Mitä tehdä, kun parisuhteesta puuttuu yhteinen hauskuus ja nauru?
Olen seurustellut reilun puoli vuotta vallan hyvän ja ihanan miehen kanssa. Lähestytään molemmat kolmeekymppii. Suhde toimii sinäänsä, mutta heti alussa tutustuttuamme huomasin miten emme todellakaan naura samoille asioille. Tästä erilaisen huumorintajun omaamisesta on tullut myös ongelmatilanteita, kun toinen ei ymmärrä toista, ja saattaa ottaa tosissaan jonkun toisen läpällä heitetyn jutun. Toinen saattaa tuhahtaa, että "et nyt taas tajunnut" ja mökötetään hetki.
Alussa asia ei juurikaan häirinnyt, mitä nyt kävi mielessä silloin, kun tuli näitä yhteentörmäyksiä huumorin suhteen. Jonkin ajan seurustelun jälkeen alkoi kuitenkin miettiä, että onko ihan normaalia ja toimiikohan tämä, kun toisen kanssa ei ikinä naura vedet silmissä ja kuset housussa. Vai vaadinko sitten liikoja? Ärsyttävää sekin, että joutuu aina selittämään juttujaan tai alustamaan jonkun sanottavan asiansa. "Tää on sit läppä/vitsi" pitää yleensä varottaa. Huh.
Nyt asumme sitten jo yhdessä ja tässä jokapäiväisessä yhteisessä elämässämme huumori vois olla ihan suotavaa, mutta jälleen on tullut useaan otteeseen tilanteita, että toinen on heittänyt jotain ja toinen ei ole nauranut yhtään, oikeastaan vain tuhahtanut tai sitten on syntynyt jopa pieni riidanpoikanen.
En sano ettemmekö koskaan naura keskenämme. Nämä tilanteet ovat kuitenkin harvassa. Edellisissä suhteissa olen tottunut sellaiseen toisen kiusoitteluun, leikkimieliseen fyysiseen tai sanalliseen kiusoitteluun. Kaveriporukassa minulle nauretaan ja olen yleisesti pitänyt itseäni huumorintajuisena ihmisenä. Tässä suhteessa tunnen oloni huumorin suhteen vain tyhmäksi.
Yhteisen naurun saattaa kirvoittaa esimerkiksi seksin aikana, kun kroppamme ovat vastakkain ja välistämme kuuluu sellainen ihopieru. No hyvä että edes seksiin osaa suhtautua huumorilla, mutta mites tossa muussa elämässä sitten. Täytyy kai harrastaa koko ajan seksiä ja aiheuttaa sillä hassuja ääniä ;D
Voiko tällainen suhde toimia? En vain valitettavasti millään ymmärrä kultani huumorintajua eikä hän sitten ilmeisesti minun. Olis kiva, jos toinen ymmärtäis jotain meitsin kaksmielisiäkin heittoja välillä, mutta nekin tyssää ku seinään. Oon ottanu asian puheeks jo, ja mies ei ollu huomannu mitään joten olenkohan mää sitten se tosikko tässä suhteessa? Tosiasia vaan oikeasti on, että harva se kerta joutuu selittelemään läppiään. Eikös huumorikin ole parisuhteelle sellainen liima? Vai pitäiskö vaan yrittää sietää, kun kaikki muu toimii sinäänsä. Vaikka myönnän, että olematon yhteinen huumori on alkanut syödä vähän muutakin suhdetta. Se sellainen yleinen aaltopituuskin tuntuu olevan hukassa, eikä toisen kanssa keksi mitään puhumista oikein. Muuta kuin säästä...
Olen seurustellut reilun puoli vuotta vallan hyvän ja ihanan miehen kanssa. Lähestytään molemmat kolmeekymppii. Suhde toimii sinäänsä, mutta heti alussa tutustuttuamme huomasin miten emme todellakaan naura samoille asioille. Tästä erilaisen huumorintajun omaamisesta on tullut myös ongelmatilanteita, kun toinen ei ymmärrä toista, ja saattaa ottaa tosissaan jonkun toisen läpällä heitetyn jutun. Toinen saattaa tuhahtaa, että "et nyt taas tajunnut" ja mökötetään hetki.
Alussa asia ei juurikaan häirinnyt, mitä nyt kävi mielessä silloin, kun tuli näitä yhteentörmäyksiä huumorin suhteen. Jonkin ajan seurustelun jälkeen alkoi kuitenkin miettiä, että onko ihan normaalia ja toimiikohan tämä, kun toisen kanssa ei ikinä naura vedet silmissä ja kuset housussa. Vai vaadinko sitten liikoja? Ärsyttävää sekin, että joutuu aina selittämään juttujaan tai alustamaan jonkun sanottavan asiansa. "Tää on sit läppä/vitsi" pitää yleensä varottaa. Huh.
Nyt asumme sitten jo yhdessä ja tässä jokapäiväisessä yhteisessä elämässämme huumori vois olla ihan suotavaa, mutta jälleen on tullut useaan otteeseen tilanteita, että toinen on heittänyt jotain ja toinen ei ole nauranut yhtään, oikeastaan vain tuhahtanut tai sitten on syntynyt jopa pieni riidanpoikanen.
En sano ettemmekö koskaan naura keskenämme. Nämä tilanteet ovat kuitenkin harvassa. Edellisissä suhteissa olen tottunut sellaiseen toisen kiusoitteluun, leikkimieliseen fyysiseen tai sanalliseen kiusoitteluun. Kaveriporukassa minulle nauretaan ja olen yleisesti pitänyt itseäni huumorintajuisena ihmisenä. Tässä suhteessa tunnen oloni huumorin suhteen vain tyhmäksi.
Yhteisen naurun saattaa kirvoittaa esimerkiksi seksin aikana, kun kroppamme ovat vastakkain ja välistämme kuuluu sellainen ihopieru. No hyvä että edes seksiin osaa suhtautua huumorilla, mutta mites tossa muussa elämässä sitten. Täytyy kai harrastaa koko ajan seksiä ja aiheuttaa sillä hassuja ääniä ;D
Voiko tällainen suhde toimia? En vain valitettavasti millään ymmärrä kultani huumorintajua eikä hän sitten ilmeisesti minun. Olis kiva, jos toinen ymmärtäis jotain meitsin kaksmielisiäkin heittoja välillä, mutta nekin tyssää ku seinään. Oon ottanu asian puheeks jo, ja mies ei ollu huomannu mitään joten olenkohan mää sitten se tosikko tässä suhteessa? Tosiasia vaan oikeasti on, että harva se kerta joutuu selittelemään läppiään. Eikös huumorikin ole parisuhteelle sellainen liima? Vai pitäiskö vaan yrittää sietää, kun kaikki muu toimii sinäänsä. Vaikka myönnän, että olematon yhteinen huumori on alkanut syödä vähän muutakin suhdetta. Se sellainen yleinen aaltopituuskin tuntuu olevan hukassa, eikä toisen kanssa keksi mitään puhumista oikein. Muuta kuin säästä...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Lue uudestaan kirjoituksesi. Vastasit siinä jo omaan kysymykseesi.
On se. Siis liima, siinä missä kumpaakin osapuolta tyydyttävä seksi.
Olen toisessa pitkässä parisuhteessa ja ensimmäinen kaatui mm siihen, että meillä oli totaalisen erilainen huumorintaju. Tai no - miehellä ei sitä ollut lainkaan, varsinainen totinen torvensoittaja, joka veti herneen takaraivoon saakka, kun ei ymmärtänyt leikinlaskua. Ja minä tunsin itseni tyhmäksi, kuten sinäkin sanot tuntevasi...
Nykyisen miehen kanssa meillä on samanlainen, "maanläheinen" huumorintaju... Sellainen, mitä eivät kaikki ystäväpiirissämmekään aina ymmärrä. Tyttärelleni olen sanonut, että siinä yksi hyvä kriteeri miehen valintaan: yksi tärkeä ominaisuus kumppanissa on, että hän saa toisen aidosti nauramaan, ilman, että pitää vääntää rautalangasta, mitä tarkoittaa!
Meillä oli alussa miehen kanssa ihan erilainen huumori. Hän jopa saattoi suuttua minun huumoristani ja ottaa sen tosissaan. Enkä millään tapaa haukkunu tai huumorini edes koskenut häntä.
Jatkoimme kuitenkin yhdessä,emmekä antaneet tämän asian häiritä. Vuosien saatossa meille syntyi oma,kahden keskinen huumori. Jota muut eivät varmaan edes ymmärrä.
On aina muistettava,että suhteessa on kaksi ERI IHMISTÄ. Ei voi olettaa kaikki asiat käy yksiin ja yhteen,tuosta noin vaan.
Vinkiksi annan,että huomioi ja tutkiskele millaisesta huumorista miehesi pitää. Mikä toimii ja mikä ei. Luokaa yhteinen huumori teidän elämästä ja arki asioista.
Parisuhde tarkoittaa kahden eri ihmisen muovautumista yhteen. Ja joskus sen eteen täytyy tehdä töitä.
Mutta hyvinhän teillä ona siat jos vain huumori mättää. Nyt vaan keksimään yhteisiä huumori aiheita :P!