Paha olla..

-K- kirjoitti:

Erosin avovaimostani 4kk:ta sitten, nähtiin kuitenkin tuon jälkeen kokoajan. Olimme kuin vielä oltaisiin pari, tehtiin samoja asioita samalla intohimolla ja rakkaudella. Ulkopuolisen silmissä tuo näytti siltä että palattaisi yhteen, vaikka ei me oltu eikä palata enää koskaan. Rikoin luottamuksen niin monta kertaa ja satutin häntä moneen otteeseen ettei vain jaksa enää uskoa muhun, meihin. Silti hän ei vain osannut päästää irti enkä minäkään (en usko että tunnetasolla koskaan pystyn)

Yritin todella näyttää että skarppaan, hän näkikin sen (menin ammattiauttajalle puhumaan ongelmistani) se aika mitä vietettiin eron jälkeen oli ihanaa, kummankin mielestä ja ei osattu vain lopettaa toistemme näkemistä. Aina kun ikävä oli liian kova, soitto vain häneltä ja oltiin taas niinkuin silloin joskus, mutta ei kuitenkaan ollut enää sama asia. Välillä riideltiin tosi pahasti ja sitä taas mietti että miksi edes jatketaan tätä? Se rakkaus, mitä meillä oli ei sitä vain osaa kuvailla. Olimme toistemme vastakohdat mutta, kumpikin ymmärsi toisiamme kuin oltaisiin koko ikämme tunnettu, eikä kummankaan edelliset avoliitot ollut periaatteessa mitään verrattuna mitä meillä oli.

Nyt ei olla pariin viikkoon nähty ja eilen jätettiin puhelimessa jäähyväiset, jatketaan elämää ilman toisiamme. Hän kertoi että on ollut kahvilla jonkun kundin kanssa, yrittää kovasti päästä musta yli ja olen itsekin pariin otteeseen nähnyt vanhaa tuttavuutta menneisyydestä. Ei sillä että minua kiinnostaisi se nainen, enemmänkin yhdessäoloa, läheisyyttä vain halunnut ja tämä tietää missä mennään (itsekin hakee sitä) ollaan toistemme laastareita vain. Mikään vain ei tunnut enää samalta..

Ajattelen exääni alituisesti, ajattelen niitä pieniä arkisia juttujakin. Sitä kun tulin töistä kotiin, hän tuli ovelle suutelee minua, sitä katsetta millä hän katsoi minua aina, hymyä joka säteili onnellisuutta ja rakkautta. Meillä oli omat juttumme, omat läppämme, mitä ei voi vain kuvailla ihan kuin hän olisi lopettanut lauseen minkä aloitin. helvetti että kaipaan sitä naista, hän on todellinen rakkauteni enkä koe samanlaista enää ikinä. Olimme kihloissa, oli hääpäivä sovittu ja yritimme lastakin. Minä vain ryssin koko homman todella pahasti, ajoin hänet pois luotani. Olen koko ikäni tuntenut juurettomuutta ja sydämessäni on ollut aina reikä, pohjaton kaivo jota yritin monella eri tapaa täyttää (viinalla, irtosuhteilla, huumeilla ja edellisetkään suhteet ei tuonut samaa tunnetta ) kun tapasin exäni tajusin että kotini on siellä missä hänkin on ja enkä kokenut enään sitä tyhjyyttä sisälläni. Minulla oli viimeinen perhe, enkä tehnyt samoja typeryyksiä kuin ennen (rikollisuutta, huumeita yms)

Mokasin kaiken kun näin että hän todella rakastaa minua, aloin pitää itsestään selvyytenä ja silloin aloin ryssimään. Monta kertaa sain anteeksi ja monet lupaukset annoin ja nekin petin, rikoin hänet. Tuo kaikki paska sattui lyhyessä ajassa vielä. Ennen tuota kaikkea jumaloin häntä, en tiedä missä kaikki meni pieleen. Hän pyysi eilen että en ottaisi häneen yht. enää, eikä hän ota minuun (jotta saisi elämänsä kuntoon) haluan hänen olevan taas onnellinen. Rakastan häntä ja lupasin ettei kuule musta enää ikinä, jos en voinut mies sanojeni takana ennen niin nyt ainakin olen. Tuntuu että tämä tuska ei lopu.. Antaisin mitä vain jotta saisin korjattua kaiken..

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä