Olen jo kauan sitten eronnut,eläkeikää lähestyvä nainen. Kasvatettuani lapseni aikuisiksi deittailin jonkin aikaa paljonkin, ja tapasin itseäni hieman vanhemman miehen, jonka kanssa olemme nyt jonkin vuoden seurustelleet.
Pidämme toisistamme hyvin paljon. Hän on hyvä ja kiltti mies, seksi sujuu meillä loistavasti, samoin arkinen yhdessäolo. Meillä on jonkin verran yhteisiä harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita, joskin muutama hyvin erilainen myös. Itse olen hänen kanssaan kiinnostunut monista uusista asioista ja oppinut nauttimaan niistä, hän ei niinkään ole ollut kiinnostunut minun harrastuksistani.
Ongelmana on minun kannaltani se, että kun keskustelemme, tunnen aina jääväni jollain tapaa toiseksi. Aiheet ovat useimmiten sellaisia, jotka liittyvät hänen elämänpiiriinsä ja kiinnostuksensa kohteisiin, jos minä yritän aloittaa juttua jostain minua kiinnostavasta, keskustelu tyrehtyy piankin. Ja jos asia on sellainen, joka kiinnostaa meitä molempia, jotenkin hänen mielipiteensä on aina se painavampi.
Ilkeä ihminen hän ei ole - minusta tuntuu ettei hän edes huomaa jyräävänsä minua. Olen jopa alkanut kaivata sitä, mitä minulla ensimmäisen mieheni kanssa oli: olimme harvinaisen yksimielisiä ja sopuisia, oikeastaan ainoa asia, mistä tuli riitaa, oli hänen runsas a-käyttönsä - ja siihen meidän pitkä liittomme sitten kaatuikin.
Välillä mietin sitäkin, että olenko vain ollut liian kauan yksin, ja tullut kyvyttömäksi jakamaan elintilani toisen ihmisen kanssa. En haluaisi häntä jättääkään, sillä meillä on niin paljon hyvääkin yhdessä, ja yksinäinen vanhuus pelottaa; en ole ulkoisesti kovinkaan viehättävä nainen, uuden kumppanin löytyminen olisi hyvin epätodennäköistä.
Toivoisin asiallisia kommentteja tilanteestani.
Pidämme toisistamme hyvin paljon. Hän on hyvä ja kiltti mies, seksi sujuu meillä loistavasti, samoin arkinen yhdessäolo. Meillä on jonkin verran yhteisiä harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita, joskin muutama hyvin erilainen myös. Itse olen hänen kanssaan kiinnostunut monista uusista asioista ja oppinut nauttimaan niistä, hän ei niinkään ole ollut kiinnostunut minun harrastuksistani.
Ongelmana on minun kannaltani se, että kun keskustelemme, tunnen aina jääväni jollain tapaa toiseksi. Aiheet ovat useimmiten sellaisia, jotka liittyvät hänen elämänpiiriinsä ja kiinnostuksensa kohteisiin, jos minä yritän aloittaa juttua jostain minua kiinnostavasta, keskustelu tyrehtyy piankin. Ja jos asia on sellainen, joka kiinnostaa meitä molempia, jotenkin hänen mielipiteensä on aina se painavampi.
Ilkeä ihminen hän ei ole - minusta tuntuu ettei hän edes huomaa jyräävänsä minua. Olen jopa alkanut kaivata sitä, mitä minulla ensimmäisen mieheni kanssa oli: olimme harvinaisen yksimielisiä ja sopuisia, oikeastaan ainoa asia, mistä tuli riitaa, oli hänen runsas a-käyttönsä - ja siihen meidän pitkä liittomme sitten kaatuikin.
Välillä mietin sitäkin, että olenko vain ollut liian kauan yksin, ja tullut kyvyttömäksi jakamaan elintilani toisen ihmisen kanssa. En haluaisi häntä jättääkään, sillä meillä on niin paljon hyvääkin yhdessä, ja yksinäinen vanhuus pelottaa; en ole ulkoisesti kovinkaan viehättävä nainen, uuden kumppanin löytyminen olisi hyvin epätodennäköistä.
Toivoisin asiallisia kommentteja tilanteestani.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hei,
Koen itsekin tämänhetkisessä muutoin onnellisessa suhteessa, että en tule kuulluksi.
Ehdotankin asian pöydälle nostamista jossain aikataulussa. Itse mietin niin, että kertoisin toiselle miten tärkeää minulle on tulla kuulluksi ja haluan hänen huomionsa asialleni. Lisäksi huomaan tarvitsevani kehuja ja rohkaisua koska nehän tekevät hyvää itsetunnolle.
Voisiko tätä asiaa koittaa jutella sen toisen kanssa? Mä aion yrittää.
Kuulluksi tuleminen on suhteessa todella tärkeää. Muutoin kaksi ihmistä voivat kävellä toistensa ohi vaikka läpi koko elämän.