Äiti pojastaan pappia toivoi.

Nykyisin elämme epävarmoja aikoja yhteiskunnallisesti, mutta tämä aika ei ole mitään verrattuna 1990-luvun alun lamaan. Vuosi 1990 oli vielä juppiaikaa, mutta sitten kaikki romahti. Vuodet 1991-1995 olivat elävää hel-vet-ti-ä.

Asuin siihen aikaan pienessä kerrostalolähiössä, jonka ainoina palveluina olivat kioski ja kapakka. Kapakassa tutustuin 25-35-vuotiaisiin tyyppeihin, ja nopeasti meistä muotoutui kiinteä ystäväporukka, joka kokoontui usein yhteen erilaisilla kokoonpanoilla kapakassa ja kodeissa.

Kaikkiaan meitä oli 12, kahdeksan miestä ja neljä naista. Osa meistä oli töissä, osa työttöminä, osa opiskelijoita. Meistä muotoutui hyvä tiimi. Keskustelimme paljon ja vakavasti.

1990-luvun alussa me kaikki olimme aika ajoin köyhiä, mutta me jaoimme omastamme sillä tavoin, että jos jollain ei ollut varaa ostaa ruokaa, ne, joilla oli, kutsuivat köyhemmät syömään luokseen, ja jaoimme paljon muutakin.

Niinä vuosina me jaoimme myös huolemme; osalla meistä katkesi seurustelusuhde, osalla työsuhde siihen aikaan, mutta aina porukasta löytyi joku, joka halusi kuunnella ja keskustella vaikka läpi yön toisen kanssa. Me pidimme toisiamme hengissä.

Silloin eräät puolitutut tekivät itsemurhia, ja niitäkin puimme yhdessä myöhemmin - mitä olisi voinut tehdä toisin, olisiko pitänyt tutustua paremmin näihin itsemurhan tehneisiin jne. Nämä olivat kuitenkin ihmisiä, jotka olivat pitäneet etäisyyttä. He eivät olleet uskaltaneet tai halunneet avautua meille.

Ne olivat hulluja, sairaita vuosia, ne olivat meille tanssimista Titanicin kannella, yhtä kaljatuopin ääressä istumista, kotibilettämistä ja tuskan purkamista koko Suomen kokiessa valtavan romahduksen - mutta me olimme niitä, jotka pääsivät pelastusveneiden kyytiin.

Valtavien inhimillisten tragedioiden aikana 1990-luvun alussa meillä oli suojeleva ystäväverkosto. Aikana, jolloin sanaa "verkosto" ei vielä edes käytetty. Mielenkiintoista oli erityisesti se, että osa meistä oli uskovaisia, osa kiihkomielisistä uskonyhteisöistä irti päässeitä ja osa ateisteja - mutta silti meillä oli kaikki yhteistä ja tarjottavissa ystävien käyttöön. Ruoka, yösija, äänilevyt, autot, raha...

Sitten koittivat vuodet 1995 ja 1996, jolloin lama virallisesti loppui. Silloin meidän porukkamme hajaantui - osa sai opiskelunsa valmiiksi ja muutti pois, osa työtä tekevistä pysyi silloisessa työssään mutta muutti toisille asuinalueille, osa sai uuden työpaikan toisesta kaupungista jne.

Sen jälkeen emme ole toisiamme nähneet, mutta ei kai näitä ihmissuhteita ollut pysyviksi tarkoitettukaan. Toisinaan tilapäinen ja lyhytaikainenkin ystävyys riittää auttamaan pimeiden aikojen yli.

http://www.youtube.com/watch?v=nIuuIlfzE3o
654
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 6

Vanhimmat

pojastaan juppia. Pojasta tuli roskakuski.

Äänestä
  • Äiti pojastaan juppia toivoi...

    Äänestä

90-luvun lama on huviretki verrattuna mitä sieltä on tulossa.Mutta sitä suuremmalla syyllä noin pitäisi pyrkiä kaikkien toimimaan.

Äänestä
  • Väärin. 1990-luvun lama oli matka helvetin porteille. En toivo sellaista kenellekään. Ollut siellä. Tehnyt sitä. Been there. Done that.

    Äänestä

  • Taivas varjele, mitä sieltä tulee?!?

    Äänestä

Katsellaanko keitä siellä olikaan oikein tekemässä sitä lamaa ja yksityistämässä valtion, siis meidän yhteisiä laitoksiamme?
Laitoksia joiden voitot jaetaan hyvaveli coccare ja sdp ja nyt vielä vihreidenkin piireissä mutta "tappion" tullessa se maksatetaan veronmaksajilla.
Kirjoitin tappion lainausmerkkeihin, koska "tappio" on joissakin piireissä liian pieni voitto, eli ei siis tavoitteeseen (tulokseen) päästykään.

Pikku vinkki. Ainakin 2 heistä on tällä kertaa pyrkimässä presidentiksi oikein. Ihan niinkuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
Kummatkin ovat äärioikeiston edustajia. Siis cocs ja sdp.

Äänestä

Kommentoi aloitusta


M. Neljäysi kirjoitti:

Nykyisin elämme epävarmoja aikoja yhteiskunnallisesti, mutta tämä aika ei ole mitään verrattuna 1990-luvun alun lamaan. Vuosi 1990 oli vielä juppiaikaa, mutta sitten kaikki romahti. Vuodet 1991-1995 olivat elävää hel-vet-ti-ä.

Asuin siihen aikaan pienessä kerrostalolähiössä, jonka ainoina palveluina olivat kioski ja kapakka. Kapakassa tutustuin 25-35-vuotiaisiin tyyppeihin, ja nopeasti meistä muotoutui kiinteä ystäväporukka, joka kokoontui usein yhteen erilaisilla kokoonpanoilla kapakassa ja kodeissa.

Kaikkiaan meitä oli 12, kahdeksan miestä ja neljä naista. Osa meistä oli töissä, osa työttöminä, osa opiskelijoita. Meistä muotoutui hyvä tiimi. Keskustelimme paljon ja vakavasti.

1990-luvun alussa me kaikki olimme aika ajoin köyhiä, mutta me jaoimme omastamme sillä tavoin, että jos jollain ei ollut varaa ostaa ruokaa, ne, joilla oli, kutsuivat köyhemmät syömään luokseen, ja jaoimme paljon muutakin.

Niinä vuosina me jaoimme myös huolemme; osalla meistä katkesi seurustelusuhde, osalla työsuhde siihen aikaan, mutta aina porukasta löytyi joku, joka halusi kuunnella ja keskustella vaikka läpi yön toisen kanssa. Me pidimme toisiamme hengissä.

Silloin eräät puolitutut tekivät itsemurhia, ja niitäkin puimme yhdessä myöhemmin - mitä olisi voinut tehdä toisin, olisiko pitänyt tutustua paremmin näihin itsemurhan tehneisiin jne. Nämä olivat kuitenkin ihmisiä, jotka olivat pitäneet etäisyyttä. He eivät olleet uskaltaneet tai halunneet avautua meille.

Ne olivat hulluja, sairaita vuosia, ne olivat meille tanssimista Titanicin kannella, yhtä kaljatuopin ääressä istumista, kotibilettämistä ja tuskan purkamista koko Suomen kokiessa valtavan romahduksen - mutta me olimme niitä, jotka pääsivät pelastusveneiden kyytiin.

Valtavien inhimillisten tragedioiden aikana 1990-luvun alussa meillä oli suojeleva ystäväverkosto. Aikana, jolloin sanaa "verkosto" ei vielä edes käytetty. Mielenkiintoista oli erityisesti se, että osa meistä oli uskovaisia, osa kiihkomielisistä uskonyhteisöistä irti päässeitä ja osa ateisteja - mutta silti meillä oli kaikki yhteistä ja tarjottavissa ystävien käyttöön. Ruoka, yösija, äänilevyt, autot, raha...

Sitten koittivat vuodet 1995 ja 1996, jolloin lama virallisesti loppui. Silloin meidän porukkamme hajaantui - osa sai opiskelunsa valmiiksi ja muutti pois, osa työtä tekevistä pysyi silloisessa työssään mutta muutti toisille asuinalueille, osa sai uuden työpaikan toisesta kaupungista jne.

Sen jälkeen emme ole toisiamme nähneet, mutta ei kai näitä ihmissuhteita ollut pysyviksi tarkoitettukaan. Toisinaan tilapäinen ja lyhytaikainenkin ystävyys riittää auttamaan pimeiden aikojen yli.

http://www.youtube.com/watch?v=nIuuIlfzE3o

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu