Pystyisittekö koskaan seurustelemaan ihmisen kanssa jolla on lievä masennus/ahdistus ja tämä söisi tähän lääkkeitä tai kävisi terapiassa? Oletuksena olisi, että seurustelun alkuvaiheessa ette olisi tienneet tätä, mutta myöhemmin kys.henk. kertoisi tai asia selviäisi muuten.
Seurustelu ahdistuneen/masentuneen kanssa
Lily of the Valley
274585
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 27
Vanhimmat
Tottakai.
Eihän masennus/ahdistus ole ongelma, jos masennuksta sairastava pystyy pitämään itsestään ja suhteesta huolta, vaikka masennus hankaloittaa elämää.
Silloin kun masentunut ei edes hakeudu hoitoon ja kaataa kaikki taloudelliset ja henkiset kuormat kumppanille, pitää suhde lopettaa. Ei masennus saa olla syy, minkä takia kumppanin pitäisi sietää huonoa ja välinpitämätöntä kohtelua.
Hei!
Kiitos vastauksesta :)
Olen ihan toimintakykyinen sinänsä; opiskelen, hoidan lemmikkejä ja pidän myös huolta itsestäni liikkumalla. En siis ole syrjäytynyt ja työkyvytön, vaan nimenomaan noiden tekeminen pitää minut hengissä. Masenutuneisuus ja ahdistuneisuus vaikuttavat elämääni lähinnä siten, että yksinkertaisesti en jaksa yhtä paljon kuin muut ja välillä on ahdistunut tunne jota hillitään lääkkeillä. Ehkä se ilmenee myös jonkinmoisena itkuherkkyytenä ja yleisenä väsymisenä.
En ole koskaan seurustellut, mutta olen samaa mieltä ettei kumppania saa pitää oksennuspussina johon kaataa kaiken pahan mielensä. Mietinkin juuri, että olenko valmis edes aloittamaan seurustelua. Tämä ahdistus ja masennus ovat olleet jo ´pari vuotta päällä. Tapasin miehen, joka vaikutti mukavalta ja rauhalliselta ja mietin uskallanko ottaa askelta edemmäs hänen kanssaan.
Itselleni riittäisi myös, että saisin hänestä hyvän ystävän, jos seurusteluun ei ole vielä rahkeita :)
kyllä samoin jos sanoisi heti. meillä miehillä kun on tapana suhtautua suojelevasti heikompiinsa.
itse en kyllä kertoisi ihan kenelle tahansa naiselle...
Hei! Kiitos vastauksesta myös sinulle :)
Juuri tuo on myös ongelmani: Ei viitsisi kertoa tästä ihan kenelle hyvänsä... Vain parhain ystäväni ja perheeni tietävät ahdistuksestani ja masentuneisuudestani. Pelkään lähinnä reaktioita, että mies ei pitäisi minua ihan täyspäisenä tai ajattelisi, että olen valehdellut hänelle, kun en olisi jo aluksi kertonut asiasta hänelle...
Toisaalta esteenä siihen heti alussa kertomiselle on ettei täysin voi olla varma mihin toinen sitä tietoa käyttää. Lähinnä sitä, etten halua että jakaisi tietojani muiden kanssa, vaikka tulisi siihen tulokseen ettei jutusta tule masennukseni takia mitään :(
Ahdistus ja masentuneisuus voi pitää sisällään vaikka minkälaisia mielenterveysongelmia.Selvitä nyt ainakin ensin ne.Kylläkai masentuneen ihmisen kanssa voi seurustella,mutta perheen perustamista en kyllä suosittele,nuo viathan periytyy ja siitähän se katastrofi syntyykin,kun toinen vanhemmista on sairas ja lapset myös.!Kuka niitä sitten hoitaa??Olen nähnyt mitä siitä seuraa.Onneksi ei omalla kohdallani!
eihän sun tartte heti sanoa. todennäköisempää kai on että paranet rakkauden voimalla. ja jos kävisi niin että tilanne pahenisi niin voithan sanoa sit et on alkanut ahdistaa, ja halutessasi lisätä että kerran aiemminkin on ollut tämmöistä.
ei suhteessa muutenkaan kuulu puhua omista sairauksista tai udella toiselta. varsinkaan kun nuo ei ole mitään vakavia juttuja.
Mutta ethän sä olekaan täyspäinen, niin miksi sä pelkäät että mies ei pitäisi sua täyspäisenä? Kyllä hänellä on oikeus pitää sua mielenterveyspotilaana, koska sinä olet sellainen. Koita nyt ihminen tajuta, että koska sulla ei ole kaikki inkkarit kanootissa, niin sun pitää pelata avoimesti niillä korteilla. Valehtelu on aina väärin.
Ehkä löydät jonkin lievästi masokistisen, tai jonkun jolla on tokuton ja loputon hoivavietti, tai jonkun toisen mielenterveyspotilaan, jonka kanssa saat kestävän parisuhteen. Mutta valehtelemalla ja tervettä esittämällä et sellaista saa.
Se, että ihmisellä on ns. mielenterveysongelmia voi johtua niin monesta eri asiasta, että on täysin älytöntä kategorisoida ihminen johonkin kastiin joka koostuu ns. "ei-täyspäisistä". Tuskin on liioiteltua todeta, että monet ns. mielenterveyspotilaat voivat olla jopa "täyspäisempiä" kuin ns. "ei-mielenterveyspotilaat". Esimerkiksi ruumilliset sairaudet tai vammat voivat oireilla epämääräisinä tuntemuksina, joita on vaikea tunnistaa. Nämä voivat ilmetä psyyken oireiluna. Toisaalta ns. mielenterveyspotilailla voi olla sellaista luovuutta, herkkyyttä ja älykkyyttä, joka harvinaista ns. terveissä henkilöillä. Loppujen lopuksi ns. mielenterveyden ja persoonan ongelmat ovat yhden pienen joukon luokittelun tulosta; ollaan päätetty raadissa, mikä on normaalia ja mikä taas epänormaalia. Tuon lisäksi jokainen ihminen kokee omat kokemusmaailmansa ongelmat eikä niitä välttämättä voida tulkita (ainakaan helposti) yhdenkään virallisen luokittelumallin mukaan. Voisitko muuten kertoa, mitä tarkoitat täysipäisellä? Onko vajaapäinen sellainen, jolla on esim. puolet päästä?
Moni käy terapiassa ja syö lääkkeitä. Olen asunut vakavasti masentuneen kanssa jo 5 vuotta. Raskasta se on sinänsä, kun hän ei pysty töihin eikä laskuihinkaan voi osallistua. Pahin on nyt se, että hän kieltäytyy nykyisin läheisyydestä ja seksistä Siinä menee minun rajani Haluan toisen ihmisen syliin, kun kerran parisuhteeseen aloin. Hän on ihana kun hän on ihana, mutta kuukausien kosketus-ja haliselibaatti tekee minutkin masentuneeksi. Mielestäni masennus ei saa olla syy toisen hylkäämiselle. Ihania hetkiä hän on kuitenkin tarjonnut todella paljon. En luopuisi millään hänestä jos häntä vain saisin koskettaa!!!
Rohkeasti vain elämään elämää. Sitä varten tänne ollaan tultu!! XD
en pystyisi. Paras ystävä on masentunut/käyttää lääkkeitä ajoittain ja käy terapiassa kausiluontoisesti. Olen asunutkin hänen kanssaan joskus. Samoin reissattu sun muuta. Hänen lisäksi suvussa sen verta nähty mt-ongelmia, että tiedän kokemuksesta, etten jaksa. En jaksa loputtomasti kannustaa, tsempata, olla se suhteen kantava voima, vaikka toisella välillä meniskin hyvin. En jaksa sitä, että kun olen joutunut toisen eteen tekemään viikkokausia töitä tsempatakseen, hän yhtäkkiä yks kaks piristyy ja silloin minä väsähdän hetkessä ja hän taas ei ymmärrä, miksen silloin jaksa kun hänellä on hyvä päivä ja en jaksa sanoa, että hei, olen hoitanut masentunutta ihmistä taas kuukauden..
En jaksa sitä, ettei voi luottaa toisen pärjäämiseen, ja iänkaiken joutuu sisimmältään olemaan aina vähän varpaillaan, että millainen päivä tänään ja sitä, että kun on hyvä kausi, niin aina tulee se huonompi, tulee tosin se parempikin, mut se huonompi on aina raskasta muillekin ja sen jälkeen kun toisella sujuu, on itse väsynyt katselemaan sitä. Olen myös väsynyt siihen, että toinen ei tee sitä, eikä tätä, ala siihen, tähän ja tuohon siksi, että on masentunut. En jaksa huoltaa ketään ylimääräistä sen vuoksi. Voisin minäkin heittäytyä sängynpohjalle väsyessäni ja sanoa, että eeeen jaaaksaaa nyt, tukekaa muaaaa..
Enkä jaksa siihen, että suunnitella ei voi mitään, toinen ei innostu asioista, tai jos innostuu, ne lopahtaa kesken. Mitään vastuuta en uskalla masentuneelle jättää, sehän ykskaks taas makaa sängynpohjalla ja taas on kaikki aivan sekaisin. En jaksa sitä, että toinen ei viitsi edes siivota sotkujaan ja taas on syynä masennus.
Enkä jaksa sitä, että kun toinen on masentunut, terapiassa, en voi tasaveroisesti puhua omista asioistani, on eettisesti väärin kuomittaa toista. En jaksaisi sitä, ettei toinen pistä tikkua ristiin suhteen eteen, oli se syy sitten mikä hyvänsä. En jaksaisi pilalle menneitä matkoja, jolle on halunnut ja kun sanoo hotellihuoneessa aamulla, ettei jaksa, minä näkisin punaista..Miksi minun pitäisi sietää sitä elämää jonkun henkilökohtaisena avustajana. Olen tehnyt sitä aivan riittämiin ja voin sanoa, ettei siitä itse vahvemmaksi muutu, pikemminkin alkaa ärsyttämään se, että vois sitä itsekin tarvia jonkun olkapään, jota vastaan pillittää milloin mistäkin, aivan varmasti. Ja uudet työjärjestelyt, koska väsyttää ja muutenkin koko ajan erityiskohtelun ja huomion..
En elämänkuunapäivänä alkaisi masentuneen kanssa parisuhteeseen. Jos joku masentuisi myöhemmin, sille ei voisi sitten mitään, mut sitä ei ole pakko valita jo lähtökohdiltaan. Toiset tekee sitä työtä palkasta ammatikseen, miksi minun pitäisi elämäni tärkein ihmissuhde saada ihmiseen, jonka kanssa kaikki on harmaata ja elämä kuin tervanjuontia tai kivireen perässä vetämistä. Minä en alkaisi. Kiitos ja anteeksi.
Todella hyvä tiivistys! Itselläni on aivan samanlainen tausta. Olen seurustellut kahden naisen kanssa ja selkeitä mt oireita on ollut kummassakin. Tämän hetkistä kumppania vaivaa ahdistuneisuus ja ajoittainen masennus.
Aikaisempi suhde oli rankka, hitto vie.. Oireet oli jo skitsofrenian ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön paikkeilla.
Mutta, tämän viimoisen kanssa suhde alkoi aivan fantastisesti! Oltiin todella rakastuneita monta kuukautta ja toki vieläkin. Naistani vaivaa ahdistuneisuus ja paniikkihäiriöt todella. On hyviä ja huonoja kausia. Huonoina ollaan vuoteessa ja parempina kausina hupitään kattoon. Viimeaikoina olen alkanut kuitenkin miettimään juurikin samoja juttuja, kuin edellisessä suhteessani. Haluanko ihan oikeasti olla se omaishoitaja ja uhrata elämäni yöt valvoen, omat työt ja opiskeltut suunnitellen vain naisen vuoksi, ettei hänen tarvitse olla yksin kotona sillä sehän on pahin. Tai jos kohtaus sattuu kesken päivän, niin minun olisi tultava pelastamaan nainen prinssin tavoin paikasta kuin paikasta, sillä minä olen ainut lääke tähän. Ok, tuohan on hieno asia, mutta elämäni on muuttunut todella rajoitteiseksi, jälleen kerran..
Jos näitä piirteitä on tiedossa jo ennen vakavampaa seurustelua, niin miettikää nyt vielä..
En.
Ihan ensiksikin jos kovin kauan on tuollaista asiaa pimittänyt, niin kyseessä on ollut valehtelija. Valehtelijan kanssa en suhteeseen haluaisi. Toisekseen jos käyttää lääkkeitä, ei voi puhua enää kovin lievästä masennuksesta. Ajatus mielialalääkkeitä vetävästä ihmisestä on kammoksuttava.
Jos kävisi jonkin tietyn seikan tai tapahtuneen takia terapiassa, niin se voisi olla ok.
Ystäväpiirissäni on yksi ihminen, joka käyttää ajoittain mielialalääkkeitä. Hän on haastava iminen, kun ei päivästä toiseen voi ennustaa, että onko hilpeyden perikuva vai mököttääkö jostakin aivan olemattomasta. Hänellä on myös ollut lievää masennusta. Varmastikin juu elämässään pärjää, mutta tietoisesti en sellaista riesaksi haluaisi parisuhteeseen kanssani.
Jos pitkässä parisuhteessa jompi kumpi sairastuu, henkisesti tai fyysisesti, niin rinnalla pysyisin. Mutta se onkin ihan eri asia, kuin että suhteen alussa jo ottaisi riippakiven kannettevaksi ja varottavaksi.
Masennus on Suomessa hyvin yleistä.
Lievästä masennuksesta kärsii n.10-15%, vakavasta n. 5% ja psykoottisista masennustiloista n.1%.
Näin ollen voi sanoa,että noin joka 5.suomalainen on kärsii, tai on kärsinyt masennuksesta. Osa toistuvasti.
Prosentit ovat noin-lukuja, koska on olemassa suuri valkoinen alue, eli hyvin monet masentuneet eivät koskaan hakeudu hoidon piiriin. Hyvin moni "lääkitsee" itseään alkoholilla tai muilla päihteillä.
Niin siis toden näköisesti jokainen tälläkin foorumilla tuntee jonkun, tai kärsii itse kyseisestä sairaudesta!
Masennus ei ole mielisairaus eikä se periydy. Alttius masennukselle voi periytyä, samalla tavalla kuin esim. alttius alkoholismille. Masennukseen on nykyään olemassa hyvät lääkkeet. Hyvin toimivassa lääkehoidossa henkilö on täysin toimintakuntoinen eikä erotu muista. Masennukseen usein liittyy ahdistuneisuus, joka sekin lievenee kun hoito on saatu kuntoon. Lisäksi masentuneen on täysin mahdollista oppia hallitsemaan ahdistusta, niin ettei se haittaa arkipäivässä.
Ja huomatkaa; erittäin monet suuret taiteilijat, kirjailijat ja muut ns. nerot ovat kärsineet masennuksesta! Julkkiksia unohtamatta!
Kaikilla on jossain elämän vaiheessa masennusta ja se toistuu aika ajoin. Pitää olla ihmeihminen, joka voi sanoa, etten ole koskaan ollut masentunut enkä ikinä tule masentumaan. Siitä kun lähtee kelaamaan, niin tietää itekin vastauksen. Tsemppiä:)
Masennus on eri asia, kuin se että joskus jotkut asiat harmittaa! Ei todellakaan kaikilla ihmisillä ole joskus masennusta. Juuri tuossa edellä joku kirjoitteli, että kenties joka viides ajoittain kärsii masennuksesta.
Minuakin ottaa päähän, kun sain tänä aamuna parkkisakon. Olin typerä ja otin riskin, se kostautui. Mutta en minä masentunut ole.
Aloittaja käyttää vieläpä lääkkeitä. Lääkkeitä jotka vaikuttavat ihmiset psyykkeeseen. Huhhuijaa... Itse pysyisin kaukana, jos mahdollista.
"Masennus on eri asia, kuin se että joskus jotkut asiat harmittaa!"
Ei välttämättä.
> Masennus = Yleiskäsite, jolla asiayhteydestä tai voimakkuudesta riippuen tarkoitetaan joko ohimenevää masentunutta mielialaa, masennustilaa tai erilaisten sairaustilojen tai psykologisten häiriöiden oiretta.
> Masennus psykiatrisen sairaustilan oireena=
Masennus voi olla oire monissa eri psykiatrisissa sekä vakavissa että lievissä sairaustiloissa tai häiriöissä.
> Masennustila = Mielialahäiriöihin kuuluva psykiatrinen sairaustila tai oireyhtymä, jossa masennus ja siihen liittyvät oireet ovat jatkuneet keskeytyksettä vähintään kahden viikon ajan.
Masennustiloja voidaan erotella oirekuvan perusteella eri alatyyppejä.
Masennus ja alakuloisuus ovat kaksi eri asiaa. Masentuneena aivojen aineenvaihdunta on "sekaisin".
Kaikki kärsivät ajoittaista alakulmassa, masennuksesta eivät kaikki ihmiset kärsivät. Nämä sekoitetaan liian usein keskenään.
Alakuloisuuteen ei tarvita lääkkeitä aika "parantaa", alakuloisuudessa ehkä jotain samaa kuin surullisuudessa, nostalgiassa...
Varmasti riippuu minkä asteisista sairauksista on kyse ja ennenkaikkea miten ne näkyvät elämässä?
Itse seurustelin 8 vuotta ja kaverini ei edes tiennyt näistä sairauksistani.
Hei,
itse olen ollut mieheni kanssa yhdessä 11 vuotta ja viimeisen 2 vuoden aikana on ilmennyt ahdistuneisuutta ja nyt todettukin lievä ahdistuneisuushäiriö. Rakastan miestäni yli kaiken ja pääosin olemme onnellisia, mutta kyllä omaankin mieleen on hiipinyt pelkoja tulevasta.
Huomaan olevani nykyään vähän varpaillani, että millainen päivä/viikko/kuukausi nyt on menossa ja pelkääväni hiukan että kauanko huono hetki sitten aina kestää...
Lisäksi on hiipinyt pelkoja siitä saadaanko tilanne nyt pitkällä tähtäimellä paranemaan, koska "syy ongelmille on löydetty" ja mies on käynyt terapiassa, vai kuinka tässä käy..
Tuleeko mies olemaan aina työkykyinen, voimmeko perustaa perhettä jne. Nämä asiat pelottavat, mutta eivät silti ole mielestäni syy erolle... Mikään suhde ei ole täydellinen eikä kukaan ihminenkään ja mietityttää pitäisikö itsekin vaan yrittää uskoa vahvemmin tulevaisuuteen, hyvään sellaiseen. Koska onko siitä mitään apua jos näin pitkän suhteen jälkeen pelkää tulevaa liikaa?
Olisiko parempi ottaa asiat sitten vaan vastaan sellaisena kuin ne mahdollisesti joskus eteen tulevat, niin hyvät kuin huonotkin..
Seurustelussa seurustellaan ihmisen kanssa. Ei ahdistuksen ja masennuksen kanssa. Masennus ja ahdistus on jokaisella ihmisellä täysin omanlaistaan. Hyvin usein se ei näy päälle päin ollenkaan, eikä vaikuta edes mihinkään.
Riippuisi ihan siitä hoitaako hän ahdistustaan, masennustaan ja minkäadteista se on. Ei tuommoiseen kysymykseen pysty antamaan yleispätevää vastausta.
Masentuneita ja ahdistuneita on erilaisia. Kaikki ihan erilaisia persoonia. Paljon riippuu siitä miten masennus/ahdistus vaikuttaa ihmiseen, alentaako toimintakykyä, mitä vaikutusta sillä on parisuhteeseen, miten vaikuttaa muihin sosiaalisiin suhteisiin ym.
Ahaa, tämä olikin jo 7v vanha viesti. Ilmankos kuulosti vähän vanhanaikaiselta suhtautumistavalta masennukseen.
Heh, niinpäs olikin... Ja minäkin kun ehdin katsella kommentteja aloitukseen, että voiko joku oikeasti suhtautua niin ahdasmielisesti ja kapeakatseisesti mielenterveyden vaikeuksiin..
En jatkaisi suhdetta. Yksi kokemus tästä muutaman kuukauden ajalta. Mies ei kertonut alkuun mitään oireistaan, ei myöskään alkoholiongelmastaan eli valehteli. Vähitellen paljastui kaikkea ikävää ja se ujohko, miellyttävä ja fiksu mies olikin pelkkää kulissia.
Eli faktat pöytään heti ja rehellisellä pohjalla liikkeelle. Jos karkuun lähtee, saa mennä.
Kyllä se onnistuu ja puhun kokemukesta. Oli aika kun naiskumppani sai masennuskausia, makasi enimmäkseen sängyssä ja söi ja joi masennukseensa, seksi ei maistunut yhtään eikä halunut että olen lähelläkään, itse sasirastuin myös masennukseen toisen sairauksen ohella, kivut iski psyykkeeseen ja siitä sitten keskivaikea masennus ajan saatossa, kuka kokee sen milläkin tavalla ja masennuksiakin on erilaisia ja kaikkii yksilöllisiä. Yksi huono muisto jäi naiskumppanin masennuksesta kun olin vihdoin saanut seksihetken niin eihän siitä mitään tullut, nainen makasi selällään koko ajan pään käänsi sivulle, silmät auki ja vaan odotti että minä saan laukeamisen aikaan, sen jälkeen seksi jäi kunnes nainen oli taas paremmassa kunnossa, raha asiatkin minä hoisin silloin ja kaiken tärkeän. Terve ihminen ei välttämättä edes huomaa toisen masentuneen ennen kuin tulee stoppi.
Tässä tulee taas se psykoliginen vaikutuskin esille. Järkisuhde vai tunteet. On muuten kova kolaus järkisuhteilijalle, jos suhde ei meekään ihan nappiin.