Tarinani alkaa eräästä yliopistollisesta keskussairaalasta jonne taannoin tuotiin alatiesynnytystä pelkäävä toissynnyttäjä synnyttämän seuraavaa lastaan. En halua mainita asemaani tässä kyseisessä sairaalassa enkä itse sairaalaa sillä tarkoituksena ei ole syyttää ketään vaan herättää ihmisiä ajattelemaan asioita.
Tarinamme synnyttäjä on nuori nainen jolla on kotona toinen pieni lapsi odottamassa vanhempiaan palaavaksi sairaalasta kotiin. Potilaamme on myös lestadiolainen ja allekirjoittanut hoitotahdon, ettei hänelle saa verta tiputtaa vaikka henki lähtisi. Omaiset ja mies ovat myös samaan uskontokuntaan kuuluvia ja hyvin jyrkkiä asian suhteen. Synnyttäjän kanssa sovitaan että pelon vuoksi tehdään keisarileikkaus.
Kuinka ollakaan leikkauksen jälkeen alkaa synnyttäjä vuotaa verta ja hoitajat ja lääkärit tekevät kaikkensa pysäyttääkseen vuodon lääkkein mutta verta ei tiputeta. Tilanne kärjistyy ja potilas siirretään tehohoitoyksikköön. Siellä omaiset saavat kuulla että hemoglobiini on todella alhainen 30, lääkäri myös tiedottaa, että jos hemoglobiini laskee vielä 25 se on menoa sitten. Kukaan ei anna lupaa veritiputukseen. Synnyttäjän tilanne on niin kriittinen ettei omaisia päästetä samaan huoneeseen sillä pelätään ettei sydän kestä sitä että potilas kuulee omaisten äänet ja aistii läsnäolon jolloin pulssi alkaa väkisinkin nousta.
Synnyttäjän puoliso äyskii vauvaa hoitavalle hoitajalle että kyllä se sitten on ero kirkosta ja ero hänestä sekä perheestä jos sitä verta otetaan. Myös taivaspaikka on vaakalaudalla sellaisen jälkeen.
Kuluu vuorokausi jonka jälkeen lääkärit ja omaiset näkevät ”merkin” synnyttäjältä että verta saa tiputtaa. Tässä kohtaa omaisetkin ovat sitä mieltä että kyllä veritiputuksen voi vielä saada anteeksi jos osoittaa oikein suurta katumusta. Potilas hoidetaan ja hemoglobiini saadaan n.90 tasolle. Seuraavaksi on aika todeta lopputulos. Potilaan munuaiset ovat kärsineet niin pahasti että ne on menetetty eli dialyysi-hoito tulee olemaan jatkossa pakollinen toimenpide. Lisäksi potilaan aivotoiminnassa on selkeitä puutteita ja käytännössä hänestä jää vuodepotilas. Lapset jäävät isälle hoidettavaksi ja vaimo siirtyy sitten minne siirtyykin hoidettavaksi ja huollettavaksi.
Olisiko kannattanut katua jo varmuuden vuoksi muutama viikko ennen synnytystä jotta oltaisiin voitu ajoissa toimia? Eikö meidän hoitohenkilökunnan tule puolustaa elämää? Hoidammehan me yhtälailla pakkohoidossa potilaita jotka haluavat riistää elämän itseltään tai huostaan otamme lapset sairaalalle joille vanhemmat eivät halua jotakin toimenpidettä sallia tehtävän. Millainen Jumala tahtoo tappaa nuoren äidin? Ilman verta ei ole elämää ja elämää ei ole ilman verta.
nimimerkki: Takuuvarmasti revin joka ikisen Herätkää-lehtisen
Tarinamme synnyttäjä on nuori nainen jolla on kotona toinen pieni lapsi odottamassa vanhempiaan palaavaksi sairaalasta kotiin. Potilaamme on myös lestadiolainen ja allekirjoittanut hoitotahdon, ettei hänelle saa verta tiputtaa vaikka henki lähtisi. Omaiset ja mies ovat myös samaan uskontokuntaan kuuluvia ja hyvin jyrkkiä asian suhteen. Synnyttäjän kanssa sovitaan että pelon vuoksi tehdään keisarileikkaus.
Kuinka ollakaan leikkauksen jälkeen alkaa synnyttäjä vuotaa verta ja hoitajat ja lääkärit tekevät kaikkensa pysäyttääkseen vuodon lääkkein mutta verta ei tiputeta. Tilanne kärjistyy ja potilas siirretään tehohoitoyksikköön. Siellä omaiset saavat kuulla että hemoglobiini on todella alhainen 30, lääkäri myös tiedottaa, että jos hemoglobiini laskee vielä 25 se on menoa sitten. Kukaan ei anna lupaa veritiputukseen. Synnyttäjän tilanne on niin kriittinen ettei omaisia päästetä samaan huoneeseen sillä pelätään ettei sydän kestä sitä että potilas kuulee omaisten äänet ja aistii läsnäolon jolloin pulssi alkaa väkisinkin nousta.
Synnyttäjän puoliso äyskii vauvaa hoitavalle hoitajalle että kyllä se sitten on ero kirkosta ja ero hänestä sekä perheestä jos sitä verta otetaan. Myös taivaspaikka on vaakalaudalla sellaisen jälkeen.
Kuluu vuorokausi jonka jälkeen lääkärit ja omaiset näkevät ”merkin” synnyttäjältä että verta saa tiputtaa. Tässä kohtaa omaisetkin ovat sitä mieltä että kyllä veritiputuksen voi vielä saada anteeksi jos osoittaa oikein suurta katumusta. Potilas hoidetaan ja hemoglobiini saadaan n.90 tasolle. Seuraavaksi on aika todeta lopputulos. Potilaan munuaiset ovat kärsineet niin pahasti että ne on menetetty eli dialyysi-hoito tulee olemaan jatkossa pakollinen toimenpide. Lisäksi potilaan aivotoiminnassa on selkeitä puutteita ja käytännössä hänestä jää vuodepotilas. Lapset jäävät isälle hoidettavaksi ja vaimo siirtyy sitten minne siirtyykin hoidettavaksi ja huollettavaksi.
Olisiko kannattanut katua jo varmuuden vuoksi muutama viikko ennen synnytystä jotta oltaisiin voitu ajoissa toimia? Eikö meidän hoitohenkilökunnan tule puolustaa elämää? Hoidammehan me yhtälailla pakkohoidossa potilaita jotka haluavat riistää elämän itseltään tai huostaan otamme lapset sairaalalle joille vanhemmat eivät halua jotakin toimenpidettä sallia tehtävän. Millainen Jumala tahtoo tappaa nuoren äidin? Ilman verta ei ole elämää ja elämää ei ole ilman verta.
nimimerkki: Takuuvarmasti revin joka ikisen Herätkää-lehtisen
Vastaukset 4
Vanhimmat
Korjaan potilas oli siis jehovan todistaja.
Surullinen tarina. Herätti minussa ristiriitaisia ajatuksia, kun kirjoituksessasi oli viitteitä kolmesta eri uskonnollisesta suuntauksesta. Voihan olla, että olen väärässä. Vaikeita ja raskaita ovat kertomasi asiat ammattihenkilökunnalle ja sivusta seuranneillekin. Järjellä on mahdotonta käsittää, miksi elämässä on kärsimystä ja pahuutta, mutta sitä on. Elämä satuttaa. En yritä lohduttaa tai vähätellä kokemaasi. Toivon, että ihmiset ymmärtäisivät joka hetki, miten tärkeitä läheiset ihmiset ovat, mitä he merkitsevät.
Uskonnot on kaiken pa*kan alku ja juuri.
Voi jestas että pani vereni kiehumaan tuo kertomasi tapaus.. =0/ Että noita hihhuleita sitten piisaa.. Ja taivaspaikat vaakalaudalla.. =0/ Pakkohoitoon tuollainen vuotava potilas pitäisi ottaa; omaisten puheista viisveisaten!!!!
Nimimerkillä hoitoalan työntekijä