Hyvä vai huono asia?

Jaa, toinen tyhmä kirjoittaja.

Kuka on sanonut, että parisuhde kuuluu olla tylsää, toisen pepussa kiinni pysymistä, missä ei voi tehdä mitään asioita yksin tai kavereiden kanssa? Missä istutaan kotisohvalla tekemättä mitään kuin liikuntarajoitteiset, eikä enää osata elää.

Olet saanut väärän käsityksen parisuhteesta, jos kuvittelet, että sellaista se suhde sitten on.

Miten olisi, jos vaikka vähän kasvaisit henkisesti ja alkaisit ajattelemaan vähän laajemmin, kuin tuolla putkimaisella tavalla, että parisuhteen kuuluu olla tylsää ja arkista. Tottakai jos itse on niin henkisesti vajaa, ettei osaa parisuhdettaan hoitaa ja elää elämäänsä vaikka onkin parisuhteessa, niin tottakai silloin se on ongelma, mutta ehkä silloin ei edes kannattaisi mennä parisuhteeseen.

Kyllä sitä voi juhlia ja tehdä tyhmiä asioita vaikka on parisuhteessa, mutta tottakai pettämään ei saa mennä. Jos haluaa pettää ja panna kaikkia vastaan tulevia, niin silloin toki kannattaa olla sinkku. Onko se sitten sen arvoista, jos menetät mahdollisuuden kumppaniin joka sopisi sinulle kaikista parhaiten, no, sen päätät sinä.

Aloittajalle -> Tuskin itsekään tiedät kuinka oikeassa olet, homma menee juuri noin.

Me esimerkiksi alettiin vaimon kanssa seurustelemaan tieni-ikäisinä, ikinä muuta seksikumppania molemmilla kuin vain toisemme. Ei lainkaan kokemusta muista panoista, se kalvaa kuules hiljalleen sielua.

En tiedä, joku voi pitää tuollaista täydellisenä mutta nyt vanhempana väkisinkin pukkii mieleen että mitä suurta nuoruuden hukkaan heittoa.

Siinä käy juuri noin kuten aloittaja totesi, eläköityy ennen aikojaan ja tylsistyy hiljalleen koko elämälle. Aina samat rutiinit, elämä on kuin murmelinpäivää.

Olen useamman kerran yrittänyt tempautua irti, mutta en tiedä mikä hemmetti minut pitää kiinni tuossa naisessa, se on kuin jonninmoinen liima. Joku vosi todeta että on löytänyt sielunkumppanin, ehkä näin onkin käynyt, tai sitten kyseessä on karma, tehdyt teot entisessä elämässä tulevat nyt maksettaviksi.
Vai oliskos se sitten niin kuin käy työpaikan kanssa jossa on aivan liian kauan, ei enää uskalla lähteä, on alkanut pelkäämään ulkopuolella odottavaa vapaata elämää iloineen ja suruineen.

Meillä on kaksi lasta, terveitä hienoja huorukaisia. Lapsilleni olenkin sanonut että eläkää omanlaisenne elämä, olkaa nuorena vapaita elämään ja nauttimaan, toki jos meikäläisen malli käy niin en rutise vastaan, valinta on vapaa, pääasia kun ei aiheuta toisille kärsimyksiä.

No onneksi kyseessä on vain tämä elämä, mikäli elämän kiertokulku on totta ja olen karmani maksanut nyt niin seuraavassa elämässä olen viisaampi :)

Onneksi suomessa ei ketään pakotetan mihinkään, varsinkaan suhteeseen kenenkään kanssa niinkuin jossain arabimaissa. Jos niin kärsit parisuhteesta niin mikäpä pidättelee, ajatteletko olevasi joku marttyyri, olet parisuhteessa koska sinun kuuluu olla siinä, vaikka et siitä saa irti mitään. Sitten vielä mollaat suhdettanne. Niinn kypsymätöntä että... Jotkut örveltää pää kusta täynnä paskat housussa haarat levällään kuolaa suunpielissä ja kuvittelevat että se on sitä ainoaa oikeaa elämää. Sitten on niitä, jotka eivät sellaisesta sekoilusta pahemmin välitä, jopa vieroksuvat paljon kuten minä vieroksun parikympisenä. Nautin suhteesta jonka kohokohta päivän päätteeksi on rojahtaa vierekkäin sohvalle, ottaa rennosti ja nautiskella toisen seurasta milloin katsellen leffoja tai jotain rajumpaakin. Ulkona saa pariskuntanakin käydä, ei se toinen voi estää menemästä jos toinen haluaa mennä. Kunhan ei tee mitään mikä loukkaisi toista. Omasta mielestäni voi sitä kokemusta hankkia muutenkin, örveltäminen ei tule kuuloonkaan. Sinun mielestäsi pitäisi sekoilla minkä jaksaa "kun on vielä niiii nuori". Senkun siis lemppaat poikaystäväsi ja lähdet rilluttelemaan. Olethan niiin nuori että niitä oikeita kumppaneita tulee vielä varmasti vastaan joskus. Ei tuollainen ole oikein poikaystävääsikään kohtaan.

Voin kuule sanoa, että ei se elämä sinkkunakaan ole niin herkkua. Tein 35-v ikäisenä saman kuin moni kaltaiseni nainen eli vaihtoi tutun turvallisen ja tylsän parisuhteen hetken huumassa sinkkuuteen. Mikä on tulos? Olen jo ties kuinka monetta vuotta sinkkuna.

Siihen yhden yön juttuunkin kyllästyy parin kerran jälkeen. Varsinkin naisen osa on kova, koska miehet ruikkivat siemeniään pahimmassa tapauksessa 1-2 työnnöllä, jolloin saat sänkyysi yöksi kuorsaavan ventovieraan äijän, joka herää seuraavana aamuna krapulaisena. Saat pelätä tauteja, huolehtia ehkäisystä jne. Ikinä et voi myöskään yhden yön jutuista tietää, onko miehellä mielenterveysongelmaa tai onko hän naisvihaaja, joka tykkää lyödä naista.

Jos taas haluat vakipanosuhdetta, niin sekin on aika yksinäistä odottaa sitä, että ukkomies tulee ja menee just silloin kun häntä sattuu huvittamaan. Olet aina kakkossijalla.

Jos taas kuvittelet, että ihania miehiä on vapaina sinkkumarkkinoilla, niin olet väärässä. Meitä raittiita, työssäkäyviä, itsestään huolta pitäviä naisia on sinkkuina paljon ihan omassa ystäväpiirissänikin. Mitä lähemmäs nainen menee neljääkymppiä kohti varsinkin, jos nainen ei enää halua lapsia, niin miehet kohtelevat sinua kuin ilmaa. Tarjolle kun tulee vuosi vuodelta aina vaan nätimpiä ja nuorempia naisia.

Jos parisuhde on tylsä, pitää jutella miehelle siitä. Pitää lyödä nyrkkiä pöytään ja sanoa, että VAADIT, että kumpikin asettaa nyt elämässään parisuhteen parantamisen ykkössijalle elämässä. Iloa voi hakea vaikka parisuhdeterapeutilta tai vaikka parinvaihdosta:))

On väärin, että syytät miestä, että hän ei viihdytä sinua. Kuule, sun pitää ihan itse viihdyttää itseäsi. Kyllä se mieskin havahtuu hoitamaan parisuhdetta, kun kerrot pohtivasi eroa siksi, että olet tylsistynyt. Jos sinä olet tylsistynyt, niin kyllä kuule se mieskin on ihan varmasti.

kelpaisi "tylsä" kotielämä yhden ja saman kanssa (jonka kanssa siis luonteet kohtaa), en vaan ole törmännyt. Aina on mennyt pommiin yritykset. En ole löytänyt ketään hengenheimolaista, enkä helpolla löydä.
En voi sietää "riehakasta sinkkuelämää." Elän yksin, baarituttavuudet on jääneet teinivuosien taa. En ole kiinnostunut säätämisestä. Mielenkiinto miehiä kohtaan ylipäätään on lopahtanut. Tavismiehet ei kolahda. Onneksi en haaveile perhe-elämästä. Oikeanlainen mies tulee jos on tullakseen, joskus.

Täällä on nyt hieman vanhempaa porukkaa, ja ei kyllä millään haluaisi uskoa että olette eläneet kuin enkeleitä, ihan varmasti jossain vaiheessa tekin olette juhlinut ja tehnyt kaikelaista mitä nuoriso tekee.


Anteeks etten halu olla tylsä hapaanaama. Mut tota just pelkään kuten eräs mies täällä jo sanoi, Haluuko oikeasti joku hengailla 20 vuotta samassa parisuhteessa ja nähdä peilistä kuinka kulahtanut, väsähtänyt ja rupsahtanut on.


Sitten ku yhtäkkiä olet 40 ja eronnut alat iskee 20 vuotta nuorempia miehiä/ naisia baarista vain sen takia koska nuoruus on mennyt ohi.

Onko se sitten kiva? oisko mielummin niin että parikymppisenä olet idiotti ja sitten 40 vuotiaana olet naimisissa?

Ite riehuin kylillä ikävuodet 16-20 sen verran ansiokkaasti että nyt (22) on ihan jees vaan viettää arkee himassa ja pelata pleikkaa parisuhteen kanssa. Kyllä sitä edelleen voi myös juhlia, kyllä mekin yhdessä saatetaan mennä tanssimaan aamuun asti ja tavata uusia ihmisiä. Mä olen oppinut arvostamaan tätä tasaisuutta, kun joskus on ollut villimpää. Hauskojahan ne ajat oli, mut kiva et on nyt jokin muukin syy (hieman vajavaisen itsesuojeluvaiston lisäksi) olla panematta jokaista läppätyyppiä jonka kohtaa - joku joka rakastaa mua ja luottaa muhun täysin. Ei se juhlimista ja seikkailua estä, ettei kaikkea enää tartte panna mikä liikkuu.

En oo nyt myöskään ihan varma onko idiottina oleminen jotain mikä kaikkien on tarpeellista kokea - ilmeisesti se on kuitenkin jotain mitä sä tahdot, ja jotain minkä ajattelu estää sua arvostamasta sitä mitä sulla on nyt. Suosittelen puhumaan parisuhteen kanssa tästäkin - ehkä voitte tehdä jonkun diilin vapaasta suhteesta tms. että saat riehua jonkin aikaa. Kadehdit kavereidesi tekemiä tyhmiä asioita joista saa kokemusta, mutta älä unohda että pitkästä parisuhteesta saa kokemusta myös! :)

Jaah. Sulla on hitusen rajoittunut käsitys parisuhteesta. Minä tapasin mieheni 14-vuotiaana eli yhdessä on kuljettu 12 vuotta, ja olen kyllä sinä aikana elänyt, nähnyt maailmaa, matkustellut, juhlinut ja tehnyt typeryyksiä - yksin ja yhdessä. Olen kolunnut Amazonin viidakkoa ja tanssinut Bulgariassa baaripöydillä, ajanut mönkijöillä autiomaassa ja tutkinut raunioita Ateenassa. Olen opiskellutkin hetken ulkomailla. Olen käynyt baarissa - yksin ja yhdessä - ja juhlinut sydämeni kyllyydestä. Olen myös käynyt yhdessä ruokaostoksilla, nysvännyt sohvannurkassa ja mennyt yhtä aikaa nukkumaan - ja olen tehnyt toisinkin. Ainoa, mikä on jäänyt kokematta, on romanttis- ja eroottissävytteinen vuorovaikutus muiden miesten kanssa, mutta jos sen skippaamalla saa näin mahtavan parisuhteen ja perheen, niin eipä tarvitse epäillä tehneensä huonoa kauppaa.

Nyt esikoisen synnyttyä on toki tullut tiettyjä "rajoitteita" mm. matkusteluun - mutta hetkeäkään en vaihtaisi pois!!!

No meillä on sama juttu vaikka ollanki nuoria, olihan meillä kauhee biletysputki menossa. Mutta mitä jos se ei riitä? mitä jos ehkä haluaa kokea näitä asioita jonkun toisen kanssa?

Ihan kuin tuomitsette ihmisiä jos ne ei vältämättä halua olla parisuhteessa, onko se nyt niin paha?

Tiedän monia nuoria pariskuntia jotka ovat eronneet koska se alkaa olemaan niin tylsää. Kyl puolisonkin pitäisi kokea maailma.

Sitä paitsi jos on tiukasti rahan kanssa eikä voi tehdä muuta ku olla kotisohvalla viikonloppusin kyllä rupee pikku hiljaa vituttaa.