Jalat alta vai ajan kanssa?

Minä en ihastu koskaan ensisilmäyksellä, roihu tulee vasta sitten ajan kanssa. Nykyiseen kyllä kieltämättä ihastuin sen verran nopealla tahdilla, että se ihmetytti itseäni.

Vaikka olisi kuinka ihastuneet osapuolet aina kannattaaedes yrittää edetä hitaasti. Kaikista tuntemuksista saa paljon enemmän irti kun malttaa viivähdellä välillä.

En ymmärrä näitä ensi silmäyksellä "rakastumisia". Voihan se ulkonäkö ja tapa kantaa itsensä näyttää hyvältä, mutta eipä sen enempää? Ehkä enemmän himoksi laskisin tämän.

Vaikka ensi silmäyksen hurmosta ei olisi, niin luulisi hyvän kanditaatin nähdessään tuntevan kuitenkin jotain erityistä. Niinkuin jotkut tuossa sanoivat niin hidastelu on kyllä ollut parasta, eikä taas suinpäi sänkyy!

Ilmeisesti sinun suhteesi perustuvat vain ulkoiselle viehätysvoimalle ja himolle? Ei ihme, ettei suhde kestäkään, kun aikaa kuluu. Pitkässä suhteessa täytyy olla muutakin kuin panetusta ja ulkokuoren ihalilua.

Yleensähän kaikki odottaa "sitä joka heti tuntuu oikealta", mutta entäs jos minä itse esimerkiksi en ole niin nopeasti lämpenevä? Ymmärrän kyllä sen äkkinäisen tapaamisen - tuossa on sitä jotain, wow mikä tyyppi. Eikä oo kyse vaan ulkonäöstä tai paikasta missä näki, oliha se heti jotenkin samalla aallolla. Nämäkään suhteet ei kuitenkaan sitten kestäneet pitempään - paloi nopeasti ohi se roihu. Ja minä en kuulemma heittäytynyt tarpeeksi. Entäs jos onkin kahta ihmistyyppiä? Ne jotka rakastuu silmänräpäyksessä ja ne jotka tarvii siihen aikaa? Luottamuksestahan se lopulta kasvaa se tunne, ainakin itsellä.

Mä oon ainakin hitaasti lämpenevä. En mä pysty luottamaan toiseen tarpeeks ennenku tutustuu paremmin, että uskaltaisin kehittää mitään sen kummempia tunteita.

Valitettavan moni nainen vaan sysää kaveriasteelle ja/tai tulkitsee eten ole ollenkaan kiinnostunut, jos mitään ihmeempää ei tapahu nopeesti...

Tää on tätä nykyaikaa kai sit. Kaikki pitäs tapahtua heti hirmusella hopulla tai muuten on jo 4 muuta miestä jonossa, joiden kanssa on jo jotain säätöä..

Itse jo viisikymppinen ja kyllä huomaan, miten varovainen sitä on uuden suhteen alkaessa.En uskalla heittäytyä täysillä mukaan, koska jos juttu sitten lopahtaakin,kuten on hyvin mahdollista, niin kyllähän se sattuu ja paljon.

Ed.suhde kesti vajaat kaksi vuotta,enkä koko sinä aikana antanut kaikkien tunteitteni tulla esiin ja hyvä olikin, koska mies ei ollut se oikea,ja lopetinkin sitten tämän suhteen.

Nyt olen tavannut ihmisen, johon tykästyin heti alusta alkaen kovasti, mutta huomaan taas saman; tietynlaisen muurin olen rakentanut itselleni, joskaan se ei näy ulospäin, koska näytän tunteeni toki hänelle kun yhdessä ollaan, mutta erossa ollessamme en uskalla tunteilla ja ikävöidä, vaaan pidän ne tunteet taka-alalla.

No, aika näyttää, miten tämä juttu jatkuu ja toimii ja toivottavasti voin jonain päivänä heittäytyä rakkauden virran vietäväksi..

En nyt ota kantaa kumpaankaan suuntaan. Se on tuurista tai omasta "valintakyvystä" kiinni mikä kantaa pitkälle, mikä ei. Nopea, vai hidas eteneminen. ex-vaimoni kanssa tapahtui kaikki todella nopeasti. 15 vuotta sitä kesti ja sitten loppui. Oli kuulemma liian kaverimaiseksi mennyt elämä. No Mikäpä se siinä. Lapsethan siinä tosin kärsii. Ainakin nuorempi.

Sitten oli yksi lyhyt suhde jossa tutustuttiin pitkään ja hartaasti, mutta se ei vain toiminut omalta puoleltani ollenkaan.

Tosiasia kuitenkin tuppaa olemaan, että niitä asioita joita siinä kumppanissa näki rakastuessaan, ei tahdo muistaa silloin kun on hankalampaa. Vaikka juuri ne ovat niitä joilla se homma kantaa alkua pidemmälle.

Fifty-Sixty sanoisin :-)