Onko teillä näitä ongelmia ja miten olette niistä selvinneet? Onko järkeä yrittää edes korjata tilannetta vai pitäisikö jo luovuttaa..
Eli meidän suhde on kestänyt yli kolme vuotta, Ikää löytyy väliltä 24-26v. Meillä on vähän erikoisempi suhde takana, eli tapasimme ulkomailla ollessani, olin siellä 8kk ja heti aloimme seurustella tavattuamme. Oli ihanaa ja en ole koskaan ollut niin rakastanut heti ensi tapaamisesta..
Tulin takaisin Suomeen hän jäi sinne. Vuoden olimme kaukosuhteessa. Vuosi sitten hän muutti Suomeen ja siitä asti olemme asuneet yhdessä.
Meillä on vieläkin sitä ihanaa kemiaa välillä, läheisyyttä ja huumoria. Hän joka kerta lähtiessään töihin antaa suukon, joka kerta tullessaan kotiin hän huomio minut. On siis kiltti ja läheisyyttä löytyy.. ainakin silloin kun kaikki on hyvin.
Mistään vakavasta emme pysty puhumaan, meillä ei ole mitään yhteistä, emme arvosta samoja asioita, hän haluaa rennon suhteen ja minä haluan semmoisen missä voidaan keskustella vakavistakin asioista! Tarkoitan siis suhdetta, missä tulisi kuulluksi ja ymmärretyksi. Ettei äänesi mene tyhjille seinille.
Eli tässä siis tulee se ISOIN ongelma: kun kerron hänelle asioista jotka vaivaavat minua suhteessamme/ tai mitä mielestäni tuntuu pahalta, niin saan vastaukseksi vaan ja ainoastaan: Hiljaisuuden. Hän ei yksinkertaisesti OSAA PUHUA YHTÄÄN. Tulen ihan täysin hulluksi sen asian kanssa.
Kerran automatkan alussa yritin luoda keskustelua vakavammasta aiheesta.. Sain odottaa 1 ja puoli tuntia ennekuin hän sanoi mitään, ja sekään ei liittynyt aiheeseen.
Hän ei siis puhu, ei paljon edes iloisia asioita, ei paljoa muiden ollessa läsnä..eli hän on ujo ja hiljaisempi. Voisikos sanoa nykyään jopa; vetäytynyt.. kännykkä ja netti tuntuvat olevan se parhain ajanviettotapa. Nuorempana hän kyllä on mennyt ja juhlinut jatkuvasti kavereittensa kanssa, ei istunut kotona..Hänelle on yksi pitkä on-off suhde takana (6vuotta) jossa tyttö sitten petti ja jätti.
Riidoissa hän monesti loukkaantuu ja alkaa hieman olemaan marttyyri, esittää kysymyksiä; mitä muuta haluat mussa muuttaa, Mitä haluat mun sanovan..Erotaan sitten...tms. vakio lauseita häneltä.. en joka kerta jaksa alkaa vakuutteleen haluavani olla hänen kanssaan.
Tunnen itseni jauhajaksi, jota en ennen ole edes ollut.. Kyse kun ei ole siitä etten pääse asioista yli, vaan kun ei niistä ikinä käydä kunnon keskustelua niin se jää vaivaamaan..Mutta kyllä tiedän olevani pahentunut tässä puolen vuoden sisällä, jaksan yrittää puhua joka asiasta, kuin haastaen häntä koko ajan puhumaan. Mikä varmasti pahentaa tilannetta..
Jos jollakin on samanlaisia ongelmia tai ymmärrystä häntä tai minua kohtaan, otan kommentteja mielelläni vastaan..!
Miten unohtaa vakavat keskustelut ja keskittyä hauskanpitoon ilman murheita..? Sellaistahan se aluksi olikin, jotenkin vaan toivoin, että suhde kasvaa meidän myötä..
Mitä kokemuksia teillä on oman suhteenne kasvusta tai kolhuista?
Tuntuu, että olemme kovin erilaisia, haluan eri asioita kuin hän.. Jossakin saattaisi olla helpompi nainen hänen makuunsa. Mutta se eroaminen on niin vaikeaa.. Ja tiedän, että sitä hän ei halua. Kyllä hän sen on minulle sanonut. Ja sen että haluaa naimisiin kanssani.. Mutta kun minä en ole enää ollenkaan niin varma..
Eli meidän suhde on kestänyt yli kolme vuotta, Ikää löytyy väliltä 24-26v. Meillä on vähän erikoisempi suhde takana, eli tapasimme ulkomailla ollessani, olin siellä 8kk ja heti aloimme seurustella tavattuamme. Oli ihanaa ja en ole koskaan ollut niin rakastanut heti ensi tapaamisesta..
Tulin takaisin Suomeen hän jäi sinne. Vuoden olimme kaukosuhteessa. Vuosi sitten hän muutti Suomeen ja siitä asti olemme asuneet yhdessä.
Meillä on vieläkin sitä ihanaa kemiaa välillä, läheisyyttä ja huumoria. Hän joka kerta lähtiessään töihin antaa suukon, joka kerta tullessaan kotiin hän huomio minut. On siis kiltti ja läheisyyttä löytyy.. ainakin silloin kun kaikki on hyvin.
Mistään vakavasta emme pysty puhumaan, meillä ei ole mitään yhteistä, emme arvosta samoja asioita, hän haluaa rennon suhteen ja minä haluan semmoisen missä voidaan keskustella vakavistakin asioista! Tarkoitan siis suhdetta, missä tulisi kuulluksi ja ymmärretyksi. Ettei äänesi mene tyhjille seinille.
Eli tässä siis tulee se ISOIN ongelma: kun kerron hänelle asioista jotka vaivaavat minua suhteessamme/ tai mitä mielestäni tuntuu pahalta, niin saan vastaukseksi vaan ja ainoastaan: Hiljaisuuden. Hän ei yksinkertaisesti OSAA PUHUA YHTÄÄN. Tulen ihan täysin hulluksi sen asian kanssa.
Kerran automatkan alussa yritin luoda keskustelua vakavammasta aiheesta.. Sain odottaa 1 ja puoli tuntia ennekuin hän sanoi mitään, ja sekään ei liittynyt aiheeseen.
Hän ei siis puhu, ei paljon edes iloisia asioita, ei paljoa muiden ollessa läsnä..eli hän on ujo ja hiljaisempi. Voisikos sanoa nykyään jopa; vetäytynyt.. kännykkä ja netti tuntuvat olevan se parhain ajanviettotapa. Nuorempana hän kyllä on mennyt ja juhlinut jatkuvasti kavereittensa kanssa, ei istunut kotona..Hänelle on yksi pitkä on-off suhde takana (6vuotta) jossa tyttö sitten petti ja jätti.
Riidoissa hän monesti loukkaantuu ja alkaa hieman olemaan marttyyri, esittää kysymyksiä; mitä muuta haluat mussa muuttaa, Mitä haluat mun sanovan..Erotaan sitten...tms. vakio lauseita häneltä.. en joka kerta jaksa alkaa vakuutteleen haluavani olla hänen kanssaan.
Tunnen itseni jauhajaksi, jota en ennen ole edes ollut.. Kyse kun ei ole siitä etten pääse asioista yli, vaan kun ei niistä ikinä käydä kunnon keskustelua niin se jää vaivaamaan..Mutta kyllä tiedän olevani pahentunut tässä puolen vuoden sisällä, jaksan yrittää puhua joka asiasta, kuin haastaen häntä koko ajan puhumaan. Mikä varmasti pahentaa tilannetta..
Jos jollakin on samanlaisia ongelmia tai ymmärrystä häntä tai minua kohtaan, otan kommentteja mielelläni vastaan..!
Miten unohtaa vakavat keskustelut ja keskittyä hauskanpitoon ilman murheita..? Sellaistahan se aluksi olikin, jotenkin vaan toivoin, että suhde kasvaa meidän myötä..
Mitä kokemuksia teillä on oman suhteenne kasvusta tai kolhuista?
Tuntuu, että olemme kovin erilaisia, haluan eri asioita kuin hän.. Jossakin saattaisi olla helpompi nainen hänen makuunsa. Mutta se eroaminen on niin vaikeaa.. Ja tiedän, että sitä hän ei halua. Kyllä hän sen on minulle sanonut. Ja sen että haluaa naimisiin kanssani.. Mutta kun minä en ole enää ollenkaan niin varma..
Vastaukset 3
Vanhimmat
Halusin lisätä vain sen, että ollaan molemmat suomalaisia normaali hommissa työskenteleviä. Eli meillä on paljon aikaa olla yhdessä, jonka taas vietämme mielummin omissa puuhissa..
Ja piti kysyä se vielä, onko ketään kaduttanut eroaminen toisesta? Miten olette sen asian kanssa edenneet?
jaa vai suomalaisia...
no jokatapauksessa toista ei voi muuttaa, joko hyväksyt asian tai jatkat sen oikean etsintöjä.
Varmasti kaikilla, joilla on myös hyviäkin muistoja kumppanista, on eron jälkeen ollut katumusta, toisilla enemmän toisilla vähemmän riippuen ihmisestä. Siihen ei auta muu kuin aika, on vaan pakko kestää se hirveä katumus ja ikävä vaikka kuinka tekisikin sillä hetkellä mieli perua päätökset ja rynnätä toisen luo. Se on vaan kestettävä päivä kerrallaan, siitä se muuttuu vähitellen kestettäväksi viikko kerrallaan, kuukausi kerrallaan, lopulta asian jo hyväksyy sitten. Ei eroaminen ikinä ole helppoa...
Suhteen alussa aina näkee toisesta pelkkää hyvää kun hormoonit hyrrää. Rakkaus on sokeaa siis alkuunsa. Siitä sitten suhteen kehittyessä alkaa vähitellen miettiä enemmän omilla aivoillaan ja huomaa kuka se toinen oikeasti on "miehiään" tai "naisiaan". Voi johtua kulttuurista, kotikasvatuksesta(jossa ei ole rohkaistu näyttämään tunteita ja ilmaisemaan ajatuksiaan) ja sitten siitä miehen omasta persoonasta tietenkin myös suurimmaksi osaksi, kuinka avoimesti ja syvällisesti pystyy asioista keskustelemaan. Itse olen huomannu varsinkin turkkilaisista miehistä että ainakin mitä itse olen nähnyt niin haluavat elää vain sellaista hieman "pinnallista" elämää pohtimatta syntyjä syviä ja rasittamatta päätään. Semmoista että eletään päivä kerrallaan ja mitäpä sitä turhia pohdiskelemaan, nautitaan elämästä. Suomalaiset taas ovat syntyjään vähän semmoisia melankolisia, miettivät enemmän järjellä ja etsivät vastauksia mieltä askarruttaviin syntyihin syviin.
Miestä et pysty muuttamaan, se on fakta. Sekin on fakta, että et pysty muuttamaan myöskään itseäsi, olisi nimittäin todella huolestuttavaa jos alkaisit itseäsi muuttamaan toisen mieliksi etkä olisi enää oma itsesi. Olette saaneet aikalailla erilaiset lähtökohdat elämälle ja nähneet erilaista elämää, kasvaneet omanlaisiksenne omien vaikuttimienne kautta. Kaipaat hieman enemmän syv ällisempää seuraa niin varmasti tulee tulevaisuudessa paljon ongelmia, katkeruutta, turhautumista, ahdistusta... villi fakta on, että täällä eletään vain kerran ja jokainen on vastuussa yksin omasta onnellisuudestaan. Sinun on päätettävä, millaista elämää haluat ja suostut elämään ilman että kadut liikoja. Teki niin tai näin niin kirpaisee silti, eri asia että kumpi kirpaisu on pitkäkestoisempi. Laita suhde vakavaan pohdintaan niinkuin oletkin jo kyllä laittanut. Älä ala mihinkään ennenkuin olet täysin varma siitä mitä haluat. Älä mene naimisiin ennenkuin oikeasti tiedät. Älkää varsinkaan lapsia tehkö ennenkuin olet aivan varma. Miehen uskonto voi vaatia tekemään päätökset nopeasti...uskonto voi myös kahlita sinut elämään miehen mielestä arvojärjestyksessä hänen alapuolellaan. Olen lukenut juttuja että naimisiin mentyä mies onkin muuttunut hirviöksi, nainen on siitä lähtien miehen omaisuutta. Näin ei onneksi jokaisessa uskonnossa ole.