Olen, tai no tarkemmin sanottuna siis olin avoliitossa ihanan miehen kanssa. Juttu luisti ja meillä oli mukavaa. Mitä nyt riitoja silloin tällöin, mut nehän kuuluu elämään.
Oon aina sanonut mun avomiehelleni et mulle voi aina puhua, ja täytyykin jos on joku mieltä painava asia, ja aina se lupasi niin tehdä jos tarvis tulee. Viime aikoina huomasin sen käytöksessä muutoksia. Ei enää läheisyyttä, seksiä hyvin harvoin, ja myös kommunikaatio-ongelmat nostivat päätään. Ajattelin sen olevan sitä normaalia suhteen arkistumista, enkä siis näin ollen ollut huolissani.
Sitten tässä muutama päivä sitten se tapahtu. Hän ilmotti ettei tahdokaan seurustella tällä hetkellä. Vika ei kuulemma ole minussa, vaan hänessä itsessään. Tahtoo olla vapaa, eikä tilivelvollinen kenellekään. Ei vaan koe elämäntilannettaan otolliseksi seurustelulle. No, minähän murruin täysin. Muuten niin onnellista elämää elettiin, en ois voinu osata kuvitellakaan mitään tollasta. Oon itkenyt siitä hetkestä alkaen, ja tuntuu etten ikinä voi selvitä tästä.
Asutaan yhteisessä asunnossa ja puhe oli että molemmat siis etsitään itsellemme uudet kämpät. Kuitenkin eroilmoituksen jälkeen mies on roikkunut minussa kokoajan, halaillut ja antanut sitä kautta läheisyyttä. Kokoajan istunut vierelläni lohduttamassa. Ennenkaikkea mua hämää tässä se, että hän ilmoitti ettei tämä välttämättä ole lopullista. Sanoi että eron jälkeen tahtoo pitää minut ystävänäni ja voidaan tehdä yhdessä niitä samoja vanhoja yhteisiä juttujamme. Hän myös sanoi, että eihän sitä koskaan voi tulevaisuudesta tietää, ja ehkä päädymmekin joskus yhteen. Hänen sanoillaan "mikään muu tässä ei muutu, paitsi se että muutetaan vaan erilleen."
Toi hämää ihan kamalasti, sanoo ettei tahdo seurustella kanssani ja kuitenkin käytös kertoo ihan toista. Rakastan miestäni syvästi, ja tottakai toivon meille yhteistä tulevaisuutta, ja tollaset puheet luonnollisesti antaa uskoa siihen. Luulen että mies ei itsekään tiedä mitä tahtoo elämältään, toisaalta pitää mut siinä lähellä mut toisaalta olla yksin. Voiko yhteenpalaaminen olla mahdollista vai alankohan mä nyt elättelemään ihan turhia toiveita sen suhteen?
En tiiä mikä tän tekstin tarkoitus edes on, mut tunnen vaan tarvetta avautua johonkin ja kenties löytää kohtalotovereita.
Oon aina sanonut mun avomiehelleni et mulle voi aina puhua, ja täytyykin jos on joku mieltä painava asia, ja aina se lupasi niin tehdä jos tarvis tulee. Viime aikoina huomasin sen käytöksessä muutoksia. Ei enää läheisyyttä, seksiä hyvin harvoin, ja myös kommunikaatio-ongelmat nostivat päätään. Ajattelin sen olevan sitä normaalia suhteen arkistumista, enkä siis näin ollen ollut huolissani.
Sitten tässä muutama päivä sitten se tapahtu. Hän ilmotti ettei tahdokaan seurustella tällä hetkellä. Vika ei kuulemma ole minussa, vaan hänessä itsessään. Tahtoo olla vapaa, eikä tilivelvollinen kenellekään. Ei vaan koe elämäntilannettaan otolliseksi seurustelulle. No, minähän murruin täysin. Muuten niin onnellista elämää elettiin, en ois voinu osata kuvitellakaan mitään tollasta. Oon itkenyt siitä hetkestä alkaen, ja tuntuu etten ikinä voi selvitä tästä.
Asutaan yhteisessä asunnossa ja puhe oli että molemmat siis etsitään itsellemme uudet kämpät. Kuitenkin eroilmoituksen jälkeen mies on roikkunut minussa kokoajan, halaillut ja antanut sitä kautta läheisyyttä. Kokoajan istunut vierelläni lohduttamassa. Ennenkaikkea mua hämää tässä se, että hän ilmoitti ettei tämä välttämättä ole lopullista. Sanoi että eron jälkeen tahtoo pitää minut ystävänäni ja voidaan tehdä yhdessä niitä samoja vanhoja yhteisiä juttujamme. Hän myös sanoi, että eihän sitä koskaan voi tulevaisuudesta tietää, ja ehkä päädymmekin joskus yhteen. Hänen sanoillaan "mikään muu tässä ei muutu, paitsi se että muutetaan vaan erilleen."
Toi hämää ihan kamalasti, sanoo ettei tahdo seurustella kanssani ja kuitenkin käytös kertoo ihan toista. Rakastan miestäni syvästi, ja tottakai toivon meille yhteistä tulevaisuutta, ja tollaset puheet luonnollisesti antaa uskoa siihen. Luulen että mies ei itsekään tiedä mitä tahtoo elämältään, toisaalta pitää mut siinä lähellä mut toisaalta olla yksin. Voiko yhteenpalaaminen olla mahdollista vai alankohan mä nyt elättelemään ihan turhia toiveita sen suhteen?
En tiiä mikä tän tekstin tarkoitus edes on, mut tunnen vaan tarvetta avautua johonkin ja kenties löytää kohtalotovereita.
Vastaukset 19
Vanhimmat
toinen nainen kultaseni
Olen sitä kysynyt, eikä ketään kolmatta osapuolta ole. Ja kyllä mä uskon ja luotan siihen siinä asiassa.
Mä otan susta naisen itelleni. Sun miehes ei tiedä mitä rakkaus edes on joten saat musta miehen joka naista ei jätä. Missä muuten asut?
toinen nainen ja valehtelee kun kysyt asiasta. Haluaa pitää teidät molemmat kun ei kykene valitsemaan. Haluaa asumaan erilleen, jotta voi tapailla sitä toista ja haluaa pitää myös sinut kiinni itsessään noilla "mikään ei muutu" vakuutteluillaan.
Olen pahoillani, mutta näin se vain on. Nää on niin nähty.
Täytyy sen verran melkein samanlaisen tempun tehneenä miehenä vastata, ettei kyseessä välttämättä ole toinen nainen. Itsellä ei ainakaan ole ketään ollut eikä ketään kiikarissakaan.
Itse lausuin vähän vastaavat sanat reilu kk sitten, ja sen jälkeen on roikuttu puolin ja toisin. Itsekin antanut läheisyyttä ja roikkunut kiinni, vaikka itse alunperin halusin etäisyyttä. "kriisin" jälkeen olen itsekin ilmeisesti alitajuisesti pelannut jotain peliä, jonka aikana olen aina halunnut päästä lähemmäs toista silloin kun näyttää että hän on pääsemässä musta yli. Näin kirjoitettuna vaikuttaa sairaalta, mutta kun elää sitä hetkeä, on vaikeampi tehdä oikealta näyttäviä päätöksiä.
Tällaisiin tilanteisiin liittyy aina todella vahvoja tunteita, eikä erosta voi olla kumpikaan osapuoli varma. Varmaan myös itseni (tai toisen osapuolen) olisi pitänyt vaan lopettaa yhteydenpito kokonaan ja yrittää selvitä yksin, mutta se on yllättävän vaikeaa. Tunnen itseni aika paskaksi ihmiseksi kun näin "roikotan" toista. En varma omista tunteistani, joten reilumpaa olisi varmaan pistää peli poikki ja yrittää itse selvitä eteenpäin huolimatta kaipuusta jota itsekin tunnen. Olen vain ollut (ja olen vieläkin) liian m*naton tekemään tätä ratkaisua.
Itsekään en tiedä mitä tapahtuu, mutta selvää on että tämä sanomani on jättänyt syviä haavoja, siitäkin huolimatta että mitään kolmatta pyörää ei ole ollut. Luottamus on mennyt, eikä tosiaan tietoa onko mitään ulospääsyä tilanteesta.
Toivon joka tapauksessa voimia alkuperäiselle. Vaikea sanoa pitääkö tilanteessa luopua toivosta vai ei. Kai tällaisten temppujen jälkeen on joskus yhteenkin palattu, mutta harvemmin varmaan.
Jep, noin on.
Tilanne on vähän kuin pakoonjuoksu kuminauha selässä, yrittää kovasti aikansa mutta aina nauha vetää takaisin halusipa tai ei.
Se on sitä vapauden kaipuuta ja häkkiin joutumisen pelkoa.
Itellä sama tilanne, mutta sitä perhanan nauhaa ei vain saa poikki.
SIltähän se tuntuu, tuo kuminauhavertaus aika osuva, ja myös tuo häkki/vapaus. En mä millään tunnu pääsevän irti, ja sattuu niin uskomattomasti ajatella elämää ilman tyttöystävää vaikkei suhteesta mitään tulekaan.
Pahalta tuntuu myös ajatus hänestä muiden kanssa jne. vaikka siihenkin pitää sitten tottua. En ymmärrä tätä tunnetta ja sen voimaa, varmaan joskus sitä ymmärtää miten paska ihminen sitä on kun on tällaista tilannetta pitkittänyt, muttei sitä nyt pysty käsittämään.
Toinen osapuoli nyt kuitenkin tainnut omassa tapauksessani tehdä jo omat ratkaisunsa, joten itselle jää tyhjä arpa joka tapauksessa käteen. Vaikea sanoa miten tästä eteenpäin...
Kuulostaa niin tutulta. Oma mies teki vastaavan pari kuukautta sitten, 12 vuoden jälkeen. Meillä asiaa mutkistaa vielä kaksi pientä lasta. Hän oli kuitenkin suunnitellut asiat jo niin pitkälle, että oli hommannut itsellensä asunnon johon muuttaa. Vielä tänäkään päivänä hän ei ole muuttanut, vaan miettii ja miettii. Nyt olen itse tämän vehtaamisen kanssa niin lopussa, että keräsin miehen tavarat kasaan ja olen antanut kaksi päivää aikaa lähteä. Miettiköön asioita sitten sen jälkeen kun on siellä omassa rauhassaan, jota on toivonut. Myös lapset ovat ymmällään kun isä on lähdössä ja sitten ei lähdekään, nyt lapset tietävät, että sen jälkeen kun joulukalenteri avataan, heillä on kaksi kotia, joissa ollaan vuorotellen.
Nyt mies on alkanut haaveilla jo yhteen palaamisesta, minä en siihen tällä hetkellä kykene lainkaan, sillä minut on petetty tässä suhteessa. Hän ei aio hommata itselleen huonekaluja jne, koska on tulossa takaisin. Olen kuitenkin tehnyt selväksi, että jos hän haluaa lasten olevan luonaan, tarvitsevat lapset myös oikean kodin, ei patjaa kylmälle lattialle.
Asia on nyt kääntynyt niin, että minä olen hirviö, joka pakottaa hänet lähtemään omasta kodistaan ja tehnyt hänen elämästään vaikean. Niinpä niin, valitettavasti myös minun on pidettävä puoliani, minun elämäni hajosi pirstaleiksi sinä päivänä kun hän ilmoitti haluavansa "omaa aikaa".
No mites menee?
Tässä samassa kämpässä edelleen siis asustellaan. Mies käyttäytyy mua kohtaan uskomattoman läheisesti, roikkuu edelleen, meillä on kivaa, seksiäkin on ollut nyt lähes joka yö kuitenkin. Oon ihan pyörällä päästäni. Ja pistän tässä kyllä itteni niin likoon ja tiedän et lopullinen ero tulee olemaan niin vaikeeta.
Ihan uskomatonta miten ton käytös on mua kohtaan muuttunut. Se on nyt kun sama vanha ittensä. En ymmärrä. Eikä ole tehnyt vielä minkäänlaista elettä etsiäkseen kämppää tai muutenkaan lähteäkseen. Musta tuntuu että herra ei itsekään tiedä mitä haluaa. Vaikeeta.
Olisko sun äijäs ollut vain jostain syystä mustasukkainen, päätellen tuollaisesta spontaanista käytöksestä.
Onko menneisyydessäsi tai nykyisyydessäsi jotain mahdollisia syitä mainitunlaiseen käytökseen?
Eksistä se on aina ollut mustasukkainen. Joskus aivan hirveitä riitoja saatu aikaan niiden takia. Että en tiedä voisiko se olla jonkinlainen syy tähän? Tänään aattelin nostaa kissan pöydälle ja keskustella vakavasti tästä asiasta, et missä me oikein mennään tällä hetkellä. Jos aietta yhteen palaamiseen ei ole, satutan vaan itteäni tämmöisellä.
Oon itse etsinyt ahkerasti kämppää itselleni, soitellut ja käynyt katsomassa. Kun taas mies ei tässä asiassa ole edennyt yhtään. Ei ole tehnyt elettäkään lähteäkseen/ suunnitellakseen sitä. Ja viime päivinä se on alkanut mököttää mulle mitä ihmeellisimmistä asioista, ja tiuskia. Tuollaista sen käytös oli ennen eropäätöstäkin. Mitähän ihmettä?
Vieläkin satunnaisesti halailee ja antaa läheisyyttä. Vieläkin raportoi mulle kaikki menemisensä ja tekemisensä. Onko sen niin vaikea kuvitella päästävänsä musta irti?
Itsellä olosuhteisiiin nähden ihan hyvä fiilis. Johtuu ehkä siitä kun näemme toisiamme vieläkin joka päivä. Välillä iskee epätoivon hetkiä, mut sit ne menee ohite. En taida olla vieläkään hyväksynyt asiaa kunnolla, tietenkään en, koska tämä elämä on jatkunut samalla tavalla kuin silloin kun seurustelimme.
Taas tämmöinen pienimuotoinen avautuminen heh..
Minusta ratkaisu tulee juuri siinä että ilmoitat että ehkä olet löytänyt nyt kämpän.
Miten reagoi.
Jos on ihan sama olet tehnyt tarvittavat muutokset. Oikeestihan mies olisi jo
ilmaissut jos olisi puhunut pehmeitä ja haluaisikin sinut takaisin. Veikkaampa että oletti että suutut ja häivyt kämpästä ja hän jää siihen helposti.
toivottavasti oon väärässä..
No moi!
Kannattaa tosiaan muistaa, että se ei ole sun miehesi, vaan avomies ja tuo tulee osana sitä tonttia. Avioliitto on sitä varten, että voidaan pakata kamppeet koska vain. Se on hyvä siinä mitä se on ja nyt mies käyttää tuon option. Ole onnellinen siitä ettette ole aviossa, koska siitä tulisi sota ja suku vedettäs mukaan.
"Ajattelin sen olevan sitä normaalia suhteen arkistumista, enkä siis näin ollen ollut huolissani."
Normaalia se on siinä, että niin tapahtuu jos asioille ei ole tehty mitään. Mutta silloin olisi jotakin pitänyt viimeistään alkaa tapahtua keskustelupuolella ja asioiden järkkäilyssä silleen että se juttu luistaa.
Se mitä miehelle on käynyt on, että hän ei tiedä mitä rakastaminen on. Emotionaalisesti hän roikkuu sinussa ja haluaa pitää takaportin auki että ehkä vielä palaa suhteeseen. Hän tietää olevansa valta-asemassa sinun itkeissä hänen peräänsä. Toisaalta hän tykkää siitä, että hänellä on tuo kortti takataskussaan. Toisaalta hän ei halua kokea huonoa omaatuntoa surustasi ja silottelee.
Ette ole kumpikaan ymmärtäneet suhteen hoitamisen tärkeyttä. Ei mies halua omaa vapautta. Hän haluaa käydä naisissa ja pitää hauskaa koska hauskuus ei enää asu kattonne alla. Ette tee samoja asioita enää, ei ole jännitystä enää koska ette ole oppineet löytämään uusia kerroksia toisistanne. Tai sitten mies ei alkujaankaan ole miettinyt asiaa syvällisemmin (kuten ei ihmiset yleensäkään mieti) kun yhteen päräytitte.
KORJAUS:
"Avioliitto on sitä varten..." pitäisi olla tietenkin "avoliitto on sitä varten..."
Jos mies rakastaa sinua, hän ei halua olla vapaa vaan olla varattu sinulle - oli elämäntilanne mikä tahansa. Maalaisjärkeä vähän peliin.
Jos oikeasti toisesta väiittää, rakastaa, niin hänen kanssaan tahtoo olla. Varsinkin jos ollaan jo keretty yhteen muuttaa.
Ehkä mies ei vaan ole niin kovin innoissaan susta.
Jos mies rakastaa sinua, hän ei halua olla vapaa vaan olla varattu sinulle - oli elämäntilanne mikä tahansa. Maalaisjärkeä vähän peliin.
Jos oikeasti toisesta väiittää, rakastaa, niin hänen kanssaan tahtoo olla. Varsinkin jos ollaan jo keretty yhteen muuttaa.
Ehkä mies ei vaan ole niin kovin innoissaan susta.
No vähän itsetuntoa peliin! Kannattaisi varmaan sanoa miehelle, ettet ole valmis olemaan kenenkään heittopussi tai että et ole varautunut odottamaan koko elämääsi sitä, että mies tekee päätöksensä. Ilmoita nätisti ja asiallisesti, että voitte tavata toisianne ja tehdä vanhoja juttua, mutta ainakin sinä voit myös tilaisuuden tullen tavata muitakin.
Ties vaikka löytäisit miehen joka oikeasti haluaa olla kanssasi.