Tapasin opiskelujeni aikana ulkomaalaisen tytön, jonka kanssa ryhdyin etäsuhteeseen. Oltiin niin rakastuneita että.. tyttö oli todella kaunis, fiksu ja vielä tultiin tosi hyvin toimeen keskenämme. koin, että olin lottovoittaja. etäisyys vain oli hankaa, ja ryhdyttiinkin miettimään, miten järjestää suhde vakaammalle pohjalle - jomman kumman olisi jossakin välissä muutettava toisen luo, jotta suhde toimisi. lopulta päätettiin muuttaa kolmanteen maahan. itse pääsin ns highflyer duuniin opintojeni päätyttyä (hyvä liksa, ja arvostettu työnantaja mikäli päätän jonakin päivänä palata Suomeen, mutta pitkät työajat). Tyttöystäväni taas aloitti toisen yliopistotutkinnon samassa kaupungissa, joten päästiin saman katon alle asumaan. kaikki siis alkoi hyvin.
Avoliittoa nyt noin 1.5 vuotta takana, suhdetta noin 3 vuotta. Tyttö on nyt toisella puolella maailmaa vaihto-opintoja tekemässä, palaa kuukauden päästä takaisin. Jostakin syystä en tosin juurikaan häntä ikävöi tällä hetkellä.. parina viime kuukautena kun olen asunut yksin mulla on ollut aikaa itselleni ja paikallisille kavereilleni. Oon vasta 27 vuotias, ja jotenkin mulle tuli jo kova ikävä taas sinkkuaikoja - kavereita, baareissa ravailua (ei niinkään yhden illan juttujen takia) ja vapautta. tyttöystäväni kanssa meidän yhteiset kaveripiirit jotenkin on enemmän hänen kavereitaan ja näiden poikaystäviä - ihmisiä, joiden kanssa mulla ei usein ole mitään yhteistä. toisaalta mun ulkoilu esim duunin kautta tapaamiini uusiin tuttavuuksiin on vaikeutunut, koska vapaa-aikaa on niukasti duunin ohella, ja tyttöystäväni loukkaantuu mikäli esim en vietä perjantai-iltaa hänen kanssaan. Viime kuukaudet kun hän on ollut poissa oon taas saanut tehdä mitä vaan, mistä olenkin nauttinut.
Samaan aikaan, tuntuu että missaan nyt jotakin kotimaassa - pelkään että vanhat kaveripiirit etääntyvät pysyvästi, ja että menetän ystäviä. Moni suomalainen kaveri kyselee, milloin meinaan palata Suomeen, ja yritä aina kierrellä ja kaarrella vastatessani. tosiasia valitettavasti on se, että naisystäväni ei halua muuttaa Suomeen, koska hän joutuisi uhraamaan kuulemma liikaa uransa takia. Ymmärrän pointin hyvin, mutta etenkin viimeaikoina olen haikaillut kotimaatani kovasti. perhettä ja kavereita (joista monet tunnen jo toistakymmentä vuotta).
Tähän vielä kun lisään stressaavan työn (josta tulee kyllä hyvin liksaa, mutta työtehtävä itse ei ole ihan mulle tehty. lisäksi pitkät työajat), olen alkanut viime kuukausina harkitsemaan parisuhteen lopettamista ja mahdollisesti jossakin välissä Suomeen palaamista (parin vuoden sisällä mahdollisesti).
Mitä te, jotka ovat kyseisen parisuhdepäätöksen tehneet, sanoisitte jälkiviisaina? Mitä asioita olisi pitänyt ottaa huomioon? Kaduttako, ja jos kadutta, miksi? Miten tekisitte asioita toisin? Tiedän, että tulisin luultavasti katumaan päätöstäni pitkään. Kyseessä on toinen varsinainen tyttöystäväni, (ensimmäistä haikailin vuosia eron jälkeen..). Toisaalta, tiedän että elämää ja nuoruutta on vain tietty määrä vuosia elettävänä, joten en halua katua päättöksen tekemättömyyttä joskus tulevaisuudessa..
Avoliittoa nyt noin 1.5 vuotta takana, suhdetta noin 3 vuotta. Tyttö on nyt toisella puolella maailmaa vaihto-opintoja tekemässä, palaa kuukauden päästä takaisin. Jostakin syystä en tosin juurikaan häntä ikävöi tällä hetkellä.. parina viime kuukautena kun olen asunut yksin mulla on ollut aikaa itselleni ja paikallisille kavereilleni. Oon vasta 27 vuotias, ja jotenkin mulle tuli jo kova ikävä taas sinkkuaikoja - kavereita, baareissa ravailua (ei niinkään yhden illan juttujen takia) ja vapautta. tyttöystäväni kanssa meidän yhteiset kaveripiirit jotenkin on enemmän hänen kavereitaan ja näiden poikaystäviä - ihmisiä, joiden kanssa mulla ei usein ole mitään yhteistä. toisaalta mun ulkoilu esim duunin kautta tapaamiini uusiin tuttavuuksiin on vaikeutunut, koska vapaa-aikaa on niukasti duunin ohella, ja tyttöystäväni loukkaantuu mikäli esim en vietä perjantai-iltaa hänen kanssaan. Viime kuukaudet kun hän on ollut poissa oon taas saanut tehdä mitä vaan, mistä olenkin nauttinut.
Samaan aikaan, tuntuu että missaan nyt jotakin kotimaassa - pelkään että vanhat kaveripiirit etääntyvät pysyvästi, ja että menetän ystäviä. Moni suomalainen kaveri kyselee, milloin meinaan palata Suomeen, ja yritä aina kierrellä ja kaarrella vastatessani. tosiasia valitettavasti on se, että naisystäväni ei halua muuttaa Suomeen, koska hän joutuisi uhraamaan kuulemma liikaa uransa takia. Ymmärrän pointin hyvin, mutta etenkin viimeaikoina olen haikaillut kotimaatani kovasti. perhettä ja kavereita (joista monet tunnen jo toistakymmentä vuotta).
Tähän vielä kun lisään stressaavan työn (josta tulee kyllä hyvin liksaa, mutta työtehtävä itse ei ole ihan mulle tehty. lisäksi pitkät työajat), olen alkanut viime kuukausina harkitsemaan parisuhteen lopettamista ja mahdollisesti jossakin välissä Suomeen palaamista (parin vuoden sisällä mahdollisesti).
Mitä te, jotka ovat kyseisen parisuhdepäätöksen tehneet, sanoisitte jälkiviisaina? Mitä asioita olisi pitänyt ottaa huomioon? Kaduttako, ja jos kadutta, miksi? Miten tekisitte asioita toisin? Tiedän, että tulisin luultavasti katumaan päätöstäni pitkään. Kyseessä on toinen varsinainen tyttöystäväni, (ensimmäistä haikailin vuosia eron jälkeen..). Toisaalta, tiedän että elämää ja nuoruutta on vain tietty määrä vuosia elettävänä, joten en halua katua päättöksen tekemättömyyttä joskus tulevaisuudessa..
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tytöllä vaikuttaa olevan asiat hieman avoinna. Hänellä on yliopistotutkinto kesken ja tekee vaihto-opiskelua. Vaihto-opiskelu, valmistuminen ja uuden uran löytäminen on sellaista aikaa, että siihen tarvitaan yksityiskohtaistakin selvittelyä. Se on yksi elämän taitekohdista, jossa voi ajautua hunningolle. Luulen, että tyttö voisi olla valmis suurempaankin muutokseen, jos hän kokee olosuhteiden vaihdon myönteiseksi elämykseksi. Jopa ehkä Suomeen muuttoon. Asioiden kyllä pitää tapahtua luonnollisesti ja niiden pitää tuntua omilta ratkaisuilta. Isot kysymykset täytyy ratkoa kasvotusten. Hauska kirjoitus, rakastan aivojasi!
jos kerran asiasi ovat nyt hyvin ja tuntuu että tyttösytävä vain hankaloittaa elämää ja että et pahemmin edes ikävöi, voi sinkkuilu ja Suomeen palaaminen olla yksi vaihtoehto. Toisaalta joudut miettimään ne olosuhteet sitten kotimaassakin, ei ole ehkä niin yksinkertaista asettua aloilleen, etsiä jonkinlainen työ ja asunto, vaikka ihmissuhteet ja harrastukset varmasti löytyvät helpommin. Sinulla täytyy olla omaa elämääsi koskevia tavoitteita, jotka eivät saa olla riippuvaisia toisen elämästä tai lähteä siitä lähtökohdasta, että mitä toinen ihminen tekee tai ajattele. Ja vasta sen jälkeen kun olet määritellyt niitä, voit miettiä, miten ne sopivat nykyiseen tilanteeseen, muuten et elä omaa elämääsi vaan jonkun sanelemaa marionettielämää. Onko mahdollista, että tyttöystäväkään ei ole vielä asettumassa, jos ei halua sitoutua elämään kanssasi suomessa ja haluaa opiskella ympäri maailmaa? Yrittänyttä ei laiteta. Etkö koe, että voit mennä elämässä eteenpäin ja tehdä uusia suunnitelmia itseäsi ja elämääsi varten, jos parisuhde on olemassa