Hei,
Olen seurustellut nykyisen poikaystäväni kanssa jo jonkin aikaa ja sempä takia menimme pari kuukautta sitten kihloihin. Koska olemme kumpikin suhteellisen nuoria (m20 minä 18) on tää tilanne alkanut jollain oudolla tavalla ahdistaa.. Tottakai rakastan miestäni ja tiedän etten voisi elää ilman häntä, mutta jotenkin pelkään että vanhempana kadun sitoutumistani näin nuorena... Sinkkuelämä ei ole minua varten, toisinaan silti kaipaan irtoseksiä todella paljon. Pelkään että alan katua tätä koska en ikinä "pitänyt hauskaa" tarpeeksi kun siihen oli tilaisuus..
Lisäksi olen aina unelmoinut ulkomaille lähtemisestä.. Otettaisiin vain rinkat mukaan ja lähdettäisiin jonnekkin seikkailemaan, nyt kun ei ole lapsia tai muitakaan syitä miksi olisimme täällä... Tietysti ennen tätä olisimme töissä ja säästäisimme pääomaa tälle matkalle kaikesta ylimääräisestä mitä jää... Plus itselläni kestävät opiskelut vielä 2v ja hän lähtee inttiin tammikuussa. Haluaisin niin nähdä kaikkea tämän typerän perähikiän sijaan kun vielä on mahdollista, jos tulisi tiukka paikka rahasta niin voitais vaikka tehdä siellä ulkomailla jotain hanttihommia.. Kunhan vaan ois katto pään päällä ja ruokaa.
Mieheni ei tästä ajatuksesta ole innoissaan, koska sillä on työpaikka täältä "eikä sieltä niin vain lähdetä kävelemään" ok, ymmärrän sen mutta voihan niitä töitä hankkia muualtakin ? EIKÄ se halua lähteä täältä rakkaasta kotikylästään mihinkään -.- itse inhoan asua täällä, en omista ainuttakaan ystävää täältä ja olen asunut täällä itsekkin ikäni ja koko sen ajan ollut koulukiusattu ja vihattu ja omistanut huonon maineen... Onneksi nykyinen opiskelupaikkani on toisella paikkakunnalla... En haluaisi luopua unelmistani vain sen takia että mies tahtoo olla täällä ja ryypätä JOKA AINUT PERJANTAI idioottikavereidensa kanssa kun itse olen kotona ja katson telkkaria yksin.. Eikö se tajua että haluaisin ehkä itsekkin ystäviä? Pitääkö oikeasti luopua unelmistaan? Jos joudun asumaan täällä lopunelämääni ja luopumaan unelmistani, tarkoittaa se totaalista elämän riistämistä. Miksei se voi tajuta että saattaa mullakin olla tavoitteita elämässä? Muutettaisiin ees jonnekki kaupunkiin... Tää tilanne on järkyttävän ahista enkä tiiä mitä tekisin, masennun varmaan : /
Mielipiteitä ja neuvoja otetaan vastaan, miten voisin saada mieheni mielipiteen muuttumaan?
Olen seurustellut nykyisen poikaystäväni kanssa jo jonkin aikaa ja sempä takia menimme pari kuukautta sitten kihloihin. Koska olemme kumpikin suhteellisen nuoria (m20 minä 18) on tää tilanne alkanut jollain oudolla tavalla ahdistaa.. Tottakai rakastan miestäni ja tiedän etten voisi elää ilman häntä, mutta jotenkin pelkään että vanhempana kadun sitoutumistani näin nuorena... Sinkkuelämä ei ole minua varten, toisinaan silti kaipaan irtoseksiä todella paljon. Pelkään että alan katua tätä koska en ikinä "pitänyt hauskaa" tarpeeksi kun siihen oli tilaisuus..
Lisäksi olen aina unelmoinut ulkomaille lähtemisestä.. Otettaisiin vain rinkat mukaan ja lähdettäisiin jonnekkin seikkailemaan, nyt kun ei ole lapsia tai muitakaan syitä miksi olisimme täällä... Tietysti ennen tätä olisimme töissä ja säästäisimme pääomaa tälle matkalle kaikesta ylimääräisestä mitä jää... Plus itselläni kestävät opiskelut vielä 2v ja hän lähtee inttiin tammikuussa. Haluaisin niin nähdä kaikkea tämän typerän perähikiän sijaan kun vielä on mahdollista, jos tulisi tiukka paikka rahasta niin voitais vaikka tehdä siellä ulkomailla jotain hanttihommia.. Kunhan vaan ois katto pään päällä ja ruokaa.
Mieheni ei tästä ajatuksesta ole innoissaan, koska sillä on työpaikka täältä "eikä sieltä niin vain lähdetä kävelemään" ok, ymmärrän sen mutta voihan niitä töitä hankkia muualtakin ? EIKÄ se halua lähteä täältä rakkaasta kotikylästään mihinkään -.- itse inhoan asua täällä, en omista ainuttakaan ystävää täältä ja olen asunut täällä itsekkin ikäni ja koko sen ajan ollut koulukiusattu ja vihattu ja omistanut huonon maineen... Onneksi nykyinen opiskelupaikkani on toisella paikkakunnalla... En haluaisi luopua unelmistani vain sen takia että mies tahtoo olla täällä ja ryypätä JOKA AINUT PERJANTAI idioottikavereidensa kanssa kun itse olen kotona ja katson telkkaria yksin.. Eikö se tajua että haluaisin ehkä itsekkin ystäviä? Pitääkö oikeasti luopua unelmistaan? Jos joudun asumaan täällä lopunelämääni ja luopumaan unelmistani, tarkoittaa se totaalista elämän riistämistä. Miksei se voi tajuta että saattaa mullakin olla tavoitteita elämässä? Muutettaisiin ees jonnekki kaupunkiin... Tää tilanne on järkyttävän ahista enkä tiiä mitä tekisin, masennun varmaan : /
Mielipiteitä ja neuvoja otetaan vastaan, miten voisin saada mieheni mielipiteen muuttumaan?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olet nuori, elä unelmaasi ja nauti siitä kaikesta mitä elämä tullessaan tuo.
Mielestäni elämän ei pidä olla hyvin suunniteltu taloudellisesti kannattava projekti vaan joukko eteen tulevia hyviä ja huonoja kokemuksia, näin elämästä tulee rikas ja elämisen arvoinen, suurenmoinen rikas nautinto.
Olisi hienoa kun elämän voisi elää siten kun on itse halunnut, tehdä siitä omanlaisensa ei toisten haaveita.
Näin vanhana voi enää vain haveilla kaikesta mitä nuorena jäi kokematta kun alistui pöljyyttään toisten muottiin, ah tuo nuoruus :)
Älä sinä tee samaa virhettä.
Kiitos vastauksesta!!
Todella hyvin ja kauniisti sanottu.. Kumpa eräs toinenkin tajuaisi asiat tolta kannalta ennenkuin on liian myöhäistä :/
"Olet nuori, elä unelmaasi ja nauti siitä kaikesta mitä elämä tullessaan tuo.
Mielestäni elämän ei pidä olla hyvin suunniteltu taloudellisesti kannattava projekti vaan joukko eteen tulevia hyviä ja huonoja kokemuksia, näin elämästä tulee rikas ja elämisen arvoinen, suurenmoinen rikas nautinto.
Olisi hienoa kun elämän voisi elää siten kun on itse halunnut, tehdä siitä omanlaisensa ei toisten haaveita.
Näin vanhana voi enää vain haveilla kaikesta mitä nuorena jäi kokematta kun alistui pöljyyttään toisten muottiin, ah tuo nuoruus :)
Älä sinä tee samaa virhettä. "
Kopioin viestisi tuohon ylös, on todella hyvin ja hienosti sanottu!
Ainoa mihin kyllä tartun, on tuo: " Näin vanhana voi enää vain haveilla kaikesta mitä nuorena jäi kokematta kun alistui pöljyyttään toisten muottiin, ah tuo nuoruus :)"
Tätä en allekirjoita!!
KOSKAAN ei ole liian myöhäistä! Jos mikä, niin tuo asenne saa minulta niskakarvat nousemaan ja sappi kiehuu!
Itse olen "jo" 57-vuotias mummo, mutta kaikkea muuta kuin keinutuolissa muistelemassa sitä ah niin ihanaa nuoruutta. Minulla on yhtä ja toista kremppaa kropassa ja rajoituksia kuten osteoporoosi joten en voi alkaa thai-nyrkkeilyä josta haaveilen, mutta käyn sitten juoksulenkillä 7-8 km neljä kertaa viikossa. Välipäivinä teen lihaskuntoharjoittelua, kävelen pitkiä lenkkejä jne. Olen ottanut tatuointeja joita rakastan ja lisää tulen ottamaan. Matkustelen paljon vaikka olen sinkku, lähden sitten matkaan yksin, avoimin silmin ja mielin. Olen utelias kaikkeen uuteen, kokeilen asioita enkä ole ennakkoluuloinen. Minulla on paljon ulkomaalaisia tuttavia ja olen oppinut heiltä paljon ja maailmankuva on laajentunut merkittävästi.
Minulla on kaksi aikuista lasta ja yksi lapsenlapsi. Lapset kannustaa äitiä elämään täysillä ja innostavat aina uusiin asioihin. Menin naimisiin 22-vuotiaana, erosin 45 vuotiaana ja sen jälkeen olen ollut sinkku, ja päätin että elämä ei lopu tähän vaan päin vastoin alkaa nyt!
Jokainen voi tehdä elämastään juuri oman näköisensä ja elää, iästä ja kunnosta huolimatta!
Ei ole pakko pukeutua martta-kenkiin ja täti-mekkoon ja asettua keinutuoliin 50-vuotta täytettyään! Ihmiset ELÄKÄÄ!!!!
Ei muutak un mailamlle ja jos juntti miehesi haluaa sillä perähikiällä asua niin anna asua ja lähde itse pois jos et viihdy. Itsekkin miehenä asunut nuorempana pikkukylissä missä noin 2000-20000 asukasta ja minua ei saisi niihin enää kirvelläkää ja asunut jo melkein 25 vuotta pääkaupuinkiseudullä ja ole hyvin kotiutunut ja ei tattte pikkukylien juoruja kuunnella jos kaäy kulikllä juhlimassa. Älä jumähdä sinne koska sitten 50v olet katkera kun mailma jäi näkemättä että silleen. Matkailu avartaa.
Ei kannata rynniä kihloihin. Älkää ainakaan häitä suunnitelko jos tilanne on tuollainen. Hyvä suhde kestää ilman sormuksia ja byrokratiaa, vaikka välillä välimatkaa olisi satoja kilometrejä. Aika näyttää.
Hyviä neuvoja kaikki... Lisäksi miekkoseni haluaa täällä asua koska hänen kaikki ystävänsä asuvat täällä ja hänen perheensä on täällä... Valittelee myös, ettei nää isäänsä usein vaikka asuu korkeintaan parin kilsan päässä hänestä?? Omapahan on vikansa jos ei käy siellä... Oma isäni asuu eteläsuomessa 600km päässä tästä perähikiästä, lisäksi isovanhempani ja serkkuni ovat siellä (äitini muutti tänne vanhempien eron myötä)... Haluaisin vielä joskus opiskella ammattikoulun opettajaksi Hämeenlinnassa, mutta taitaa sekin jäädä haaveeksi jos mies ei suostu ymmärtämään... Varmaan sanomattakin selvää että asutaan tosi kaukana hämeenlinnastakin :D niinku kaikesta -.- Haluaisin mun elämältä niin paljon vielä. Yleensä aina ku oon tästä asiasta puhunu niin se vaan toteaa että " Senkus meet mutta mää jään tänne...." TURHAUTTAVAA! Ei se voi laittaa mua valitsemaan noiden asioiden välillä.