Aviomieheni on siis (posiitiviset)umpirehellinen (täysin mahdottomuus hänelle esim. valkoiset valheetkaan), rehti, huolehtiva, sellainen sääntöjen noudattaja (ei tulisi kuuloonkaan esim. ylittää tietä ilman suojatietä), ei oikein osaa sanoa ei, toisaalta sitten on aika tylsä, tosikko, kuitenkin älyttömistä asioista saavälillä raivarin (voi tavarat lentää), negatiivinen, pessimistinen, valittaa aina kaikista säryistään tyyliin ai päätä särkee ja nyt särkee vatsaa, ei oikein osaa itseironiaa ja huumorin voi ottaa loukkauksena. Ihan ok on muiden ihmisten seurassa, hyvät käytöstavat sun muuta, mutta ei kovin sosiaalinen silti.
Meillä on kaksi lasta. Mieheni on uraohjus, korkeasti kouluttautunut, hyvässä työpaikassa suht hyvässä asemassa, silti juuri hänen tietty "sääntöjä noudatettava pilkulleen" asenne estää häntä ikinä kohoamasta korkeimmalle pallille.
Itse olen erittäin positiivinen, iloinen, naureskeleva, kovaääninen, minulla on paljon ystäviä, rakastan sosiaalista elämää ja menoa ja meininkiä, huumorintajuinen, rempseä ja räiskyvä, useimmiten minusta elämä on ihanaa, en noudata sääntöjä tarkalleen (en silti ole mikään "rikollinen), olen rehellinen mutta pystyn pieniin valkoisiin valheisiin.
Joka tapauksessa, tunnen jotenkin että olemme niin erilaisia, että minua on tämä alkanut häiritsemään.
Etenkin sellainen tietty ainainen pessimistisyys ja tosikkomaisuus mikä miehessäni on. Mielestäni ne ovat pahentuneet iän myötä.
Lisäksi sellainen raivoaminen välillä täysin mitättömistä asioista, tosi naurettavaa.
Tykkään myös paljon matkustamisesta, olen aina se joka varaa matkat ja muut, mies sitten tulee mutta ei mitenkään riemusta hehkuen kuitenkaan.
Lapsemme ovat ehdottomasti tulleet minuun, he rakastavat sosiaalisuutta, menemistä, huumoria jne.
Joskus jopa ero käy mielessä, mutta olisiko se typerää, kun mies on silti turvallinen, rehellinen, kohtelee minua ihan hyvin, omaa ihan ookoo käytöstavat ym, Niin ja ei juo, sekin tärkeä asia, siis positiivinen.
Ei myöskään seikkaile baareissa mieskavereiden kanssa.
Kaipaan niin älyttömästi välillä hauskempaa, spontaanimpaa, positiivisempaa seuraa...
Itse asiassa tunnen salaa pientä ihastumistakin yhteen mieheen, joka on paljolti kaltaiseni... :(
Meillä on kaksi lasta. Mieheni on uraohjus, korkeasti kouluttautunut, hyvässä työpaikassa suht hyvässä asemassa, silti juuri hänen tietty "sääntöjä noudatettava pilkulleen" asenne estää häntä ikinä kohoamasta korkeimmalle pallille.
Itse olen erittäin positiivinen, iloinen, naureskeleva, kovaääninen, minulla on paljon ystäviä, rakastan sosiaalista elämää ja menoa ja meininkiä, huumorintajuinen, rempseä ja räiskyvä, useimmiten minusta elämä on ihanaa, en noudata sääntöjä tarkalleen (en silti ole mikään "rikollinen), olen rehellinen mutta pystyn pieniin valkoisiin valheisiin.
Joka tapauksessa, tunnen jotenkin että olemme niin erilaisia, että minua on tämä alkanut häiritsemään.
Etenkin sellainen tietty ainainen pessimistisyys ja tosikkomaisuus mikä miehessäni on. Mielestäni ne ovat pahentuneet iän myötä.
Lisäksi sellainen raivoaminen välillä täysin mitättömistä asioista, tosi naurettavaa.
Tykkään myös paljon matkustamisesta, olen aina se joka varaa matkat ja muut, mies sitten tulee mutta ei mitenkään riemusta hehkuen kuitenkaan.
Lapsemme ovat ehdottomasti tulleet minuun, he rakastavat sosiaalisuutta, menemistä, huumoria jne.
Joskus jopa ero käy mielessä, mutta olisiko se typerää, kun mies on silti turvallinen, rehellinen, kohtelee minua ihan hyvin, omaa ihan ookoo käytöstavat ym, Niin ja ei juo, sekin tärkeä asia, siis positiivinen.
Ei myöskään seikkaile baareissa mieskavereiden kanssa.
Kaipaan niin älyttömästi välillä hauskempaa, spontaanimpaa, positiivisempaa seuraa...
Itse asiassa tunnen salaa pientä ihastumistakin yhteen mieheen, joka on paljolti kaltaiseni... :(
Vastaukset 13
Vanhimmat
Jospa ottaisit puheeksi miehesi kanssa että toivoisit muutosta suhteeseenne. sitten miettisitte yhdessä, mitä pitää muuttua ja mitä voi muuttua. ennen erosuunnitelmia kannattaa katsoa, voiko suhteelle tehdä jotain. Vaikka jokaisella on oma luonteensa, voi aika paljon tehdä keskinäiselle suhtautumiselle.
Jos kaipaat positiivisempaa seuraa, hankkiudu iloisten ystävien ja harrastusten pariin, ja niin jaksat paremmin kotona. Mutta hyvän miehen vaihtaminentoiseen johtaa useinkin ojasta allikkoon, joten ihastumisestasi tuskin löytyy ratkaisu...
Kiitos vastauksesta. Juuri näin se on, kun oikeasti, mieheni ON hyvä mies.
Ja hyvä isä lapsilleen. Puutteita vaan on ja ne ovat sellaisia, häiritsevät, koska olemme NIIN erilaisia monissa asioissa.
Olemme suorastaan vastakohdat toisillemme.
Mieheni ei myöskään ole kovinkaan romanttinen. Itse rakastaisin romantiikkaa, enemmän kuin mitään.
Mielenkiintoinen aloitus ja kuulostaa siltä että olet aloitanut jonkin prosessin joka ehkä pidemmän päälle lumipallon lailla vyöryy eteenpäin päättyen - no, ei välttämättä mihinkään, mutta pahimmillaan eroon ja parhaimmillaan suhteen lujittumiseen uuden romantiikan tms. myötä. Luulisin että taustalla kuitenkin kaikkia koskettava muistutus siitä, että suhteen ylläpitäminen vaatii jatkuvaa työtä.
Se mikä kiinnostaisi tietää on, miksi juuri miehen täytyisi muuttua? Sanoit: "...juuri hänen tietty "sääntöjä noudatettava pilkulleen" asenne estää häntä ikinä kohoamasta korkeimmalle pallille", ikäänkuin toivoisit että hän ehkä olisi röyhkeämpi, vaativampi, kunnianhimoisempi (ehkä jopa epärehellisempi/alaisiaan enemmän pelinappuloinaan töissä pitävä?) - mutta mitä se tekisi hänen luonteelleen, itsevarmuudelleen joka ehkä on huolella rakenettu ja pysyy kasassa juuri sääntöjen avulla? Ehkä hän ei halua olla röyhkeä, ehkä tiettyä röyhkeyttä ja risnkinottoa muutenkin tässä maailmassa pitäisi kunnioittaa vähemmän? Ikävä tietysti jos mies ei enää kiinnosta romanttisessa mielessä, muutenhan hyvät ystävät ja harrastukset kompensoivat loistavasti sitä mitä ei kumppaniltaan saa, kuten edellä tarjottiin.
Toisaalta taas suuttuminen turhasta ja romantiikan puute varmasti ärsyttävät, ja asialle varmaan jotain tehtävissä.
Oma neuvoni on yksinkertaisesti: puhukaa toisillenne. Ei asiat muuten selviä.Ehkä hänellä on vastavuoroisesti jotain kerrottavaa sitten, mutta kuulostaa muuten ihan normaalilta parisuhde-elämältä. Onnea siitä, teillä on lapset ja kaikki hyvin noin muuten, kateeksi käy :)
Tässä törmätään tähän faktaan, että asiat, joihin toisessa rakastuu, alkaa jossain vaiheessa ärsyttää. Ne ovat juuri niitä asioita, joita itsestä puuttuu rakastumisvaiheessa ja niitä peilataan toisesta itseensä.
Mieti siis, miksi rakastuit mieheesi. Mitkä asiat mielestäsi olivat ihania.
Et voi pyytää vain toista muuttumaan. Itseasiassa et voi pyytää ja odottaa muiden muuttuvan ja itse voisi olla vain aina samanlainen.
Pidät itseäsi parempana kuin miestäsi, tämä on tulkittavissa tekstistäsi. Miksi näin?
Eikö ole hienoa, kun on monenlaisia ihmisiä. Jos kaikki olisivat spontaaneja kuten sinä, voisi maailma näyttää todella erilaiselta. Ja moni asia olisi toisin. Eikä välttämättä aina niin paljon paremmin. Mieti tarkkaan nyt, mitä haluat ja mitä odotat ja miksi. Ettet vain joudu ojasta allikkoon.
Olet selvästi kasvuvaiheessa itsesi kanssa ja tyytymätön toiseen sen takia, että et taida oikein itsekään tietää, kuka tällä hetkellä olet.
Jos olisit sinut itsesi kanssa ja olisit onnellinen siitä, mitä olet, et näkisi miestäsi niin negatiivisessa valossa.
Onnea nykyiseen parisuhteeseen. Kun näet sen oikeassa valossa ja teet työtä sen eteen, etkä odota muiden vain työstävän onnellisuutta, voit onnen tavoittaa.
Hyviä kirjoituksia, kiitos (olen siis ketjun aloittaja) ja varmasti näissä on paljon totta.
Varmasti ajattelenkin, että oma luonteeni olisi parempi mitä hänen. Että sellainen spontaani iloinen hössötys on parempaa. Toki näin ei aina varmasti ole.
Mieheni on itseasiassa tavallaan nörtti, tätä en sano pahalla, mutta jos nyt siitä saa jotain käsitystä mitä tarkoitan. Mutta juuri siis hyvällä tavalla silti nörtti, ei ole onneton sosiaalisissa suhteissa tai muuta sellaista.
Ja totta tuokin, hän on erittäin älykäs ihminen, ihmettelen miksi ei vielä korkeammalle halua korottautua urallaan. Koska hänestä olisi siihen, milloin vain.
Eli kyllä, sisimmässäni ihmettelen ettei hän ole vieläkin kunnianhimoisempi, vaikka hän nyt jo on erinomaisessa asemassa työssään.
Kaipa elän jotain murrosvaihetta omassa elämässäni myös. Saa sitten nähdä mihin tämä tulee viemään...
"Ja totta tuokin, hän on erittäin älykäs ihminen, ihmettelen miksi ei vielä korkeammalle halua korottautua urallaan. Koska hänestä olisi siihen, milloin vain.
Eli kyllä, sisimmässäni ihmettelen ettei hän ole vieläkin kunnianhimoisempi, vaikka hän nyt jo on erinomaisessa asemassa työssään."
Itse olen varmaan aika lailla miehesi kaltainen joten ymmärrän miehesi käytöksen hyvin. Kunnianhimo on monesti hyvä asia mutta se voi ajaa ihmisen tavoittelemaan asioita jotka eivät lopulta olekaan hänelle niin hyviä kuin kuvitteli. Moni "kunnianhimoton" ihminen on samalla realisti oman elämänsä suhteen. Hän ei ehkä halua vaativampia tehtäviä koska tietää niistä samalla tulevan lisää vastuuta, stressiä ja vaikka esimiesaseman mukana muuttuneita ihmissuhdehierarkioita työpaikalla. Kaikista ei ole johtajiksi tai huippupaikoille jo ihan henkiseltä kannalta vaikka he olisivatkin muuten tarpeeksi älykkäitä ja päteviä. Pätevä ei ole aina hyvä johtaja tai muuten ylemmässä asemassa oleva.
Miehesi saattaa myös arvostaa vapaa-aikaa, perhettä ja stressittömyyttä enenmmän kuin rahaa ja asemaa. Ne ovat kaikki hyviä syitä. Jos pitää rauhallisesta kotielämästä ja ennalta-arvattavasta arjesta, miksi ehdoin tahdoin hakea muuta?
Itse olen ainakin valinnut juuri niin.
"Miehesi saattaa myös arvostaa vapaa-aikaa, perhettä ja stressittömyyttä enenmmän kuin rahaa ja asemaa. Ne ovat kaikki hyviä syitä. Jos pitää rauhallisesta kotielämästä ja ennalta-arvattavasta arjesta, miksi ehdoin tahdoin hakea muuta?"
Perhe ja stressittömyys? Perhe ja vapaa-aika? Rauhallinen kotielämä? Eihän noita ole olemassakaan.
Rauhallisessa, stressittömässä työpaikassa viihtyisi vaikka viikonloputkin, mutta kotivelvollisuudet on hoidettava.
Sinulla on itselläsi liian utopistiset vaatimukset aviomiehesi suhteen.Tarkoitan,että jokaisessa avioliitossa tulee hetkiä jona toisesta osapuolesta löytyy vain ne negatiiviset asiat.Näitä negatiivisia piirteitä löytyy meistä jokaisesta niin myös sinustakin.Mitäpäs jos juttelisit miehesi kanssa siitä,että mitä negat.piirteitä hän sinusta juuri nyt löytää.Juuri tällaisilla sinun tuntemushetkilläsi miehesi tuntemukset ovat myös esillä .Latausta on siis ilmassa molemminpuolin tuntemusten muodossa vaikka sitä et huomaa .
Ei ole heppoa sinullakaan, mutta ei myöskään minulla. Vaimoni on vähän tylsä, lähes aina aloitekyvytön keksimään omia ideoita. Hän ei ymmärrä juuri mitään ironisia tai muutenkaan mitään rivien välistä vitsejä.
Lisäksi hän ei osaa hoitaa omia asioitaan. Kalenterin käyttöä ei osata, mitään ei osata etukäteen suunnitella ja kaikki asiat tulevat yllätyksenä hänelle (vaikka kuukauden etukäteen olisi joka viikko muistuttanut asiasta).
Hän on myös negatiivinen ja pessimistinen joskus. Jos hän ei ole jompi kumpi noista hän on itsekeskeisen iloinen, jolloin hän ei juuri yhtään huomioi minua.
On hän omalla tavallaan turvallinen ja sen takia kai olen hänen kanssaan. Rakastankin häntä, mutta en vain oikein enää kestä häntä. Kaipaisin häneltä spontaaniutta ja nimenomaan positiivisempaa seuraa. On todella rasittavaa jatkuvasti yrittää piristää häntä ja kuunnella hänen kiukutteluaan. Hän on siis lapsellinen aikuinen noin 80% ajasta. Kamalaa nyt kun tajusin tämän.
ElikkäsTervetuloa kerhoon, vaimosi on samanlainen kuin minunkin vaimoni vähän sellainen tyhmänpuoleinen yksinkertainen ihminen.
Olen myös huomannut että vaimoni osaamattomuus yms. ärsyttää päivä päivältä enemmän.
Kaikenlaisten kanssa sitä avioliittoon eksyykin.
Aloittaja, ehkä miehelläsi on jo stressiä? Tavaroiden heittely, suuttuminen omasta näkökannastasi pienistä asioista. Keskustelkaa siis.
Eukko kantoon ja pihalle,akka se tuossa natisee tosikkona,ei mies.
Vie se vhä niiku party party! ja ehota motelliyötä kahdenkesken intiimeissä merkeissä ;;D Tai...hetkone...Painu vittuun.