välillä vähän positiivista asiaa.
meillä on nyt vuodenikäinen poika joka täyttää elämämme. Syksyllä oli vaikeaa kun koliikki kesti 4 kk ja siinä suhde oli jo ratkeamaisillaan mutta kun pätä lyö seinään ja jaksaa seurata kehitystä niin helpotusta oli näkyvissä..
nykyään seksielämä kukoistaa ja on mukava nähdä pojan kehittymistä vaikka käyn töissä. Vaimo on kyllä kotona.. Onko muilla kokemuksia siitä että on ollut aluksi vaikeaa mutta myöhemmin elämä voittaa..
meillä on nyt vuodenikäinen poika joka täyttää elämämme. Syksyllä oli vaikeaa kun koliikki kesti 4 kk ja siinä suhde oli jo ratkeamaisillaan mutta kun pätä lyö seinään ja jaksaa seurata kehitystä niin helpotusta oli näkyvissä..
nykyään seksielämä kukoistaa ja on mukava nähdä pojan kehittymistä vaikka käyn töissä. Vaimo on kyllä kotona.. Onko muilla kokemuksia siitä että on ollut aluksi vaikeaa mutta myöhemmin elämä voittaa..
Vastaukset 3
Vanhimmat
ja siitäkin, kun se jälleen notkahtaa ja lopulta päättyy omaan mahdottomuuteensa.
meillä oli myös alku hankalaa vaikka lapsi olikin odotettu ja toivottu. Mies teki kahta työtä ja koliikki vaivasi pikkuista monta kuukautta, siinä ei sitten kumpikaan nukuttu saatikka tehty mitään muutakaan.
Mutta kyllä se niin vaan on kuten mainitsitkin että kyllä kaikki menee hyvin kun niin päätetään, asiat yleensä tuppaa järjestymään, näin myös meillä kun koliikki loppui ja saatiin kaikki levättyä.
Nyt lapsen ollessa 4 on jo kova vauvakuume ollut molemmilla päällä pidemmän aikaa. Ei vaan tuota tulosta tällä kertaa..
Mutta onneksi yrittäminen on mukavaa..!!!=)
Meilläkin oli vaikeaa alkuaikoina, vaikka lapsi oli hartaasti odotettu ja toivottu. Hän oli - yllätys, yllätys - koliikkivauva ja muutenkin kovin itkuinen, ja valvotti meitä yötä päivää ensimmäiset kuukaudet, ja herätteli senkin jälkeen monta kertaa yössä parin vuoden ikään saakka (minä en millään tahdo kestää yöherätyksiä, vaan yöunet - muutama tuntikin riittää - olisi saatava nukkua yhteen putkeen). Minä opiskelin noihin aikoihin, ja mieheni kävi töissä, mikä tietysti verotti voimia. Noihin aikoihin päälle tuli vielä suru miehen veljen yht´äkkisestä kuolemasta, hän oli meille molemmille läheinen. Emme pystyneet juuri keskustelemaan asiasta, en oikein osaa sanoa, miksi. Miehelle tuli sitten kausi, jolloin hän rupesi käymään kavereinensa viikonloppuisin viihteellä, kun kotona ei voinut tehdä mitään, huutavan lapsen ja ärtyneen vaimon takia. Ja suruansa tukahduttamassa, kuulin jälkeenpäin.
Raskastahan tuo kaikki oli parisuhteelle, meillekin oli vähällä tulla ero noihin aikoihin. Olin pitkään katkera hänelle siitä, että hän meni mielensä mukaan ja jätti vastuun lapsesta ja kodista kokonaan harteilleni. Vikaa oli tietysti minussakin, kun annoin hänen mennä... tosin se ehkä saattoi olla suhteemme pelastuskin. Ehkä hän olisi häipynyt kokonaan, jos olisin yrittänyt kahlita hänet? Mene ja tiedä.
Tuosta ajasta kuitenkin selvittiin hengissä, ja nyt jälkeenpäin olemme puhuneet mieheni kanssa, että olisi ollut suuri virhe erota tuolloin. Sen verran mukavia aikoja on tullut sen jälkeen. Sitä paitsi rakastamme edelleen - vaikeuksista huolimatta - toisiamme. Joskus vaan pitää elämän koetella kunnolla, ennen kuin sen oivaltaa.
Nyt poikamme on jo 10 v. ja siten elämä helpompaa ja mukavaa. Että kyllä se aurinko jälleen nousee, vaikkei sitä ehkä huonona hetkenä uskokaan!
*Murkkuikää odotellessa*