittoi viestiä olenko kunnossa kun mieheni oli mennyt muuttamaan facebook statuksensa sinkuksi. Sain siis kuulla kaveriltani että ollaan erottu. Siinä sitten soittelin miehelleni miksi hän on niin tehnyt että ollaanko todella erottu niin hän vaa sanoo että kyllä ollaan kun häntä vaan sattuu ärsyttämää elää suhteessa ja että rakkaus ei enää riitä että suhde toimisi. Olin todella pettynyt miehen toimintaan ja pyysin että tulisi kotiin ja puhuttaisiin asia selväksi kasvotusten niinkun aikuiset ihmiset. Se ei miehelle kelvannut vaan ryyppääminen sitten jatkui ja mieheni käyttäytyi muutenkin todella asiattomasti mua kohtaan! Haukkumista tuli ja sain kuulla kuinka epäonnistunut ihminen olen..

Eniten tässä harmittaa tuo kun mies ei voi kasvotusten keskustella eroasiaa vaan noin törkeesti jättää ja saa vielä miehen haukut päälle. Ei uskoisi että mies on 22v kun käyttäytyy kun teini-ikänen.. Eipä ole mies tullut kotiin tapauksen jälkeen. Huomenna ilmoitti hakevansa tavaransa kun olen töissä..

Olen niin äärettömän vihanen, haluisin että miehenikin saisi kärsiä erosta mutta ei, hän vaa bilettää ja vittuilee vaan heti jos otan jotenkin yhteyttä.. Itketty on ja varmasti tulee vielä itkettyä paljon lisääkin.. Mies oli niin kiltti ja rakas mutta yhtäkkiä muuttui täysin ihan kuin ei oisi koskaan edes rakastanut, ikävä..

Onneksi on ihana tukiverkosto tukemassa ja tiedän että kyllä tästä vielä yli päästään. Tsemppiä kaikille, kyllä se elämä vielä meille kaikille eronneille hymyilee!

Hei
En jaksanut lukea ihan kaikkia viestejä loppuun asti, mutta ajattelin kertoa hieman omaa tarinaani. Aloin seurustella miehen kanssa tämän ollessa vielä naimisissa. Sillon minulle uskoteltiin että liitto on ollut jo kauan aikaa kuollut. Niinhän siinä lopulta kävi että mies erosi vaimostaan ja meistä tuli pari. Sinisilmäisenä uskoin että tämä on oikein ja että minä olen kyseiselle miehelle "se oikea". Muutaman vuoden seurustelun ja yhdessäasumisen jälkeen mieheni sitten vihdoin kärähti pettämisestä. Vielä hyvän "ystäväni" kanssa. Elämältäni putosi tuolloin pohja aivan täysin ja tunteet olivat hyvin samanlaisia kuin teillä kaikilla muillakin on ollut. Tuntui että en pysty liikkumaan enkä olemaan mitenkään päin. Mieheni halusi kuitenkin jatkaa kanssani vielä ja minä hölmöyksissäni menin antamaan anteeksi ja niinpä yritimme vielä. Asuimme onneksi kuitenkin jo eri osoitteissa tuossa vaiheessa. Suhteemme jatkui hetken aikaa kunnes mies ilmoitti jälleen että ei tästä mitään tule. Hän väitti ettei ketään muuta naista ole ja halusi jatkaa vielä ystävinä. Minulle se tietysti kävi koska en halunnut päästää hänestä irti ja koska ketään muuta naista ei ollut, elättelin toiveita että hän huomaisi kuinka paljon minua rakastaa ja haluaa palata vielä yhteen. Vähän tämän jälkeen sain selville, että mies on yrittänyt iskeä naisia ja hänellä on ollut kaikenlaista sutinaa koko ajan kun on minun kanssani ollut. Tämä uusi eroaminen oli siis taas siitä johtuvaa että hän halusi viettää aikaa jonkun toisen kanssa. Nyt olen vihdoin tajunnut sen, että hän ei ole koskaan minua rakastanutkaan ja että minun olisi heti alusta alkaen pitänyt ymmärtää se että kerran pettäjä on aina pettäjä. Sellaiset ihmiset eivät vain pysty muuttumaan. Tällä hetkellä olen edelleen sinkkuna ja olo on vieläkin huono; loukattu ja petetty ja surullinen. Osaan kuitenkin jo ajatella asiaa niin, että onneksi tämän miehen todellinen luonto paljastui ennenkuin olisi esimerkiksi tullut lapsia. Tsemppiä ja jaksamista meille kaikille. Uskon että jokainen saa tässä elämässä ansionsa mukaan. Pahat teot tulevat kyllä jossakin kohtaa vastaan. Vaikka en jaksakaan uskoa että voisin löytää elämääni uuden miehen, tuntuu elämä kuitenkin toisinaan jo ihan mukavalta. On mukavaa viettää aikaa ystävien kanssa ja tehdä asioita juuri silloin kun haluaa. Kodinkin saa laittaa juuri itselleen sopivaksi. Täytyy vain yrittää olla positiivinen, koska eihän tässä mitään muutakaan voi.

Ainoa keino on ottaa Laastari tai kaksi. Unohtuu exät ja nyxät sillä sekundilla.

Mitäs sanotte tästä, Olen ollut avioliitossa 15 vuotta, meillä on kolme lasta, kaikki oli niin kauan hyvin, kunnes mieheni alkoi investoimaan " tuottamattomaan omaisuuteen". Käyn töissä, eikä minulla olisi mitään hätää elättää lapseni, kuitenkin meillä mieheni kanssa on yhteinen pankkitili, jonka hän tyhjää lainojensa maksuun, ( joita en olisi suonut hänen ottavan). Kammottavinta on, että tämä paskiainen on maailman paras isä lapsille ja ainoa ihminen, jota sydämmestäni olen rakastanut, sillä kaikki muut olen kylmästi heittänyt maantielle. Nykyinen tilanne ei miellytä minua, eikä mieheni kuuntele minua, mutta avioerosta puhutaessa ryhdistäytyy hetkeksi, mutta voimani on loppu raha-asiossa ja lasten suru pelottaa minua?

Onhan se kun pettäjän mukaan lähtee, sama edessä kuin aiemmillakin. Pettäjät pettää, ei ne muuksi muutu, kaikki vaan ei jää kiinni.
Pettäjäluonne haluaa nopeasti sitoutua eli yhteistä projektia, asunto sun muuta, ettei vaan sitä jätetä, koska hän pettää, pettää ja pettää...

Päätin jakaa omankin kokemukseni täällä, kun ei oikein tiedä kelle puhua akuuteimmassa hädässä. Olen yhden avioeron aiemmin läpikäynyt ja nyt ollut suhteessa noin 1,5 vuotta. Tai siis olin. Alettiin varovasti puhua miehen aloitteesta yhteisestä kodista, naimisiinmenosta, tulevaisuudesta jne jo joitakin kuukausia sitten.

Alkuvuodesta mies kuitenkin alkoi empiä. Ei ensin osannut puhua mistään ja muuttui vaikeaksi. Kun sain lopulta kiskottua sanoja irti hänestä niin kertoi, että yhteen muutto pelottaa eikä hän tiedä onko valmis siihen. Oli kuulemma tarkoittanut yhteisen tulevaisuuden suunnittelun eri tavalla kuin minä (eli jos hän sanoi että aletaan etsimään yhteistä kotia talvella, niin se saattoi tarkoittaa kuitenkin ihan jotain muuta?).

Oltiin jonkun aikaa tauolla ja sitten palattiin yhteen. Kommunikaatio pelasi, mies oli ihana (varsinkin silloin kun ei vielä virallisesti oltu yhteen palattu), otti itse puheeksi taas yhteen muuton ja yhteisen tulevaisuuden, toivoi lapsia jne. Kommunikaatio ja kaikki tuntui pelaavan todella hyvin ja mies puhui yhteisestä kodista. Sitten yhden kovan riidan jälkeen mies vain ilmoitti että tämä on tässä. Mikään suhteessa ei kuulemma hänen mielestään toimi eikä hän omasta mielestään ole taaskaan tarkoittanut sitä, että todella etsisimme yhteisen kodin kesällä vaikka hän näin sanoi.

Hänen mielestään se, että ymmärrämme toisiamme niin eri tavalla on vain selvä merkki siitä, ettemme ole todellakaan tarkoitettu toisillemme.

Minä olen hänelle alusta saakka sanonut, että haluan parisuhteen joka johtaa johonkin. Kiire ei ole, mutta en halua suhdetta jossa vain hengaillaan ilman päämäärää. Jos hän ei halua sitoutua niin emme voi olla yhdessä. Tämä on hänelle ollut ihan selvää kaiken aikaa ja hän on itse vakuutellut miten haluaa sitoutua ja viettää loppuelämänsä kanssani yhdessä.

Sanokaa nyt hyvät ihmiset pitäisikö tuollainen mies ampua singolla avaruuteen ja unohtaa ihan totaalisesti? Yritänkö yhä edelleen rakastuneena selitellä hänen soutamistaan ja huopaamistaan parhain päin? Miten alentavaa voikaan olla toista kohtaan sellainen, että sanoo asioita, peruu sitten puheensa, mihinkään lupauksiin ei voi luottaa... Järjellä kun tätä asiaa ajattelen, niin mies ei todellakaan halua sitoutua ja viettää loppuelämäänsä kanssani. Haluaa vain rusinat pullasta ja jostain syystä kertoo minulle valheita jotta sai tätä touhua vielä pitkitettyä. Sitäkö tämä on?

Minä valitsin 15 vuotta sitten väärin. Suhde ei kestänyt tämän pitemmälle, koska toinen osapuoli ei ollutkaan kaltaiseni, pingviinin lailla kumppaniinsa kiintyvä otus.

Sydäntä riipaisee, koko ajan itkettää ja kaikki tuntuu niin väärältä. Kun vielä tietäisi, olisinko voinut tehdä jotain estääkseni tämän liiton hajoamisen.

Mikä ei tapa, se haavoittaa pysyvästi.

Ei kannata antautua täyteen lohduttomuuteen! 15 vuottakin on pitkä suhde, harva siihen kykenee. Ei kaikkia suhteita ole tarkoitettukaan ikuisiksi.

Itse erosin viime viikolla 4,5 vuoden seurustelun jälkeen. Kauhean paha olo, itken täällä yksin ja luin kaikki tämän ketjun viestit, kun en muuta lohtua olooni saa. Pahinta on, että erosimme minun aloitteestani, minun päättämättömyyteni takia. Olisi ollut tarjolla kihlat ihanan naisen kanssa, mutta selittämättömästi ahdistuin, enkä kyennyt ottamaan tarvittavaa askelta. Rupesin epäilemään, että ehken rakasta hänt äsittenkään. Naisen rakkaus on lujaa ja päättäväistä kuin teräs, olen aina katsonut häntä ylöspäin. Itsetuntoni on nollissa vaikka minä olin se, joka tässä jätti. Masentaa ja ahdistaa. Olen keskeneräinen enkä tiedä mitä haluan, vieläkään. Tuntuu silti, että kaikki hyvä mitä minulla oli, oli tuon naisen ansiota. Soittelen hänelle ja itken, hän ei haluaisi puhua koska hänen oloaan venkoiluni vain pahentaa. En silti voi sille mitään, että nyt kun eropäätös tehtiin, olen ruvennut jossittelemaan, että olsiinko sittenkin voinut silkalla päättäväisyydellä uskoa loppuelämän rakkauteen ja perustaa perheen hänen kanssaan. Pelkään että spekuloin tätä asiaa koko loppuelämäni. Itkettää. Olisi kiva kuulla muidenkin "jättäneiden" tai suhteessa ahdistuneiden kokemuksia.

Moi! Tiedän iha tasan miltä sust tuntuu! Poikaystäväni jätti minut 1,5kk sitten täysin yllättäen. Meillä oli pieniä riitoja, mutta niinhän kaikilla pareilla on (?!) Asuimme myös samassa asunnossa, josta hän lähti jo seuraavana päivänä. Kysyin, oliko hän harkinnut eroa pidemmän aikaa ja hän vastasi kieltävästi. Jälkeen päin on välillä katunut eroa, mutta myös pysynyt päätöksessään. Nyt hänellä tuntuu pyyhkivän jo hyvin ilman minua; tapailee uutta naista, käy baareissa joka viikonloppu yms. Olen aivan murheenmurtama! Vaikka tiedän, etten saisi ajatella häntä, en vain voi tunteilleni mitään. Oloni ei ole toistaiseksi parantunut lainkaan, ehkä jopa päinvastoin sillä yhteiset kaverimme ovat kertoneet hänen tämänhetkisestä tilanteestaan, joka eroaa aika lailla omastani.... En vain tiedä, miten pääsen hänestä yli. En vain tiedä.

Itse erosin jokin aika sitten, mutta jo samana päivänä löysin uuden tilalle. Luulin laastarisuhteeksi, mutta edelleen ollaan yhdessä. Ihmeellistä.

http://nainselviydyt.blogspot.fi/

Hei, itse erosin juuri hetki sitten reilun kolmen vuoden erosta. Mieheni päätti viikonlopun aikana (jolloin en ollut paikkakunnalla) että nyt riitti, tulin takaisin kotiin ja sain kuulla uutiset. Oli viikonloppuna tavannut upean naisen jonka kanssa kuulemma ei ole mitään, mutta kukapa meistä ei epäilisi ? itse olen mm tämän palstan avulla saanut jo eroprosessia käyntiin.
Ensiksi ajattelin että jatkettaisiin hyvinä ystävinä suoraan suhteesta. Vähän sama kun sanoisi lapselle jonka koira kuoli että voi vielä pitää sen. Mutta nyt tajusin että parempi itselleni että pidämme jonkun aikaa välit viileinä, enkä ota häneen yhteyttä ellei ole välttämätön tarve, jota tuskin hetkeen tulee.
Ystävät ovat tukenani, myös meidän yhteiset ja omani.

Tämän viestikejun lukeminen sai mut aika ristiriitaisten tunteiden valtaan; toisaalta ahdistuin lisää ja toisaalta sain jonkinlaista lohtua.
Viikko sitten miesystäväni päätti valtaisan riidan jälkeen jättää minut. Tapausta edeltäneet viikot oli olleet aivan kauheita eli pelkkää riitelyä ja vittuilua, ja kaikki tämä minun aloitteestani. Olen aivan hemmetin vaikea ihminen, enkä yhtään ihmettele, ettei mies halua enää jatkaa kanssani.
Nyt soitan hänelle päivittäin lukuisia kertoja, tosin hänkin soittaa minulle, mutta ensimmäisten päivien varovainen toivonanto ("katsotaan nyt, ehkä tämä tästä vielä") on vaihtunut hänen puoleltaan varmuuteen ("mene eteenpäin elämässä ja unohda mut"). Päätän joka aamu, etten soita tai viestittele hänelle tänään, mutta viimeistään iltapäivällä on pakko tarttua puhelimeen. Itken ja ruikutan. Yritän saada hänet muuttamaan mielensä. Pienestäkin positiivisesta sanasta singahdan pilviin ja kuvittelen kaiken muuttuvan vielä hyväksi vain saadakseni seuraavassa puhelussa kylmän kylvyn. Sekoan. Syytän itseäni, kuten oikein onkin. Miksi helvetissä olen kohdellut ihanaa ja rakastamaani ihmistä niin törkeästi?
Tuntuu aivan mahdottomalta, että voisin koskaan selvitä tästä erosta. Ainakaan en ikinä eli koskaan ryhdy uuteen suhteeseen. Mitään hyvää ei tällä kokemuksella ole mulle annettavana; en kasva ihmisenä enkä viisastu tippaakaan. Tai no ainoa opetus on, että en enää koskaan antaudu alttiiksi tällaiselle tuskalle.

Lueskelin näitä tarinoita ja tuli hetkellisesti parempi mieli nimenomaan siitä etten yksi paini näiden ikävien asioiden kanssa vaikka tosin tämä mun tarina poikkee jonkun verran teistä. Koska ex-mieheni lapseni isä on melkoinen kusipää!!!!

En voi sanoin kuvailla miten vihainen ja pettynyt olen häneen. Erosimme 8/2012 ja noin kaksi kuukautta hän vain huusi puhelimessa minulle ja haukkui minua. Miten kamala ihminen olen ja ei mun kanssa voi elää jne. Olimme siis 7v oltu yhdessä ja varmaan 6v oltiin asuttu avoliitossa ja siitä liitosta yksi lapsi. Muutimme uuteen kotiin ennen tätä eroa ja ukko otti kamansa ja vain lähti sitten alkoi ne miljoonat kysymykset jotka kummittelivat päässäni ja halusin saada selvyyksiä että MIKSI? En koskaan niitä saanut. Sitten hän otti itse yhteyttä kun luovutin etten enää jaksa koska on pieni lapsi hoidettavana. En voi kaikkea energiaani kuluttaa sen paskahousun miettimiseen. Sit hän otti yhteyttä ja halusi olla osa meidän elämää ja uskotteli että haluaa yrittää ja että lähti siinä uskossa että meidän elämä paranisi, ei siis oikeesti halunnut lähteä. (omituista)

No tätä jatkui 6kk ja välil oli puhelimet kiinni ja häneen ei saanut yhteyttä ja hän otti yhteyttä kun siltä tuntui, asui siis omassa kodissa ja me tytön kanssa omassa. Aloin epäilee ja kysyin onko hänellä toinen, vastaus oli et mä olen vainoharhainen ja hullu. No sit taas mä lopetin sen homman ja sanoin et pysy poissa ja mä haluan jatkaa elämää että mä olen kuin löysässä hirressä ja se kiduttaa mua. Meni hetki ja se otti yhteyttä että NYT mä haluan olla teidän kanssa ja vaikka mitä rakkaus stooreja selitteli ja kun mulla oli vahvoja tunteita annoin periksi. No hän tuli tänne ja 4pv meni tosi hyvin olin onneni kukkuloilla ja yhtenä aamuna tuli viesti naiselta että onko ko mies siellä! Olin että WHAAAT! No sit selvisi että tämä sankari oli 10kk seurustellut toisen naisen kanssa ja ravannut täällä meillä selostamassa vaikka mitä paskaa. Kun asia tuli ilmi hän pakkas kamansa ja juoksu jalkaan juoksi tän lyylin luokse. Olin aivan rikki mutta tavallaan helpottunut että nyt se on vihdoin ohi ja kaikelle epänormaalille käytökselle oli syynsä. No ei mennyt kuin vähän yli viikko hän soitti tuntemattomasta ja selitti et on mokannut ja että meidän kanssa hän voi saada sen mitä on halunnutkin ja voitteko uskoa vielä annoin tulla! (rakkaus on sairasta) Ja sit tässä eleltiin jokunen viikko ja mua ahdisti kaikki, epärehellisyys ja aloin taas epäilee ja mun vaistot heräsi että joku täs taas mättää. No selvishän se, tää sankari oli aina kun emme tytön kanssa olleet kotona niin tekstaili ja selitteli samaista paskaa sille naiselle mitä mullekin. Ei pysty tähän ja että olet ainut oikea jne. Sit mulle riitti! Tätä kokonaista paskaa kesti melkein vuoden! Nyt heitin sen about viikko sitten pihalle ja sanoin ettei koskaan enään ole muhun yhteydessä. Mä menen siitä valehtelijasta ja kiduttajasta nyt niin kovaa yli ja haistatan pitkät. Vaikeaa tämä on, voin kertoa koska näet lapsesta kuin se "oireilee" kun isä ei olekkaan enään täällä ja se oma syyllisyys että kun heitit pihalle, mut kuka pystyy koskaan tuollaiseen luottaa. Hän sai mahdollisuuden mutta käytti tämän mahdollisuuden väärin. Nyt se varmasti on niin onnellinen tän uuden naisen kanssa että meidät on vain helppo pyyhkiä mielestä pois, vai onko? Koska suhaaminen täällä ja sen naisen luona kesti monta kuukautta. Oliko se sittenkään sitä mitä hän oikeasti halusi? Jos mä itse olisin jonkun kanssa ja mulla olisi sen kanssa niin kivaa en värkkäis mun exän kanssa mitään! Tosin mä olenkin nainen ja en muutenkaan hyväksy pettämistä, tälle sankarille olisin voinut antaa anteeksi. Kaikkea sitä joutuukin käymään läpi...

Nyt olen tehnyt sen viimeisen päätöksen tytärtäni ja itseäni ajatellen. Ja toivon todella sitä että joku uskollinen mies on vielä mua varten. Siihen menee aikaa kun sen aika on, mutta joskus ..... Se mistä saan voimaa on viha, se on voimakkaampaa kuin rakkaus! Ja omalla kohdalla kun tätä tilannetta olen miettinyt, exällä on pakko olla vahvoja tunteita meitä kohtaan koska jahkannut näin kauan. Ja uskon että arki siihenkin suhteeseen vielä tulee ja todellisuus palaa hänellekin että mitä tällä sairaalla värkkäämisellä sai aikaansa. Silloin mä olen tästä yli ja mulla on sanat hänelle PAINU VITTUUN LUUSERI !!!!!

Tsemppiä kaikille ja uskokaa siihen et parempiakin on, itseään pitää arvostaa ja ei kukaan voi kohdella toista paskasti !!!

Samat sanat kuin aikaisemmin: helpottavaa lukea tätä ketjua.

Meillä meni 2 vai 3 viikkoa sitten neljän vuoden suhteemme poikki. Meillä tosin on aina ollut ongelmia. Lähtökohdat suhteellemme eivät olleet välttämättä parhaat: olin hänen ensimmäinen tyttöystävänsä. Iso aika meni siihen, että hän haki tyttöystävän paikkaa elämässään. Hän oli kova menemään kavereiden kanssa ja luottamus oli monesti koetuksella. Hän oli välillä todella paskamainen minua kohtaan, minä taas äärettömän haavottuvainen ja avuton. Silloin minulle tuli kuvioihin oma väkivaltaisuuteni. Pääsimme kyllä aina eteenpäin, mutta koskaan suhteemme ei ollut täysin ongelmatonta. Suhteesta tuli jotenkin tasaisempaa. Pääsin väkivaltaisuudestani onneksi eroon. Mieheni aina antoi minulle anteeksi. Ihmettelin kuinka hän pystyi antamaan tekoni anteeksi. Hänen katkeruutensa siirtyi niiltä ajoilta viimeiselle vuodellemme.

Neljä vuotta olimme yhdessä niiden hyvin asioiden ja hyvien muistojen tähden. Niitä oli myös paljon. Se yhteinen aika oli myös ainutlaatuista, osasimme molemmat nauttia pienistä asioista ja yhdessä oli aina niin mukavaa. Elimme aina siinä uskossa, että jossain vaiheessa asiat muuttuvat parempaan suuntaan. Suhteemme ei varmaan koskaan ollut "normaali". Terapiassa kävimme kahteen otteeseen. Kovasti siis yritimme. Viimeinen vuotemme on ollut hirveä. Mieheni on minulle katkera kaikista menneisyyden asioista. Hän näkee minussa vaan ne huonot asiat. Hänen rakkautensakin minua kohtaan on selvästi vähentynyt. Nykyään hän kuulemma enää "välittää vahvasti".

Itsekin maalailin ruusuja seinille. Rakastin häntä niin paljon, että elin aina uskossa parempaan. Olin tavallaan jo päättänyt, että hän on minulle se oikea. Se on kova pala kun tulee se päivä, että toinen ei jaksa enää. Pahinta tekee se, että näkee, että hän on nyt täysin tosissaan. Itse roikuin ja roikun edelleenkin hänessä, vaikka toisaalta näen omin silmin, että on parempi jatkaa erillään. Omanarvontunto ja itsearvostus häviää kokonaan. Itse olen itkenyt lähes joka ilta 2 vai 3 viikon aikana. Polvillani itkenyt myös mieheni vierellä kun hän on nukkunut sohvalla ja pyytänyt läheisyyttä. Surussa sitä ei välitä itsestään enää lainkaan "kunhan saa edes vähän sellaisen tunteen, että toinen välittää". Ohan se säälittävää. Minulla on itselläni menossa vielä se vaihe, ettei tätä oikein halua hyväksyä. Olen useita kertoja jankannut miehelleni, välillä oikein lapsenomaisesti, eikö me voitaisi vielä. Hän on kuitenkin päätöksensä tehnyt.

Tää joulun odottamisaika tekee tästä jotenkin vielä äärettömän tuskallista, itse kun arvostan joulua. Kaikki suloiset kortit, joulukoristeet ja laulut tekevät itseni ihan itkuherkäksi. Varsinkin kun omassa henkilökohtaisessa elämässä on tälläinen vaihe. Tää on oikeesti aivan hirveetä. Tähän mennessä elämäni vaikein asia. Ahdistaa, itkettää, kiukuttaa, suututtaa. Ei tee mieli tehdä mitään. Hymyileminen on todella vaikeeta. Asumme vielä yhteisessä asunnossamme ja se on täyttä helvettiä yhteisten muistojemme takia. Kyllä mieheni näkeminen tekee kanssa todella kipeeta. Tekisi mieli vaan mennä hänen lähelleen. Toivottavasti on parempi hengittää kun saan oman asunnon. En vaan tiedä kuinka kauan enää jaksan tätä. Välillä tulee niin järjettömiä lattialle romahtamisia ja välillä näen jopa unta siitä, että hän koskettaa minua. Aamulla kun kysyin häneltä asiaa, ne paljastuivat uneksi. Tottakai olin pettynyt. Taidan mennä lainaamaan maanantaina sen jälleenrakennus-kirjan, jota joku täällä suositteli. Ei siitä ainakaan haittaa ole. Tekisin mitä vaan, että asiat olisivat menneet toisin, että voisin olla hänen kanssaan vielä onnellinen. Tuntuu niin epäreilulta. Sydämeen sattuu.

Tässä muutama asia joka auttaa erossa ja siitä johtuvassa surussa. Itke itkusi pois, hyväksy asia, älä jää yksin.
Paras apu minulle oli fb. Sieltä löytyi pari ihmistä jotka oikeasti oli huolissaan ja auttoivat kuuntelemalla.
Suosittelen nukahtamislääkkeitä jonkin aikaa. Lopulta asiat alkaa hyväksymään, mutta jos yksi asia pitää valita, niin älä jää yksin. Etsi jostain joku tai joitain jonka kanssa voit jutella. Ei tarvi jutella erosta, vaan ihan jostain.
Voimia, toivottavasti neuvoista on apua.

Jollain tavalla lohduttaa tietää ettei ole ainoa jolle on näin käynyt, niin saman kaltaisia tarinoita yllä,kuin mitä itselleni tapahtui. Avopuolisoni ilmoitti reilu viikko sitten että haluaa erota. Ero tuli minulle täysin puskista! En ollut huomannut mitään, että jokin olisi huonosti! Olimme yhdessä melkein 10 vuotta. Aloimme seurustella kun olin 16 ja hän 14 eli olemme kasvaneet yhdessä aikuisiksi.Kuvittelin aina että meidän suhde kestää ikuisesti kun tuntui että olimme kasvaneet yhteen. Pidimme samoista asioista ja vietimme paljon aikaa yhdessä. Mollemmat viihdyimme parhaiten toistemme seurassa. Sitten tuli kohtalokkaat pikkujoulut... Mieheni ihastui siellä toiseen naiseen ja viikon pohdinnan jälkeen jätti minut. 10 vuotta kestänyt suhde ja kaikki ihana mitä meillä oli tosta noin vaan roskakoriin. Mies kyllä sanoi että oli jo jonkin aikaa ennen ihastumistaan miettinyt onko tämä sitä mitä hän haluaa ja jne. Aluksi hän ei myöntanyt toista naista sanoi vain että mikään ei tunnu enää miltään ja jne. myöhemmin hän kuitenkin myönsi. hän kertoi kuitenkin ettei mitään ole viellä tapahtunut ja että haluaa jättää minut ennen kuin jotain tapahtuu koska ei halua tehdä mitään selkäni takana. Aluksi en voinut uskoa sitä todeksi,olin ihan shokissa ja itku ei meinannut loppua millään! Olin kyllä huomanut että mies oli käyttäytynyt oudosti pikkujoulujen jälkeen. ei tullutkaan enää yhtä aikaa nukkumaan ja oli kovin vaisu. puhelinta kantoi mukana koko ajan. vähän siinä epäilyt kyllä heräsi,mutta ajattelin että olen vainoharhainen.(hän ei todellakaan ole pettäjä tyyppiä. lähipiirinikään ei menannut uskoa asiaa todeksi) Olen ihan sekaisin edelleen,en tiedä mitä tehdä. Kun kuulin toisesta naisesta lähdin vanhempieni luokse pakoon ahdistusta ja olen ollut siellä koko tämän ajan. välillä käynyt yhteisessä kodissamme,mutta siellä oleminen tuntuu ahdistavlta. Ostimme omakotitalon maalta (oikeastaan keskeltä metsää) viihdyimme täällä molemmat hyvin. Olemme remontoineet tätä koko ajan oman näköiseksi (pinta remonttia lähinnä) ja piha töitä tehty valtavat määrät. Aluksi ajattelin etten halua jäädä tänne keskelle kaikkia yhteisiä muistoja ja olemmekin puhuneet että mies jäisi tähän. Nyt en olekkaan enää varma. Ajatukset on niin solmussa ettei niistä ota selvää! Jos lähden joutuisin jättämään kaksi kissaa tänne,kun ei ne sopeutuisi elämääm sisäkissoina enää enkä itsekkään viihdy kaupungissa. Meillä on myös koira,mutta se tulee mukaani minne tahansa menenkin, siitä en voi luopua! Nyt yritän olla yhteisessä kodissamme jotta saisin edes vähän selkoa siihen että pystynkö jäämään tänne vaikke tiemme eroavat. Tuska on valtava ja mietin että miten ihmeessä tästä selviää! Onneksi olen todella läheinen vanhempieni ja siskoni kanssa, en selviäisi tästä ilman heitä. Ystäviä ja koiraani unohtamatta! Millä ihmeellä sitä pystyy päättäämään jääkö vai lähteekö. Antaisin mitä tahansa jotta asiat olisivat kuin ennen! välillä toivon että mies muuttaisi mieltään ja tahtoisi jatkaa kanssani,mutta en tiedä pystyisinkö siihen enää,kun hänellä kerran on jo toinen. sattuu. tämä todella sattuu. Olisipa huominen jo monen vuoden takainen.

Olin 15v kun tapasin hänet (hän 16), nyt olen 20. Kasvoimme yhteen. Olimme olleet siis 5vuotta yhdessä, 2vuotta kihloissa ja vuoden asuneet yhdessä. Nyt sitten 2-3kk sitten ehdotin vapaata suhdetta, koska puolisoni ei koskaan puhunut minulle mitään ja tuntui siltä, kun olisin hänelle pelkkä äiti (kaikesta sai aina muistuttaa ja pyytää tekemään). Aloimme/aloin "tapailla" muita ihmisiä/hankin uusia ystäviä. Minulle tuli tunteita toista miestä kohtaan (tapasin hänet alunperin 3 vuotta sitten ja meillä synkkasi todella hyvin). Ajan kuluessa (1kk) kuitenkin huomasin, että tämä nykyinen on minulle se oikea. Huomasin, kuinka paljon kuitenkin rakastan häntä ja kuinka hän saa minut loppujen lopuksi onnelliseksi. Menimme takaisin yhteen. Olimme olleet pariviikkoa yhdessä kunnes jouluna huomasin epämääräisiä viestejä hänen kännykästään joillekin naisille. Syntyi iso riita taas. Hän oli lähetellyt flirtti viestejä toisille koko tämän ajan. Hän ei koskaan kertonut minusta kenellekkään! Esiintyi vain sinkkumiehenä ja syyksi sanoi että ei halua menettää ystäviää(mitä ne sellaiset ystävät ovat jotka jättää jos alat seurustelemaan!?). Kuolin sinä hetkenä kokonaan. Löin häntä, monesti, menetin itsehillintäni, pelotti. Nyt olemme keskustelleet asiasta ja hänen kommenttinsa vain asiaan, ettei ole moneen vuoteen valmis seurustelemaan kenenkään kanssa, koska ei halua enää satuttaa ketään. Kuitenkaan hän ei tajua sitä, että enemmän minua sattuu se että hän on vain kylmänviileesti valmis jättämään minut ja ei yritä korjaa tilannetta. Mihin se 5 vuotta hävisi? Eikö hän vain enää rakasta minua. Miksi! Yritin eilen itsemurhaa lääkkeillä, mutta "kerkesin" oksentaa ennen kuin mitää tapahtui. Vituttaa. Missään en onnistu. Olen asiasta avautunut tälle toiselle miehelle joka rakastaa minua joka solullaan. Hän haluisi olla kanssani loppu elämän. Minäkin todella välitän/rakastan häntä ja siksi olen vihainen vain lähinnä itselleni, etten pysty päästämään irti "nykyisestä". Prosessi on käynnissä koko ajan. Tälläkin hetkellä istun koneella, kirjotan tätä ja katson kuinka ex?-avomieheni nukkuu tuolla sängyllä. Olen aivan poikki. En voi syödä, nukkua ja mikään ei innosta enää. Vihaan itseäni. En haluisi enää rakastaa kyseistä henkilöä ja siksi haluan pois täältä. Sattuu liikaa. Siksi en uskalla sitoutua uuteenkaan. En enää koskaan. Tälläkin hetkellä mietin mistä sillalta hyppään. En vain haluu elää elämääni ilman häntä. Tuntuu todella pahalta. Aina kun hän katsoo kännykkäänsä en voi muuta, kun alkaa itkemään, koska tiedän että hän juttelee näille naisille ja hymyilee (en muista koska itse viimeksi hymyilin). Heillä on paljon enemmän yhteistä, kuin meillä. Sattuu (taas). Puhuin yhden kaverini kanssa että kun hän saa asunnon niin muutan hänen luokseen. Toivottavasti saisi pian. Menetän järkeni täällä.

...Pointti kuitenkin oli, että muut ihmiset saavat minut jotenkin järkiini. Auttaa kun on joku toinen jolle puhua (ystävä, äiti, terapeutti..). Huomenna pitäisi mennä keskustelemaan jos saisi jotain ahdistus lääkettä, koska hyperventiloin aika voimakkaasti koska ahdistaa. Mutta päivä kerrallaan. Tsemii muillekin!

Olipa ihanaa lukea kokemuksistanne. Googlaamalla päädyn minäkin tänne. Avomieheni ilmoitti pari kuukautta sitten yksi päivä, että "kipinä on sammunut". Että se oli siinä sitten se rakkaustarina. Olo on koko ajan parantumaan päin, mutta kyllä edelleen on tosi vaikeita päiviä. Nytkin melkein koko viikonlopun makasin sängyssä ja pakottamalla pakotin itseni edes jumppaan. Jännä huomata, että valtaosa jättäjistäkin tuntuu olevan aika ahdistuneita ja epävarmoja päätöksestään. Eivätkö yhtään osaa sanallistaa, miksi haluavat erota. Outoa: luulisin, että niin ison päätöksen olisi miettinyt rauhassa eikä tekisi sitä ahdistuksissaan. Minulla kanssa eksä sanoi olevansa vain hirveän ahdistunut ja halusi siitä omasta tunteestaan eroon. Menee kyllä pitkään ennen kuin kykenen minkäänlaiseen parisuhteeseen tämän kokemuksen jälkeen. Sekin tuntuu hirveältä, kun rupeaa ajattelemaan, että olen 40-kymppinen jo enkä onnistu vieläkään solmimaan kestäviä ihmissuhteita. Itsetunto on ihan maassa enkä tiedä, koska täältä noustaan. Onneksi ensi kuussa alkaa eroseminaari. Menen sinne nuolemaan haavojani.

Hei kohtalotoverit,
puoli vuotta sitten etsin tällätä neuvoja kuinka selvitä erosta ja halusin nyt tulla kertomaan, miten raskaasta erosta on toivottu.
14vuoden suhde loppui siis yllättäen ja olin aivan hajalla ja pas*ana seuraavat kaksi kuukautta. Epäilin että en voi ikinä enää hymyillä edes, kun tuntui että kaikki elämän ilo oli kadonnut erossa. Koko syksyn pääasiassa itkin ja nukuin tai ainakin vain makoilin, ja toivoin että olisi unipilleri, jolla voisi nukkua seuraavan vuoden (tätä joku muukin kommentoija oli kaivannut).
Kaksi kuukautta oli pelkkää helvettiä, kunnes yksi päivä huomasin naureskelevani jollekin komedialle tv:ssä. Ja vähitellen elämään on löytynyt joitain iloja. Nyt puoli vuotta myöhemmin menee jo aika hyvin. Huomasin, että en ole kahteen viikkoon itkenyt. Ja uskon, että suhteen päättyminen oli hyvä asia, enkä enää kaipaa ex-miestäni. Kaipaan kyllä kumppania ja läheisyyttä, mutta enää en koe että sen täytyisi olla juuri se mies.
Itse olen koko prosessin ajan puhunut tunteistani paljon kaikille jotka vain ovat kuunnelleet ja käynyt muutaman kerran terapeutillakin. Puhuminen on helpottanut ja nyt tuntuu että siitä on jo jauhanut niin paljon, että tekee itsekin mieli vaihtaa aihetta:)
En toki ole täysin toipunut, enkä olettanutkaan niin käyvän, mutta nyt elämässä on taas syitä hymyyn ja olen pääosin ihan onnellinen. Uutta miestä ei ole kuvioissa, eikä ole haussakaan, mutta pystyn jo ajattelemaan, että ehkä joskus voisin vielä jostain ihmisestä kiinnostua.

Lohdullista vaikka kuitenkin surullista lukea kohtalotovereiden tarinoita.

Olen tänään muuttanut väliaikaiseen majoitukseen 3,5v avoliitosta, jonka miesystäväni päätti vajaa viikko sitten kertomalla, että on ihastunut toiseen ja tapaillut tätä naista jo kuukauden verran. Maailmani, tulevaisuuden suunnitelmani ja erityisesti suuresti rakastamani koti hajosi siihen paikkaan pirstaleiksi. Hain sairaslomaa surrakseni ja järjestelläkseni eroa rauhassa.

Vielä on edessä selvittely yhteisestä omaisuudesta, asuntolainasta ja autosta, lemmikit sentään lähtivät matkaani joista on ollut valtavasti apua tässä alun surutyössä. Olen sydän juuriani myöden loukattu, sillä mies ei voinut suoraan sanoa haluavansa eroa vaan hautoi asiaa useita kuukausia yksinään ja lopuksi keksi sitten hankkia "kunnollisen" syyn erolle, jottei meille jäisi muuta vaihtoehtoa. Suhteemme on ollut myrskyisä ja myös minä olen epäillyt parisuhdettamme ja omaa henkistä jaksamistani siinä, sillä olemme molemmat vahvaluonteisia (tai tottuneet saamaan haluamamme). Yhdessä suunniteltu tulevaisuus omakotitalosta, lapsista ja ulkomaan matkoista valui kaikki hiekkaan, näitä matkoja kun mm. oli suunniteltu vain päiviä ennen ero-ilmoitusta. Luojan lykky, että olin ottanut jo maksetulle matkalle peruutusturvan.. siksi jaksan kuitenkin uskoa, että kaikelle on tarkoituksensa.

Vielä olen vajaan viikon jälkeen aivan puulla päähän lyöty, meillä piti olla kaikki hyvin, eikä mikään viitannut miehen erohaluihin. En edes ollut tajunnut hänen tapailevan toista naista. Yritämme pysyä ystävinä, mutta oletan että parasta minulle itselleni on tällä hetkellä ottaa hänestä kunnon aikalisä kunhan olemme selvinneet pankkiasioista.

Tsemppiä kaikille. Itse olen kanssa viime viikolla eronnut 5-vuotta kestäneestä parisuhteesta. Mies kertoi ettei halua enää asua kanssani eikä olla yhdessä. Meillä on ollut ylä- ja alamäkeä ja muutamia eroja ennen, kuten myös muutosta puhumista. Meillä on ollut syksystä asti vaikeaa ja miehen käytös minua kohtaan on ollut välinpitämätöntä, tiuskimista. On meillä ollut hyvät hetkemme ja silloin hän on ollut juuri se keneen rakastuin ja rakastan. Ihmisen mieli osaa kaivaa nuo hyvät asiat esiin kun on vaikeaa. Hän on työntänyt minua koko ajan poispäin ja minä olen yrittänyt päästä lähemmäs. Olen unohtanut itseni tässä epävarmuudessa ja voinut pahoin. Itse olen pidempään jo tajunnut, että tämä ei toimi, mutta toivonut jotain ihmettä, eikä ole ollut rohkeutta lopettaa suhdetta. Silti kun hän jätti minut oli kuin maailmani olisi kadonnut. Kaikista pahinta mitä voi itselleen tehdä on juuri vältelllä totuutta ja elää suhteessa, jossa pelkää koko ajan, että nytkö se loppuu. Älkää jääkö sellaiseen tilanteeseen. Jos toinen haluaa olla kanssasi, hän on, eikä epäröi. Itse hajotin itseni epävarmuudessa ja nyt palasia keräilen.

Erosimme viime syksynä, takana n .35vuotta. Olin tosi nuori kun tapasimme vain 13v. Meillä 4 lasta joista nuorin nyt 15v joka asuu kanssani. Olin tosi surullinen ja olen edelleenkin koska kuvittelin voivamme erota "hyvinä" ystävinä näin pitkän yhteiselon jälkeen. Toisin kävi.. jo ennen poismuuttoani miehelläni oli uusi nainen ja käytti minua monta kuukautta rahallisesti ja muutenkin hyväksi. Kanssani ei lähtenyt koskaan mihinkään reissuun kun muka ei ollut varaa. Eron jälkeen ei maksanut elausmaksuja kun ei ollut rahaa mutta rahaa oli kyllä viedä tämä uusi nainen kylpylään ja risteilylle. Olen tosi katkera ja en tiedä kuinka selviän omien tunteideni kanssa. Se että hyväntahtoisuuttani käytettiin niin hyväksi rikkoi minut ihan kokonaan. Olen käynyt hakemasssa ammattilaiselta apua. Se auttaa hetkellisesti kunnes taas vihan tunteet tupsahtaa takaisin. Tiedän että selviän tästä joskus mutta kipeää tekee. Onneksi on lapset.. Tosin kaipaan sitä lohduttavaa kainaloa..

Törmäsin tähän ketjuun sattumalta, etsiessäni jotain lohtua omaan olooni. Erosimme viime kesänä, rumasti loppui koko suhde. Rakastin, ja rakastan miestä, tämä kevät varsinkin on tuntunut kamalan vaikealta. Ikävä tulee edelleen isoina aaltoina, itkettää, haluaisi vaan käpertyä toisen kainaloon ja tuntea olonsa jälleen rakastetuksi,
En ymmärrä, kauanko tästä erosta kestää päästä yli, tai ainakin eteenpäin. Kaikki asiat on nyt koettava ilman toista. Ensin tuli Joulu, sitten vuodenvaihde, Pääsiäinen, vappu... ja nyt tulee yksinäinen kesä. Mutta ei se auta. Itkut on itkettävä.

Ero on yksi isoimmista stressin aiheuttajista ihmiselämässä. Sen tosiasian hyväksyminen auttaa olemaan itselleen armollisempi.

Taulukko 1. Elämäntapahtumien stressaavuus Holmesin ja Rahen mukaan.
Järj. no. Elämäntapahtuma Elämänmuutos- yksikkö
1. Puolison kuolema 100
2. Avioero 73
3. Muuttaminen erilleen asumaan 65
4. Vankilatuomio 63
5. Lähiomaisen kuolema 63
6. Oma loukkaantuminen tai sairaus 53
7. Avioliitto 50
8. Potkut töistä 47
9. Avioliiton sovitteleminen 45
10. Eläkkeelle jääminen 45
11. Muutos perheenjäsenen terveydessä 44
12. Raskaus 40
13. Seksuaalinen toimintahäiriö 39
14. Uuden perheenjäsenen syntymä 39
15. Liikeyrityksen uudelleenjärjestelyt 39
16. Muutos taloudellisessa asemassa 38
17. Läheisen ystävän kuolema 37
18. Työkuvan selkeä muutos 36
19. Lisääntyvät riitelyt puolison kanssa 35
20. Suurehko asuntolaina 31
21. Omaisuuden joutuminen pakkohuutokauppaan 30
22. Työvelvoitteiden muuttuminen 29
23. Lapsi muuttaa pois kotoa 29
24. Riidat puolison omaisten kanssa 29
25. Erinomainen henkilökohtainen saavutus 28
26. Puoliso alkaa tai lopettaa työssäkäynnin 26
27. Koulun alkaminen tai loppuminen 26
28. Muutos asuinoloissa 25
29. Henkilökohtaisten tapojen muuttaminen 24
30. Vaikeuksia pomon kanssa 23
31. Muutos työajassa tai -oloissa 20
32. Asunnon muutos 20
33. Koulujen muutos 20
34. Vapaa-ajan muutos 19
35. Muutos kirkollisessa toimeliaisuudessa 19
36. Muutos sosiaalisessa toimeliaisuudessa 18
37. Kohtuullinen asuntolaina 17
38. Muutos nukkumistottumuksissa 16
39. Muutos perheen yhteisissä kokoontumisissa 15
40. Muutos ruokailutavoissa 13
41. Loma 12
42. Joulu 12
43. Vähäpätöinen lakirike 11

Tsemppiä kaikille eronneille, itseäni auttoi selviytymään ja pääsemään erosta yli tämän ja muidenkin eroblogien lukeminen: http://nainselviydyt.blogspot.fi/

Puolison kuolema on eri juttu, silloin kaikki lopullista ja läheiset,ystävät tukee ja lohduttaa.

Avioerossa, puoliso jatkaa usein uuden kumppanin kanssa ja toipuu, joskin jätetty joutuu käymään läpi asioita enempi. Kukaan ei tue, eikä lohduta ja itsekkin häpeää kun tuli jätetyksi.

Jätetty siis kärsii paljon, mutta kun toipuu, huomaakin, miten ihanaa elämä on yksinkin ja toivoo ex-puolisollekkin vain hyvää,katkeruus väistyy.

Mulle tuli ero lähes kahden kuukauden suhteen jälkeen poikaystävä lähetti tekstarilla et ei tästä tule mitään kun haluaa vapauden ja harrastaa minimx:iä et joo hävisin sit jollekki crossille sen sydämmes alus tuli kauhea paniikki ja shokki et mitä ny ku kaikki sukulaiset tietää et me ollaa yhes ja tällee et miten voi kertoa nillekki ja sit viel se et meil on vielki faces parisuhde juttu siel et sekin muistuttaa viel ja ootan et se poistaa sen ku en itte pysty meil oli tosi hauskaa aina kun nähtiin ja viimenen kerta oli iha jees mut sen piti lähteä aikasin rässäämään sitä crossia et se pääsee ajelee en tajuu miten joku voi vaihtaa ihmisen crossiin tai haluaa olla vapaa ois miettiny sitä ennenku alotti koko suhteen ja sukulaiset ei vielä tiedä tästä eikä vanhempanikaan ja se viellä että hän sanoi melkein heti suhteen alussa että ei aijo ikinä pettää tai jättää mua joten mietin että saan olla rauhassa ettei tarvi pelätä niitä no mitä nyt tapahtu hän oli vaan pahoillaan sovittiin et ollaan kavereita jos hän ei muuta halua mutta minä haluaisin ja yritin mutta ei auta haluaisin hänet takaisin jo nytten vaikka siitä on jo päivä eilen aamuna hän siis lähetti tämän viestin ja hän pyörii päässäni koko ajan mutta en tiiä jos vielä palattais yhteen ja toivon että hän peruisi kaiken ja voitais olla onnellisia mutta auttakaa! :/

Hei, lueskelin tätä ketjua (löysin googlettamalla). Samat jutut ja kuviot eri variaatioineen toistuvat. Tuntuu todella surulliselta huomata, mitä tämä parisuhde-eläminen täällä on...

Olen yli 50 vuotias naimaton lapseton nainen. Tutustuin itseäni nuorempaan mieheen, joka heti halusi seksisuhteen kanssani (kuulemma mikään muu suhde ei ole hänen kanssaan mahdollinen, seksiä on saatava). Hänen exänsä oli sairastunut skitsofreniaan tämän miehen kanssa oltuaan ja heille oli tullut ero. Jossain vaiheessa tajusin, että olen tälle miehelle laastari-pillu vain.

Kuitenkin rakastuin häneen (hän osaa tehdä sen kenelle tahansa naiselle, jos niin haluaa). Asuimme yhdessä yli vuoden, sen jälkeen osittain palasin omaan asuntooni, jotta hän ei pääsisi niin pahasti käyttämään minua hyväkseen. Kuitenkin rakastan häntä, enkä tajua miksi. Koen, että tässä tämä elämä tämän miehen kanssa on se, mitä olen saanut vuosikymmeniä odottaa. Alistuin, jotta sen saisin.

Tämä juhannus meidän piti viettää yhdessä. Viime viikon torstaina hän ilmoitti, että lähteekin toisen naisen kanssa juhannusmatkalle (johonkin hotelliin). Jäin yksin. Mies on iloinen siitä, että pystyy edelleen vahingoittamaan minua, psyykkistä väkivaltaa. Totta, olen niin tolaltani, etten sitä edes vielä tajua. En tajua olleenkaan. Kuin aivoista olisi palasia veitsellä leikelty pois.

Sen tajuan, että huolimatta tästä paskasta suhteesta ja sen päättymisestä, en tule pystymään moneen vuoteen edes kuvittelemaan, että jonain päivänä kykenisin mihinkään työhön tai suhteeseen tai elämään. No, ehkä jonkunlaiseen, mutta en ainakaan mihinkään hyvään. En vain vielä tajua.

Sen tajuan, että rakastin miestä, jollaiseksi olin hänet kuvitellut (huomattavasti paremmaksi kuin mikä hän on.) Ja hän on taas saman asian tehnyt seuraavalle naiselleen. Ja sitten taas seuraavalle jne. Käsittääkseni hänellä on jo ollut ainakin toistakymmentä samantapaista suhdetta naisten kanssa kuin minulla.

Mutta vaikka olen nyt ihan aivoton, niin pärjään. En voi sairastua mielisairauksiin. Olen vain shokissa. Ja kuitenkin tyytyväinen, että pääsin pois hänen suhteestaan.

Hei.

Täällä yksi kohtalotoveri oka on eronnut 3 vko sitten.
Asiaa toki helpottaa että molempien tunteet on kuollut, mutta puskista se silti tuli kun juuri kesäloman alussa mies ilmoitti tehneensä eropäätöksen. Yli 11v suhde takana. Pahinta tässä on tietysti se että meillä on yhteinen lapsi.

Silti, vaikka en kaipaa ex-miestä, niin tuntteet heittelee laidast laitaan. Välillä kaikki on hyvin ja välillä ei. Eilen illalla tuli ahdistus, että joutuu viettämään loppuelämänsä yksin: Kuka nyt 35v. naista huolisi jolla on lapsi.

Onneksi ollaan exän kanssa hyvissä väleissä, eikä kumpikaan ole katkera. Nyt on vielä edessä asuntoasiat ym. jotka stressaa.

Mutta eiköhän tässä selvitä ajan kanssa! Tsemppiä teille kaikille muille!

Itse kans erosin aikoinani yli 6v avoliitosta, ja silloin tuntuu että elämä romahtaa ja millään ei ole mitään väliä, oli aivan hirveää aikaa. Minulla meni yli vuosi et erosta selvisin kunnolla ja pystyin sanoo et olen onnellinen, mutta joskus vielä tänäkin päivänä saattaa yhteiset muistot tulla mieleen ja tirauttaa muutaman kyyneleen, vaikka en miestä enää kaipaa ja takas en ottas. Mutta erosta selviää ajan kanssa. Itse erosin nyt lyhyestä suhteesta joka eteni tosi nopsaa tahtia ja mies jätti ihan yllättäen ilman mitään kunnon syytä ja menin siitä ihan rikki, koska rakastin tätä miestä niin paljon ja edelleen kaipaan tätä ihmistä todella paljon. Ja erosta on päälle kuukausi jo. Välillä tuntuu et miten sitä enää uskaltaa rakastua kun tää erotuska on niin hirvee.. Mut jos oon aiemminkin selvinny niin selviin myös tästä, vaikka aikaa se ottaa.. Voimia ja jaksamisia kaikille.

http://www.youtube.com/watch?v=zjMtwsqZFE0 :)

Entä sitten, jos aina miettiessään, millaisen miehen haluaa, joutuu toteamaan, että ex oli kaikkea mitä voi toivoa? Minä tulin jätetyksi pari vuotta sitten enkä pääse tästä ikävästä eroon. En voisi kuvitellakaan mitään uutta suhdetta. Sydämeni on edelleen eksällä enkä tiedä miten sen saa takaisin.

En usko että koskaan voisin tavata ketään vertaamatta häntä tähän eksään. Joku kertoi jollain keskustelupalstalla, että hänen seuraava suhteensa oli enemmänkin käytännöllinen, koska hän ymmärsi ettei toista sellaista rakkautta tule enää osumaan kohdalle. Miten sillä tavoin voi elää? Miten voit olla toisen kanssa, perustaa perheen ja antaa hänen olettaa olevansa ainutkertaisen tärkeä, vaikka todellisuudessa ajattelet että tällä on mentävä, kun sitä parasta ei saanut? Itse en pystyisi tuollaista tekemään toiselle. Mikä tarkoittaa, että yksin pitää vaan jaksaa.

Moi mä oon eronu eilen mun poikisenkaa kun se sano ett sillä on uusi tyttis ja se sano et me olaa vaa kavereita no mä sit itkin aika paljon

https://open.spotify.com/user/21hpv2alfp25xeh2fknoca5oy/playlist/2KuWRnKm6Sxbv2Scu62yn3 biisi

Eipä paljoa haitannut, autoon tavarat mitä sinne mahtui,loput roskiin.

Jätin avaimen pöydälle ja hyppäsin autoon.

Asunto tosin meni ja menin kesäpaikalle asumaan.

Rahaa jäi saamatta, maksoin remontin ym. Se tarkoitus siinä kai olikin.

Nyt pysyn varmasti sinkkuna, ei tuo naisten kanssa suheltaminen oikein luonnu.

Aika kituuttamista siinäpä se.

Luin samanlaisen kommentin verkossa Los Angelesissa toimivalta toimittajalta paljastaa kuinka hän löytää poikaystävän, 2 kuukautta sen jälkeen kun hänen entinen poikaystävänsä hajosi.
Lähetän sähköpostiviestin yhteyttä samaan Oduduwaan, koska minulla on tämä voimakas aikomus siitä, että asiat toimivat minulle, uskoin todistusten olevan tosielämän todisteita. Tajusin, että tämä olisi hyvä jakaa täällä, koska tiedän, että se inspiroi myös muita.
onneksi minulle löysin oduduwa sähköpostitse yhteyshenkilö blogin. Todistan tänään maailmalle ilosta ja onnellisuudesta ... tämä on yksi elämäni iloisimmista hetkistä. Oduduwa Suuri rakkausloitsu, lounasti loitsun puolestani palauttaakseni entisen aviomieheni taika- ja rakkausloitsuillaan.
Olen naimisissa yli 6 vuotta ja se oli niin kauheaa, koska aviomieheni huijasi minua todella ja haki avioeroa. Erotimme ennen kolme kuukautta sitten ja palasimme takaisin takaisin niin paljon kerjäämisen jälkeen mukavilla rakkauden lahjoilla.
Rakastan mieheni niin paljon. En olisi voinut tehdä mitään vahingoittaakseen häntä tai saadakseen hänet tuntemaan olonsa huonoksi..halusin vain hänen takaisin rakastavan minua ikuisesti. tänään elämme molemmat onnellisina yhdessä. Rakastan häntä niin paljon.
Olen kiitollinen ja upea tälle hienolle miehelle. Pelkäsin aluksi epäilystä, mutta yritän sen ja se toimii minun hyväni. Olen varma, että tämä toimii myös sinulle, 100% varma.
ota yhteyttä hänen henkilökohtaisen viestinsä kautta ([email protected])
hänellä on valtuudet ratkaista seuraavat suhteita koskevat kysymykset -
* Rakkausloitsut Win-Back Ex-rakastaja
* Menestys ja mainonta taikuus
* Perinteiset yrtit ja juuret parantamaan syöpää, HIV / aids parantavat
* Maaginen loitsu rintojen suurenemiseen ja rinnan suurentamiseen tarkoitettuihin yrtteihin
* Maaginen lumous paranna Stop Nightmare -tapahtumaa,
* henkinen puhdistus
* hedelmällisyysmaagia - NAISEN hedelmät
* taikuutta, SPELL LOTTERY & WIN-PELIT SPELL
Olen tänään erittäin onnellinen, koska löydäen nopean ratkaisun rakkaussuhteen kriisiin. Internet auttaa todella paljon tarjoamalla nopeita ja kiireellisiä ratkaisuja elämän ongelmiin. Kun sinulla on luotettavia tietoja entisen rakkauden kumppanin palauttamiseksi, ota yhteyttä Oduduwan henkilökohtaiseen sähköpostiosoitteeseen. ([email protected])

Olen rouva Avery Kanadasta, haluan jakaa kaikille todistuksen elämästäni. Olin naimisissa aviomieheni Davidin kanssa, rakastan häntä niin paljon, että olen ollut naimisissa seitsemän vuoden ajan kahden lapsen kanssa. Kun hän lähti Ranskaan, hän viittasi naiseen nimeltä Ashley, joka kertoi minulle, ettei häntä enää kiinnosta avioliitto. Olin niin hämmentynyt ja etsin apua, en tiennyt mitä tehdä, kunnes tapasin ystäväni Marian ja sanoin hänelle ongelmani. Hän kertoi, että en ole huolissani samanlaisesta ongelmasta, ja esittelin itseni tohtori Sangon nimellä nimetylle miehelle, joka loitsoi entisen rakastajansa ja toi hänet takaisin kolmen päivän kuluttua. Mary pyytää minua kommunikoimaan tohtori Sangon kanssa. Pyysin häntä auttamaan mieheni palauttamisessa ja pyysin minua olemaan huolissani siitä, että hänen esi-isiensä jumalat taistelivat minusta. Hän kertoi minulle, että kolmen päivän kuluttua hän liittyi minuun mieheni kanssa. Kolmen päivän kuluttua aviomieheni soitti minulle ja sanoi, että hän etsii jälleen asioita kanssani, yllättyi minusta, kun näin hänet ja alkoi itkeä anteeksi. Tällä hetkellä olen maailman onnellisin nainen sen kautta, mitä tämä suuri Jumalan mies teki minulle ja aviomiehelleni, ota yhteyttä hänen sähköpostitse: [email protected]
kaikista ongelmista, kuten:
(1) Jos haluat entisen takaisin
(2) jos sinulla on aina huonoja unia.
3) Haluat tulla ylennykseksi toimistossasi.
(4) Jos haluat lapsen.
(5) kasviperäiset lääkkeet
(6) Haluat olla rikas.
(7) Haluat puolisosi olevan ikuisesti.
(8) Jos tarvitset taloudellista apua.
(9) Anna ihmisten kuunnella sanojasi ja tehdä mitä haluavat
(10) ETC-tapausratkaisu Ota yhteyttä uudestaan
ota yhteyttä Dr.Sangoon sähköpostitse:
[email protected]

Nimeni on Sofia, Yhdysvalloista.
Tiesitkö, että Dr.Pellar on kuin jumala maan päällä? Se oli kuin unelma minulle, kun aviomieheni kertoi minulle, että se oli ohi ja että haluamme avioeron. Alexis oli elämäni rakkaus ja rakastamme toisiamme, kunhan emme voi pysyä liikaa toisistaan , me kaikesta ja avioliitto-elämämme oli upeaa ja kaunista, kunnes kuulin väärinkäsityksen ja taistelin sitten Alexisin kanssa avioerosta ja hän kertoi minulle, että se oli ohi, yritin kaiken pysäyttää hänet päätöksestään, jota hän ei lopettanut, mutta hän kieltäytyi. Olin masentunut, itken ja kerroin ystävälleni Hannahille päätöksestä, jonka Alexis teki, kun ystäväni kertoi minulle, että Dr.Pellar oli yhdistänyt avioliitonsa, joten otin heti yhteyttä Dr.Pellaan hänen sähköpostinsa kautta [email protected] ja hän kertoi minulle tilanteeni ja hän vastasi ja sanoi auttavan minua loitsussaan ja näen tuloksen 12-16 tunnissa. Tein juuri sen, mitä hän käski, ja olin niin yllättynyt, kun aviomieheni soitti minulle ja kertoi minulle, että olen pahoillani ja peruuttanut avioeroni. Dr.Pella on Jumala maan päällä. Ota yhteyttä häneen sähköpostitse: [email protected]

Lue myös ja ota yhteyttä Dr.Sangoon, jos tarvitset vahvaa noitaa rikkoutuneen suhteesi ratkaisemiseksi. Nimeni on Maci ja mieheni on Isaac, molemmat lähtevät Yhdysvaltoihin.
Erotin aviomieheni kun olin kuusi kuukautta raskaana toisen lapsen kanssa. Olemme kiistelleet ja kiistelleet siitä päivästä lähtien, kun ensimmäinen lapsemme oli raskaana, ei rakkautta eikä luottamusta häneltä, joten hän erotti minut. Ja silti, kokeilin kaikenlaisia ​​eri tapoja saada se takaisin, kokeilin myös erilaisia ​​loitsupyöriä omalla alueellani, mutta yksikään niistä ei voinut tuoda Iisakia takaisin. Vain Dr.Sango takasi minulle 48 tunnin hätäloitsun ja vakuutti minulle, että mieheni on jälleen kanssani. Kirjoitan kiittääkseni ja kiitollisuutta sydämestäsi lupausten pitämisestä ja siitä, että käytit suuria ja lahjakkaita voimiasi kotiisi saattamiseksi. Olin iloinen voidessani tietää, että olet erikoistunut tapaamaan ystäviä. Kiitos, herra, että autat minua elämäni pahimpina aikoina, siitä, että olet loitsut loitsun ja olet antanut minulle noituutta, joka toi minulle suurta iloa avioliittoani. Mieheni palaa ja lupaa koskaan jättävänsä minua enää. Jos epäilet hänen kykyjään, usko minua. Sinulla pitäisi olla mahdollisuus. Se kannattaa tavoilla, joita et ole koskaan voinut kuvitella. Jos olet juuri nyt ja tarvitset voimakasta ja kiireellistä rakkausloitsua ystävällisen yhteyden palauttamiseksi, tohtori Sango on nyt ainoa vastaus palauttaa katkennut suhde tai avioliitto. Jos sinulla on ongelmia tällaisessa tilassa, ota yhteyttä häneen sähköpostitse: [email protected]
jos sinulla on ongelmia
(1) Jos haluat entisen takaisin
(2) jos sinulla on aina huonoja unia.
3) Haluat tulla ylennykseksi toimistossasi.
(4) Jos haluat lapsen.
(5) kasviperäiset lääkkeet
(6) Haluat olla rikas.
(7) Haluat puolisosi olevan ikuisesti.
(8) Jos tarvitset taloudellista apua.
(9) Anna ihmisten kuunnella sanojasi ja tehdä mitä haluavat
Ota yhteyttä Dr.Sangoon hänen sähköpostissaan: [email protected]

Olen niin iloinen voidessani jakaa tämän fantastisen todistukseni.
Nimeni on Eden ja aviomieheni nimi on Eduardo Yhdysvaltain yhdysvalloista.
Eduardo jätti minut toisen naisen luokse ja pitäen tarinan lyhyenä, otin yhteyttä Dr.Pellariin oikeinkirjoittajaan ja elämäni on muuttunut kokonaan 48 tunnissa. Näen itseni peilissä ja hymyilen. Luotan itseäni ja kykyihini ensimmäistä kertaa ikinä. Minulla on aviomieheni takaisin elämässäni Dr.Pellarin avulla. Eduardo sanoi, että olen pahoillani 48 tuntia loitsun luomisesta. Eduardo kertoi ymmärtävänsä, ettei hän koskaan halunnut hajottaa, että hän ei pysty käsittelemään sitä emotionaalista matkatavaraa, jota me jatkuvasti kansimme. Hän sanoi, että sen mielestä sillä oli kielteinen vaikutus elämääni ja piti parasta lähteä. Hän sanoi, että oli vaikea puhua koko ajan menneisyydestä. Olen molemmat antanut anteeksi. Minulla on rahaa taskussa, joka on vihdoin yksin. (Korvaustarkistukseni tuli, koska minulle kerrottiin, että se oli ollut kuukautta.) Olen elävä todiste siitä, mitä Dr.Pella voi tehdä ... Kiitos paljon Dr.Pellalle ihanasta työstä, jonka olet tehnyt suhteissani. me molemmat auttoimme näkemään ja puhumaan totuutta toistensa kanssa. En ole koskaan ajatellut, että loitsu voisi auttaa paria ennen kuin olisin erittäin tyytyväinen. Otin sinuun yhteyttä ja aloitin kaiken tämän tapahtuvan. Jokainen, jolla on suhteellisuusongelmia, voi ottaa yhteyttä Dr.Pellaan sähköpostitse [email protected]
jos sinulla on ongelmia tässä seuraavassa numerossa
(1) Jos haluat entisen takaisin
(2) jos sinulla on aina huonoja unia.
(3) Haluat ylennyksen toimistossasi.
(4) Jos haluat lapsen.
(5) Yrttihoito
(6) Haluat olla rikas.
(7) Haluat sitoa aviomiehesi / vaimosi olemaan sinun ikuisesti.
(8) Jos tarvitset taloudellista apua.
(9) Anna ihmisten noudattaa sanojasi ja tehdä toiveesi
(10) E.T.C: n tapauksen ratkaisu
ota yhteyttä Dr.Pellariin sähköpostitse: [email protected]

Voimia.. Tiedän tunteen kun sain eilen illalla teksti viestin että suhde on ohi. Sattuu ja olen aivan apatiassa ja shokissa. Edellisenä iltana vannoimme ikuista rakkautta ja yhteistä tulevaisuutta rakennettiin. Olen todella huolissani itsestäni ja kuinka selviän tästä. Rakastamme toisiamme äärettömän paljon mutta elämän olosuhteet ovat erittäin vaikeat ja haastavat. Hän repii itsensä väkisin irti täydellisestä rakkaus suhteesta kun ei kestetä olla erossa toisistamme. Ymmärrän tämän ja yritettiin hakea ratkaisua kuinka selvitämme nämä haasteet. Nyt maailma romahti ja minä myös. Shokki vaihe päällä

Jaa ei toiminut, no hakiko se toimientuliaistukiaisia ees.

42,2 % ratsastajista koki sen toimivimmaksi 14,41/sek.

Jos tilanne on noin paha sinulla ota yhteyttä joko kriisikeskukseen tai terveyskeskukseen ja hae apua.
Totuus on kuitenkin se että hyvä näin. Jos toinen ei sinua rakasta sillä lailla kuin elämän kumppania tulisi rakastaa niin on parempi erota. Kuulostaa varmaan aika julmalta, mutta se on kuitenkin parasta. Ei olisi kiva varmaan kuulla 10v kuluttua että olette olleet yhdessä vain säälistä. Nyt sinulla on mahdollisuus itsenäistyä ja jossain vaiheessa löytää elämänkumppani joka arvostaa ja rakastaa sinua. Älä anna katkeruuden astua elämääsi ja pilata sitä.

Hei kaikille, tämä vuosi on minulle niin hyvä. Olen Aila Korhonen Etelä-Suomen Hämeenlinnasta, olen ollut naimisissa 6 vuotta ilman itkevää vauvaa avioliittokodissani, mikä sai mieheni erottamaan minut. Tämän vuoden alussa näin todistuksen tohtori Odiasta siitä, kuinka hän on auttanut naisia palauttamaan kadonneen rakkauden ja raskauttamaan heitä, joten otin yhteyttä häneen ja sanon nyt mielelläni, että tohtori Odia auttoi minua tuomaan mieheni takaisin hänen ihmeellisillä voimillaan ja auttoi minua raskaaksi miehelleni. Olen nyt 8 kuukautta raskaana poikavauvan kanssa. Olen kutsunut suurta juhlaa, olen niin onnellinen, että siksi kirjoitin tämän todistuksen kertoakseni kaikille täällä Odia hyvästä työstä. Voit ottaa yhteyttä häneen nyt, jos avioliitossa on ongelmia, hän voi auttaa sinua aivan kuten hän oli tehnyt minulle. Alla on yksityiskohdat, joita käytin ottaessani yhteyttä Odiaan. Sähköposti: [email protected] WhatsApp: 2348107381533

Täällä yksi eroa tekevä mies. Eilen illalla päätettiin avopuolisoni kanssa erota, kun meidän tilanne meni niin mutkikkaaksi. Kerron lyhyesti: Olemme seurustelleet 4v joista n.3v asuttu yhdessä. Minulla on edellisestä liitosta nyt 7v tyttö, joka asuu vuoroviikoin meillä. Joskus suhteen alussa avopuolisoni kysyi minulta voisinko joskus muuttaa nykyiseltä asuinpaikkakunnaltamme pois (puolisoni ei ole kotoisin täältä) mutta asui täällä jo tavatessamme. Vastasin hänelle, että kyllähän se mahdollisesti voi olla mahdollista, enhän voinut tietää miten tyttäreni asuinkuviot tulevat jatkossa menemään mm.jos hänen äitinsä muuttaisi muualle.. Nyt kuitenkin tilanne on, että kaikki asumme edelleen täällä ja viikko-viikko systeemi käytössä, niin puolisoni haluaisi muutta synnyinpaikkakunnalleen ja haluaisi minun muuttavan myös. Hän muuttaisi jokatapauksessa. Näin ollen tyttäreni kävisi meillä vaan joka toinen vkl. Pitkään asiaa pohdin ja puntaroin eri vaihtoehtoja. Näkisinkö rakasta tytärtäni, (joka tottunut siihen, että isä on joka toinen viikko läsnä) vai niin, että isä on vaan joka toinen vkl ja saisin jatkaa rakastamani naisen kanssa rakentaen yhteisen elämän muualla vai luovunko tästä vaihtoehdosta.. Niin isoja asioita. Lopulta päädyin jäämään tyttäreni luokse haluten olla myös läsnä hänen arjessaan, enkä vain vkloppuisänä.. Samalla jouduin sitten luopumaan ihmisestä, jota kuitenkin rakastan ja sehän tästä niin kauheaa tekeekin :''( Jotenkin vaan vielä toivoo sitä ihmettä, että puolisoni haluaisi jäädä myös tänne ja voisimme rakentaa tänne yhteisen tulevaisuuden..

Eipä tähän muuta voi todeta kuin... Voihan persereikä. Ei minulla muuta. Jatkakaa.

Nimeni on Sundon, asun Yhdysvalloissa.
Ihana rakkausloitsu palataksesi kumppanisi kanssa ja korjataan katkennut suhde. Mieheni erosi minusta 3 kuukautta sitten ja pakotti minut allekirjoittamaan avioeropaperit ja olin aivan särkynyt. Ja emotionaalisesti en voinut palata mihinkään muotoon. Kiitän Jumalaa tästä upeasta ja hämmästyttävästä loitsusta, joka pelasti minut. Vau! Tämä loitsupyörä on auttanut minua paljon. Dr. Pellar takasi minulle kiireellisen 24 tunnin loitsun, jonka hyväksyin. Järkyttävän! tässä kuussa vuonna 2022 Syyskuun 5. päivänä mieheni soitti minulle ja pyysi anteeksi 48 tuntia myöhemmin. Hän rauhoitti minua ja teki kaikkensa poistaakseen avioeropaperit, jotka aiemmin teloitettiin tällä taikaloitsuspyörällä. Jotkut ihmiset todistivat, että hän toi takaisin entisen rakastajansa ja jotkut - että hän palauttaa kohdut ja parantaa syöpää, herpes simplex -virusta ja muita sairauksia. Lämmin kiitos Herra voimallisista loitsuistasi. ilmaisut eivät riitä kiittämään sinua. jos haluat ottaa yhteyttä Dr.Pellariin, voit lähettää hänelle sähköpostia hänen sähköpostinsa kautta [email protected]

Runkkailemalla hissuksiin. Sillä siitä niiskutuksesta pääsee. Toinen on että hommaa taimaalaisen siivousalan ammattilaisen sisäköksi ja panee sitä. Ainut huono puoli noissa että tahtoovat olla paha äänisiä vaan usein hyvässä pellissä.

Ei ota eteen.