En tiedä mitä teen, olen ihan totaalisen hukassa.
Lähdin siis ulkomaille opiskelemaan hetkeksi, mutta kun opiskelut loppuivat päätin aloittaa työt aupairina, koska siinä oli hyvä mahdollisuus nähdä kulttuuria hyvinkin läheltä ja oppia englantia entistä paremmin.
Nyt kuitenkin tulin perheeseen ja en ole aloittanut edes töitäkään, mutta itken vain? Mä ikävöin niin paljon vanhaa isäntäperhettäni missä asuin opiskelujeni ajan. Nyt mä olen uudessa perheessä ja ihan uudessa asemassa, työntekijänä. Vaikka perhe onkin todella ystävällinen, mutta silti olo ainoastaan kuin ylimääräisellä ja vähän pelottaa miten pärjään lapsen kanssa. Mulla ei ole mitään kokemusta lapsista, lapsi on 1½vuotias, onneksi aika kiltti ja iloinen tapaus. En edes pidä kovinkaan paljon lapsista ja nyt vain ihmettelen mihin mä laitoin taas itseni?? Mä sain tapella jo alussa perheen kanssa työajoista, koska yrittivät saada mut työskentelemään palkatta koko sen ajan kun lapsi nukkuu - enhän mä silti voi mihinkään poistua! Työajat nyt 9-17.
Mä vaan itken hysteerisesti ja jotenkin tuntuu, että perhe olettaa, että olen vahva ja että mulla on kokemusta kuinka olla lasten kanssa(vaikka toki tiesivät ettei kamalasti kokemusta). Nyt kadun koko asiaa ja mietin jo keinoa päästä pois ennen kuin ensimmäinen työpäivä on alkanut. Vertaan tätä perhettä koko aika entiseeni, joka oli niin täydellinen kaikin puolin, rakastava ja välittävä ja ihanan rauhallinen. Täällä taas tuntuu, että kaikki menee just tasan niin kuin perheen äiti sanoo ja vähän sellainen kireä ilmapiiri. Tai sitten mun mieli on niin stresseissä?
:(
Haluaisin vain jotain lohdutuksen sanoja - mitä mä teen?:(
Lähdin siis ulkomaille opiskelemaan hetkeksi, mutta kun opiskelut loppuivat päätin aloittaa työt aupairina, koska siinä oli hyvä mahdollisuus nähdä kulttuuria hyvinkin läheltä ja oppia englantia entistä paremmin.
Nyt kuitenkin tulin perheeseen ja en ole aloittanut edes töitäkään, mutta itken vain? Mä ikävöin niin paljon vanhaa isäntäperhettäni missä asuin opiskelujeni ajan. Nyt mä olen uudessa perheessä ja ihan uudessa asemassa, työntekijänä. Vaikka perhe onkin todella ystävällinen, mutta silti olo ainoastaan kuin ylimääräisellä ja vähän pelottaa miten pärjään lapsen kanssa. Mulla ei ole mitään kokemusta lapsista, lapsi on 1½vuotias, onneksi aika kiltti ja iloinen tapaus. En edes pidä kovinkaan paljon lapsista ja nyt vain ihmettelen mihin mä laitoin taas itseni?? Mä sain tapella jo alussa perheen kanssa työajoista, koska yrittivät saada mut työskentelemään palkatta koko sen ajan kun lapsi nukkuu - enhän mä silti voi mihinkään poistua! Työajat nyt 9-17.
Mä vaan itken hysteerisesti ja jotenkin tuntuu, että perhe olettaa, että olen vahva ja että mulla on kokemusta kuinka olla lasten kanssa(vaikka toki tiesivät ettei kamalasti kokemusta). Nyt kadun koko asiaa ja mietin jo keinoa päästä pois ennen kuin ensimmäinen työpäivä on alkanut. Vertaan tätä perhettä koko aika entiseeni, joka oli niin täydellinen kaikin puolin, rakastava ja välittävä ja ihanan rauhallinen. Täällä taas tuntuu, että kaikki menee just tasan niin kuin perheen äiti sanoo ja vähän sellainen kireä ilmapiiri. Tai sitten mun mieli on niin stresseissä?
:(
Haluaisin vain jotain lohdutuksen sanoja - mitä mä teen?:(
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ota itseäsi niskasta kiinni ja sisu käteen ja päätä suoriutuvasi hyvin tai sitten sanot heti että ei onnistu niin perhe tietää missä mennäa¨n ja saa etsiä uuden au pairin.
Ei au pair host koti ole mikään lomahoitola vaan he antavat sinun asua kotonasi (käytät sähköä, vettä jääkaappia ym) ja maksavat lisäksi taskurahaa jonka saat kaiken käyttää huvituksiin tai muihin omiin tarpeisiisi lyhentämättömänä.
Uskomatonta, että nykyajan Suomalaiset nuoret ovat niin itsekeskeisiä ja mukavuudenhaluisia. kaikki pitäis vaan olla kivaa eikä minkään eteen tarvi laittaa tikkua ristiin. Anteeksi vaan, mutta taas vahvistuu meilipiteeni ettei meille tosiaankaan enää tule uutta au pairia.
Ehkä uusi tilanne vain tarvitsee totuttelua hetken, molemmilta osapuolilta. Yritä nyt edes jonkin aikaa sinnitellä ja tee duunisi niin kuin pitää. Sitten jos ei vieläkään maistu, niin lähde kotiin. Missään ei ole pakko olla, mutta sinuna ainakin yrittäisin tottua uuteen tilanteeseen ja tehdä sen mitä olen luvannut. Lisäksi sun työaikas ei ole kovinkaan paha.
Yritä miettiä mistä itkemisesi ihan oikeasti johtuu - tuskin aupparoinnista tai perheestä jota et vielä edes tunne. Joku juttu sun elämässäsi ei nyt ole hyvin - selvitä ensin mikä, ja sitten selvitä se asia kuntoon niin alkaa varmaan mennä paremmin!
Hello,
Olen siis ensimmäisen postin kirjoittaja ja löysin tämän vanhan kirjoitukseni täältä ja nyt totta puhuen hiukan hymyilyttää. Ensimmäinen viikko oli todellakin todella todella rankka, koska olin melkoisen hukassa uuden minäni kanssa, aupairina. Ja vielä kun ei tuntenut tätä nyt lähes 2-vuotiasta lasta laisinkaan ja hänen tapoja.
Nyt olen edelleen samassa perheessä ja todella rakastunut tähän pieneen lapseen - meillä on aina hauskaa yhdessä ja tulen todella hyvin juttuun tämän perheen kanssa ja voidaan jutella melkein mistä tahansa. Alussa tosiaan oli ongelmana se, kun ei tosiaan osannut vielä olla kotonansa ja ujosteli ehkä hiukan tätä lastakin, kun aiempaa kokemusta ei kamalasti ollut, mutta ensimmäisillä viikoilla tuli hyvin rutiinit selviksi ja muutaman kuukauden jälkeen alkoi tuntua siltä, että hei mä olen kotona ja tämä on mun kotini nyt. Ja edelleen, lapsi on vain jotain niin supersuloista, että melkein vauvakuume iskee jatkuvasti:-)
Valitettavasti perhe muuttaa toiseen maahan, joten minun työni tässä perheessä loppuu ja uudessa maassa perhe ei tarvitse aupairia, joten todellakin tulee ikävä tätä perhettä - varmasti itken hetkenä kun erotaan.
Joka tapauksessa. Ensimmäinen viikko oli kyllä niin kamala ja olen niin onnellinen etten luovuttanut:-)
Onneksi kävi hyvin!