Lopultakin muutettiin eri osoitteisiin. Yli 10-vuotinen suhteemme oli hyvin riitaisa. Kaksi ihmistä joilla ei ole juuri mitään muuta yhteistä kuin lapset ja intohimo välillämme. Ajatusmaailmat ja kiinnostuksen kohteet aivan eri planeetoilta. Sitä kuviteltiin että kyllä me muutumme ja joustamme ja hioudumme yhteen. Ikävä kyllä näin ei käynyt.
Muutettiin eri osoitteisiin sovussa. Haluamme että lapsilla säilyy kaksi keskenään toimeen tulevaa vanhempaa. Kun asuimme saman katon alla, lapset näkivät ihan riittävästi riitojamme. Kun muutimme erilleen, lopetimme riitelyn ja meidän on ollut erittäin helppo tulla taas toistemme kanssa toimeen. Sitä toista näkee niin vähän, että sen kaikki kurjat puolet ei enää ärsytä. Ja nyt huomaan miehessäkin taas niitä hyviä puolia, joita puuduttavan arjen keskellä ei näkynyt. Vietämme viikonloppuja yhdessä, koko perheen kesken. Teemme kivoja asioita, joita emme jaksaneet tehdä silloin kun asuimme yhdessä, koska olimme aina toisillemme vihaisia jostain, tai joku riita oli päällä. Lapset näkevät pitkästä aikaa kaksi iloista vanhempaa joilla on hauskaa yhdessä.
Onko tämä ihan normaali prosessi tässä erovaiheessa? Että tunteet lämpenee hetkellisesti. Vai voisimmeko ehkä jatkaakin suhdetta niin että asumme eri osoitteissa? Hämmentää tämä tilanne. Me molemmat rakastamme toisiamme, mutta tiedämme molemmat ettemme pysty asumaan saman katon alla. Toisaalta sitä myös miettii, että olisi varmaan helpompi etsiä kumppani jonka kanssa olisi jotain yhteistäkin.
Onko kukaan ollut samassa tilanteessa ja miten suhde on siitä jatkunut vai onko kuitenkin lopahtanut?
Muutettiin eri osoitteisiin sovussa. Haluamme että lapsilla säilyy kaksi keskenään toimeen tulevaa vanhempaa. Kun asuimme saman katon alla, lapset näkivät ihan riittävästi riitojamme. Kun muutimme erilleen, lopetimme riitelyn ja meidän on ollut erittäin helppo tulla taas toistemme kanssa toimeen. Sitä toista näkee niin vähän, että sen kaikki kurjat puolet ei enää ärsytä. Ja nyt huomaan miehessäkin taas niitä hyviä puolia, joita puuduttavan arjen keskellä ei näkynyt. Vietämme viikonloppuja yhdessä, koko perheen kesken. Teemme kivoja asioita, joita emme jaksaneet tehdä silloin kun asuimme yhdessä, koska olimme aina toisillemme vihaisia jostain, tai joku riita oli päällä. Lapset näkevät pitkästä aikaa kaksi iloista vanhempaa joilla on hauskaa yhdessä.
Onko tämä ihan normaali prosessi tässä erovaiheessa? Että tunteet lämpenee hetkellisesti. Vai voisimmeko ehkä jatkaakin suhdetta niin että asumme eri osoitteissa? Hämmentää tämä tilanne. Me molemmat rakastamme toisiamme, mutta tiedämme molemmat ettemme pysty asumaan saman katon alla. Toisaalta sitä myös miettii, että olisi varmaan helpompi etsiä kumppani jonka kanssa olisi jotain yhteistäkin.
Onko kukaan ollut samassa tilanteessa ja miten suhde on siitä jatkunut vai onko kuitenkin lopahtanut?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Pieni erillään oleminen tavallaan aukaisee silmät, sitä onkin riidelty aivan tyhjänpäiväisista asioista. Kannattaa tässä vaiheessa kasvaa tässä suhteessa ihmisensä, silloin paluu saman katon alle olisi kaikille osapuolille mahdollinen, kun ne tyhmät ja aiheettomat närästykset jäisivät pois.
Lapsillenne olisi aivan valtavan ihanaa kun palaisitte yhteiseen kotiin, jossa aina yhdessä asiat päätettäisiin ja opittaisiin joustamaan.
Kumpikaan ei saa terrisoida toisen elämää, tarvitaan joustoa molemmin puolin.
"Kasvaa ihmisenä", tuota kuulee lähes joka torvesta.
Olen tullut siihen tulokseen että "kasvaminen ihmisenä" on mahdollista vasta siiten kun tunteet ovat laimenneet niin paljon että jäki pystyy ylittämään ne.
Tuttu kuvio!
Kolme kertaa koettu, lopulta kuitenkin päädytty eroon. Yhteisessä arjessa samat kuviot alkavat toistua. Ero on vaikea, kun ollaan yhdessä, pitäisi välillä leikiä mielikuvitusleikkiä, että menettää toisen. Ehkä ajatukset muuttuisivat, ja osattaisiin olla tyytyväisiä siitä, mitä on.
Intohimo on usein se voima, joka vetää yhä uudelleen yhteen. Se on kyllä hieno voima - tarvitaan järkeä ymmärtää, että saataisiin elämä sujumaan yhdessä ilman suurempia riitoja, joskus se onnistuu, joskus ei. Lasten vuoksi kannattaa yrittää.
Suosittelisin erillään asumista ja vkl. ym. tapaamisia ainakin puoli vuotta.
tsemppiä teille.
Unohda ne vaiheet, elämässä on monenlaisia tilanteita ja sisältävät niitä kuuluisia muuttujia. Ei niitä voi hallita mutta voit valita tapasi reagoida niihin.
Suhteenne voi olla parasta mitä elämä antaa tai sitten ero on parasta teidän suhteelle.
Kuten olet huomannut, niin keskinäinen vuorovaikutus on se suhteen perusta; tunteet seuraavat sitä luonnostaan.
Sopikaa riitanne, tehkää pelisäännöt ja asettukaa perheeksi yhteen. Niin mekin teimme ja hyvin menee ja silti riidellään mutta sitähän elämä on...
Mikä ihmeessä parin on pakko asua riidellen saman katon alla, jos kaikki toimii paremmin eri osoitteista käsin? Eikö jokainen pari voi miettiä asumismuotonsa omista lähtökohdista.
Ei se niin onnistu, että vain miehen pitäisi "muuttua".
Jos on rentun ottanut, niin sitä saa sitten ihastella hamaan tappiin.
Jos taas mies ottaa ihanan hellyttävän nukkeja keräävän lemmikin, niin sitä lapsellisuutta myös saa kestää ikuisesti. Usein myös tällaisen puoliaikuisen riitelykin on niin lapsellista, että hermot menee jo puhetyylistä, saati sitten asiasta.
Itse treffailen 30 vuotta vanhaa, silloin ja nyt mustasukkaista heilaa.
Ei ihminen miksikään muutu.
Jos teillä on varaa, niin jatkakaa tähän malliin erillään asuen. Lapset olisivat iloisia, kun ei tarvitsisi vaihtaa vanhempia.
Ei ne koskaan ole entisen veroisia edes itse vanhemmalle, saati sitten lapselle joka ei ole edes päässyt valitsemaan.