itsemurhan tehneiden läheiset

epätoivo,toivottomuus,voimien loppuminen,"ratkaisu" omiin ongelmiin jne.. itellä ei ole kokemusta asiasta mutta läheltä piti tilanteita oli parikin. läheinen yritti itsemurhaa pariin otteeseen..tai oli niitä kai enemmänkin mutta viimesimmät tuli vasta tietoon. ikinä varsinaista selitystä en ole asialle saannut ja kun yöllä puhelin soi niin ensimmäinen reaktio oli melko tunteeton. en oikeen osannut reakoida asiaan mitenkään. itseäni kait pidettiin melko tunteettomana, mutta miten reakoida asiaan jota ei osaa käsitellä. toisen kerran jälkeen kun taas puhelin soi yöllä samasta asiasta niin ensimmäinen tunne itellä oli viha. sitä vihaa sitten riittikin pitkäksi aikaa. ilmeisesti tähän teon yritykseen ajoi monen asian vaikutus ja pisteenä kaikelle oli suhteen päättyminen. näin jälkikäteen kun olen puhunut hänen kanssaan on selvinnyt paljon asioita mistä ei ollut tietoa että niin on tapahtunut. hänen kohtaaminen oli vaikeaa pitkän aikaa vihani takia. oli aikoja jolloin en puhunut hänelle koska olin niin vihanen. mielestäni teko on hyvin itsekäs ja julma. jollakin tapaa ymmärrän itsemurhaa tietyssä valossa, mutta en sitten kun se omalle kohdalle osu.
meille oli jätetty kirje, jota itse en ole saannut koskaan lukea. siinä oli selitetty miksi näin mutta en tosiaan tiedä mitä siinä luki. ehkä senkään takia sitä ei ole annettu minulle luettavaksi kun reakoin hyvin voimakkaasti ja välillä saatan olla julma toisia kohtaan. ehkä siinä on sellaista tekstiä joka muuttaisi asenteeni huonoksi toista kohtaan. en tiedä.

ehkäpä ilman selitystä jäävät omaiset miettii eniten miksi. etsii vastauksia ja luulen että vihaa on matkassa vaikka toinen olisi kuin tärkeä. itsensä syylistämistä..mitä tein väärin? miksi en ole huomannut mitään?

itsemurhapäätöksen tehneet on ollut edellisenä päivänä usein hyvän tuulisia ja käy sukua läpi tms. kun se päätös on tehty tekijän olo helpottuu. näin on ainakin ollut mitä noita vastaan on tullut suvussa ja perhetutuilla.

Itsekkyys on suhteellista. Elämä on suhteellista. Kaikki riippuu aina näkökulmasta. Kanna toisen taakkaa edes yksi päivä ennenkuin alat tuomitsemaan!

Ajattelen, että läheiseni ei ehkä niinkään halunnut kuolla, vaan ei jaksanut elää. Ja eiköhän se jaksaminen ole jokaisella joskus ollut koetuksella syystä tai toisesta. Syyttely ja viha ei kanna mihinkään, toki luonnollista on nekin tunteet käydä läpi.
Minusta ei olisi tullut tälläistä ilman läheistäni, joten olen kiitollinen siitä, että sain hänet niinkin kauan pitää. Hän olisi tarvinnut minua enemmän, mutta niin minäkin olisin tarvinnut häntä.
Suru on rakkauden hinta, sanoi joku.

PAHALTA

Olen kokenut toisen poismenon, poistui oman käden kautta.
Ja olen itse ollut siinä tilassa, että olen harkinnut samaa.

En syyllistänyt tehnyttä ystävääni. Surin tottakai sitä ettemme tapaa enää, mutta suruni on itsekästä. Hän oli niin syvällä surussaan, että päätyi moiseen ratkaisuun ja suren sitä, hänen suruaan. Se lienee lähempänä myötätuntoa ja lempeää kaipuuta.

Oma ratkaisuni on edelleen auki. Se olisi surullista, mutta pidän vaihtoehtoa oikeutenani. Tosin jos päädyn siihen, olisin pakotettu siihen. Koska vaihtoehtoja ei enää ole ja olisin todennäköisesti väsynyt kaikkiin loukkaaviin yrityksiin selvitä.

En usko että monikaan jäisi kaipaamaan. Perhettä ei enää ole ja loput ns ystävät ehkä vain äimistelisivät...mutta prosessi on kesken.

Olen yrittänyt järjestää jonkinlaista pienemmän volyymin elämää, jotta saisin levätä, koska fyysinen väsymys vaikuttaa, tottakai päätöksiin. Mutta maailma on kova. Jaksamista kaikille palstalaisille.

Miesystäväni teki itsemurhan kaksi kuukautta sitten. Syy ei ole selvinnyt, ei jättänyt mitään viestiä kenellekkään.

Kun sain tiedon tapahtuneesta, menin aivan lukkoon, en tuntenut mitään. Vasta monen päivän kuluttua tuli kauhea epätoivo ja itsesyytökset. Hautajaisten jälkeen en taaskaan tuntenut mitään, olin vain ja jatkoin arkea normaalisti (emme asuneet yhdessä). Varmaan vasta muutama viikko sitten ymmärsin tapahtuneen, koska siitä asti suru on ollut pahinta. Tuntuu, ettei vaan jaksa mitään. Mies pyörii koko ajan mielessä ja tuska on hirvittävä. En tosiaan tiedä miten tästä voi koskaan selvitä.. tai ehkä ei koskaan selviä kokonaan. jotenkin vaan arkea on pyöritettävä..

Isoveljeni lähti oman käden kautta 15-vuotiaana, 6 vuotta takaperin. Itse olin tuolloin 13.

Kyllä voin kertoa että mikäli välit omaiseen on kunnossa, ja normaali ihmisestä on kyse, ikävä ja suru ei katoa koskaan, sen kanssa oppii pikemminkin elämään..

Jokainen joka itsaria miettii, voisi ensin ajatella vanhempiaan, sekä sisaruksiaan.. Kaikki vanhemmat rakastavat lapsiaan jollain tavalla, vaikkeivät sitä aina näyttäisikään.. Sisaruksista puhumattakaan.

En ole kenenkään itsemurhan tehneen läheinen.. Mut ehkä paremminkin kandidaatti sellainen.
Sanoisin vain et ymmärrän niitä itsemurhan tehneitä. On aika turhaa miettiä sitä et millaisen surun jälkeensä jättää joillekin ihmisille. Jos ei itse enää kestä tilannetta ja on menettänyt elämänhalunsa niin silloin on varmasti lupa tehdä elämälleen mitä haluaa. Omassakin tapauksessa uskon et jokainen ystäväni ja läheiseni ymmärtää täysin minua ja sen miksi ehkä päädyn tähän ratkaisuun. Ei siitä kukaan tiedä eikä tule tietämäänkään ennen kuin sen viimeisen viestin isälle laitan.

Jaa a.. Tapa ittes vaa, turhaa sä täällä uhoot :) Luultavimmin olet perus pelle joka uhoo täällä tappavansa itsensä, sääliäkö kaipaat? Soita vaikka avustavaan nro palveluun.

Mut ketään tällä palstalla tuskin kiinnostaa mitä elämälläsi teet, kyllä me sua ymmärretään, vaikka itses tappasitki. mo

Pikkusiskon muistolle

15-vuotias veljeni tappoi itsensä.Elmäni muuttui täysin,mikään ei ole ennallaan.Kannan tätä tuskaa koko loppuelämäni ajan,toivon mukaa aika lievittää sitä.Mielessä liikkuu kaikenlaista ja välillä tuntuu että sekoan..ahdistaa niin hirveästi,en kestä enäää!ihan sama mitä sanon tai teen niin hän tulee mieleen.koko ajan jollai tasolla tulee tapahtunutta ajateltua..niinkuin kaikki olisi unta,tämä on vain niin outoa ja epätodellista..en pysty sulattamaan ja ymmärtämään tätä.koko elämäni on pilalla.yhtäkkiä ihminen jonka kanssa olet elänyt koko elämäsi,kasvanut hänen kanssaan,nähnyt hänet joka päivä,on poissa..ihan kuin eläisin sumussa,en näe enkä kuule mitään,en jaksa tätä.miksi elämä on näin rankkaa?toiset pääsee niin helpolla mutta joitaki elämä potkii päähän niin rankasti.oon niin pettynyt elämääni.veljeni kuoleman jälkeen olen alkanut pelätä kaikkea mahdollista.minua ei voi jättää edes yksin koska pelkään niiin paljon.ja täällä pienessä kyläsämme ihmiset osaa olla sitten törkeitä!haukutaan ja puhutaan paskaa,käydään kimppuun tosissaan kun ihminen on heikoimillaan!kaikki tuijottavat...

Ymmärrän oikein hyvin miten niin "hirveän" teon voi tehdä. Ymmärrän helposti myös sen kuinka jonkun toisen takia sitä ei teekään. Kun koko maailma käyttää sinua sylkykuppina eikä maailmassa ole ketään, ei ketään. Tämä syyllistämiskulttuuri, jossa ei edes suku pidä yhtä, saattaa johtaa siihen ettei joskus vain voimat riiitä, ei riitä vaikka haluaisi. Voi olla että on surullista ja olisi palkitsevaa jos voisi maailmaa muuttaa mutta kun aina ei voi.

Jouduin niin pahaan elämäntilanteeseen, että kuvittelin, ettei mulla ole enää muuta vaihtoehtoa ku kuolla. Luulin, että toisetkin halusi mun kuolemaa. Yritin itsaria, mutta pääsyin sairaalaan ja sit psykiatriselle suljetulle pariks viikoks. Tämän jälkeen kun mulla alkoi pää/psyyke tasaantua, tajusin, että olin henkisesti sairastunut. Kun aloin lääkitykellä parantumaan, huomasin että asiat onkin ihan toisin. Olin kuvitellut kaikkien vihaavan mua jne. Jos joku miettii kuolemaa ratkaisuna, kannattaa mennä oikeesti lääkäriin. Kyseessä on todennäköisesti psyykkeen häiriö, joka voidaan hoitaa. Ja elämästä tulee taas tasapainoinen. Onnex itse, en onnistunut yrityksessäni, olen nyt jälkikäteen vasta tajunnut, kuinka kova paikka se olisi ollut rakkailleni!

Tiedän montakin itsarin tehneitä,tuttuja ja tuntemattomia.

Tarinoita syistä ja tavoista.

Onhan ne surullisia tapauksia,mutta kaikesta yli pääsee ajan kanssa..

Aina ollaan sanomassa että kyllä apua saa ja sitä löytyy.
Ei se niin vaan ole kaikkien kohdalla.

Jos joku haluaa vaihtaa ajatuksia aiheesta niin voi meilata.


[email protected]

Luin juuri Anna-Leena Härkösen kirjan Loppuunkäsitelty. Siinä on hänen päiväkirjamerkintöjään vuoden ajalta alkaen Joulukuusta 2003, jolloin poliisit tulivat ovelle ja kertoivat hänen siskonsa Killin hypänneen kalliolaisen kerrostalon tuuletusparvekkeelta asfalttiin. Kirja on todella hyvä kuvaus surusta, kaipuusta, voimattomuudesta, itsesyytöksistä ja jopa vihasta, jota läheisen itsemurha aiheuttaa. Suosittelen lukemaan!

Minäkin haluaisin tappaa itseni, mutta en uskalla itelle mittää tehä. Huoran perseestä olen syntynyt tänne vain kärsimään henkisesti

Ai itsemurhan tehnyt on syyllinen teidän kaikkien muiden kärsimykseen?!! Mistähän vitusta teidätkin on paskannettu. Itsemurhan tehnyt on tekonsa ensimmäinen ja ainoa uhri. Te muut olette vain sijaiskärsijöitä. Yhtä hyvin voisitte syyttää liikenneonnettomuudessa kuollutta kuskia koska hän ei harjoitellut ajamista tarpeeksi ja säästänyt teitä kärsimyksiltänne.

Oletteko ajatelleet että läheisenne itsemurha saattoi johtua TEISTÄ, siitä kuinka sietämättömiä kusipäitä te olitte, siitä ettette voineet auttaa koska se olisi vaatinut uhria luopumaan jostakin olennaisesta itsessään.

Ikävä kyllä kaikki ei apua saa vaikka sitä kuinka itkisi ja rukoilisi, ei edes lähiomaisiltaan. Itse tässä tilanteessa ja ainoa "apu", jota mieluusti jaetaan, on voivottelu ja selän kääntäminen.
Auttaa voitaisiin mutta sitä ei yksinkertaisesti haluta tehdä.
Itse pyrkinyt auttamaan aina sitä pyydettäessä ja tämä nyt tuntuu ikävältä, kun vastavuoroisuus ei pelaakaan.

Joskus ne omat voimat vaan loppuvat ja kaikki risut käännettyään huomaa, ettei kukaan välitäkään. Mielestäni turhaa puhua jälkeenpäin itsekkyydestä ja ihmetellä miksei pyytänyt apua asioihin.

Mä tulin vaan kertomaan, että itsemurhan tehneet ovat tällä hetkellä helvetin liekeissä.