Viime talvena tapahtui jotain täydellistä. Seuraamme liittyi komein koskaan näkemäni mies, joka ihmeen kaupalla oli kiinnostunut minusta. Mies otti usein yhteyttä, ja en ollut uskoa sitä todeksi. Alkoi elämäni ihanin aika, olin kuin sulaa vahaa ja hymyilin koko ajan. Vietimme aikaa yhdessä, ja rakastuin kaikkeen hänessä: ulkonäköön, luonteeseen, ääneen, tuoksuun, kaikkeen.
Suhteessa oli kuitenkin yksin "ongelma": mies oli ulkoisesti täydellinen - ja sen huomasivat myös kaverini. Kaikki lirkuttelivat hänelle illanvietoissa ja kehuivat häntä. Aina, kun emme viettäneet iltoja yhdessä, en pystynyt keskittymään mihinkään, koska pelkäsin, että hän löytää jonkun toisen: koska hän sai melkein kenet vaan, miksi tyytyisi minuun? Se raastoi sydäntä ja yritin kaikin keinoin panostaa ulkonääköni, mutta joka kerta peiliin katsoessa tuntui, etten riitä.
Keväällä oli pakko panostaa opiskeluun, ja sydäntä raastaen kieltäydyin viettämästä hänen kanssaan aikaa. Hän kyseli minua muutamaan kertaan, mutta kieltäydyin. Emme nähneet pitkään aikaan, ja lähetin hänelle kesän alussa viestin, haluasiko hän vielä nähdä, saamatta vastausta (hänen numeronsa tosin vaihtuvat usein, elättelen toivetta ettei hän ehkä saanut viestiä..). Yhteisiltä tutuilta kuulin, että hänellä oli jo joku uusi (tai useampikin) nainen, joita hän tapaili. Sydämeni oli aivan hajalla.
Tuntuu, että jos olisin antanut opiskelujen olla, emme olisi ehkä erkaantuneet ja pilasin kaiken sen takia. Hän oli kuitenkin alussa niin kovin kiinnostunut, viestejä tuli joka päivä. Vaikka olen yrittänyt kaikilla tavoilla päästä yli, se on vaikeaa, sillä kukaan ei ainakaan ulkoisesti voita häntä - ehkäpä jossakin kohtaa opin huomaamaa paremmin sisäisen kauneuden? Toisaalta yritän ajatella järjellä: jos tunne olisi iskenyt häneen yhtä kovasti kuin minuun, kai hän olisi vielä yrittänyt ottaa yhteyttä. Ja, kuten jo sanoin, kumppanin täydellisessä ulkonäössä on ongelmansa: on hirveän raskasta tuntea itsensä koko ajan huonommaksi ja nähdä muiden roikkuvan oman miehen perässä.
Olo tuntuu kuitenkin epätoivoiselta: pelkään, etten rakastu enää ikinä samalla tavalla. Kukaan muu mies ei ole saanut minua yhtä sekaisin, ja menetän jo uskoani, että kukaan saisikaan. Olen melkein jo pakottautunut tottumaan ajatukseen, että menen ehkä naimisiin jonkun "ihan kivan" miehen kanssa, ja elämä on "ihan ok", muttei enää koskaan yhtä ihanaa. Masennun asiasta jatkuvasti, kun tuntuu ettei missään ole mitään järkeä. Ennen sentään olin toivoa täynnä ja uskoin, että oikea tulee vielä kohdalle, nykyään jokaisen miehen kohdatessani ajattelen vain, ettei mies vedä vertoja entiselleni.
Kiitos, jos joku jaksoi kuunnella tätä epäselvää vuodatusta. :s Onko kellään muulla samantapaista tilannetta? Oletteko löytäneet uuden rakkauden, vaikka ette olisi voineet uskoa enää löytävänne? Voiko sisäinen kauneus lopulta voittaa ulkoisen?
Suhteessa oli kuitenkin yksin "ongelma": mies oli ulkoisesti täydellinen - ja sen huomasivat myös kaverini. Kaikki lirkuttelivat hänelle illanvietoissa ja kehuivat häntä. Aina, kun emme viettäneet iltoja yhdessä, en pystynyt keskittymään mihinkään, koska pelkäsin, että hän löytää jonkun toisen: koska hän sai melkein kenet vaan, miksi tyytyisi minuun? Se raastoi sydäntä ja yritin kaikin keinoin panostaa ulkonääköni, mutta joka kerta peiliin katsoessa tuntui, etten riitä.
Keväällä oli pakko panostaa opiskeluun, ja sydäntä raastaen kieltäydyin viettämästä hänen kanssaan aikaa. Hän kyseli minua muutamaan kertaan, mutta kieltäydyin. Emme nähneet pitkään aikaan, ja lähetin hänelle kesän alussa viestin, haluasiko hän vielä nähdä, saamatta vastausta (hänen numeronsa tosin vaihtuvat usein, elättelen toivetta ettei hän ehkä saanut viestiä..). Yhteisiltä tutuilta kuulin, että hänellä oli jo joku uusi (tai useampikin) nainen, joita hän tapaili. Sydämeni oli aivan hajalla.
Tuntuu, että jos olisin antanut opiskelujen olla, emme olisi ehkä erkaantuneet ja pilasin kaiken sen takia. Hän oli kuitenkin alussa niin kovin kiinnostunut, viestejä tuli joka päivä. Vaikka olen yrittänyt kaikilla tavoilla päästä yli, se on vaikeaa, sillä kukaan ei ainakaan ulkoisesti voita häntä - ehkäpä jossakin kohtaa opin huomaamaa paremmin sisäisen kauneuden? Toisaalta yritän ajatella järjellä: jos tunne olisi iskenyt häneen yhtä kovasti kuin minuun, kai hän olisi vielä yrittänyt ottaa yhteyttä. Ja, kuten jo sanoin, kumppanin täydellisessä ulkonäössä on ongelmansa: on hirveän raskasta tuntea itsensä koko ajan huonommaksi ja nähdä muiden roikkuvan oman miehen perässä.
Olo tuntuu kuitenkin epätoivoiselta: pelkään, etten rakastu enää ikinä samalla tavalla. Kukaan muu mies ei ole saanut minua yhtä sekaisin, ja menetän jo uskoani, että kukaan saisikaan. Olen melkein jo pakottautunut tottumaan ajatukseen, että menen ehkä naimisiin jonkun "ihan kivan" miehen kanssa, ja elämä on "ihan ok", muttei enää koskaan yhtä ihanaa. Masennun asiasta jatkuvasti, kun tuntuu ettei missään ole mitään järkeä. Ennen sentään olin toivoa täynnä ja uskoin, että oikea tulee vielä kohdalle, nykyään jokaisen miehen kohdatessani ajattelen vain, ettei mies vedä vertoja entiselleni.
Kiitos, jos joku jaksoi kuunnella tätä epäselvää vuodatusta. :s Onko kellään muulla samantapaista tilannetta? Oletteko löytäneet uuden rakkauden, vaikka ette olisi voineet uskoa enää löytävänne? Voiko sisäinen kauneus lopulta voittaa ulkoisen?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sattuuhan noita, että kiinnostavalla miehellä olis vientiä enemmänkin. On minusta vähän väärin aikoa menemään edes treffeille jonkun "ihan kivan" kanssa, jos tietää, ettei pysty edes vahingossakaan kiinnostumaan sillä hetkellä kenestäkään uudesta, jos on vielä tunteissa aivan kiinni muualla. Ei tavallaan ole vastaanottavainen ollenkaan millekään muulle, eikä edes halua. Joskus on tullut käytyä "ihan kivan" miehen kanssa treffeillä, mut sekin pitkän vonkumisen jälkeen ja aika selväksi kyllä olen tehnyt, että tämä ei sitten tarkoita muuta kuin kivaa iltaa, mutta ei jatkoja eikä enempää.
Tiedän tuon tunteen, ettei usko itseensä, ja aina löytyy syitä, kun tulee se heikko hetki. Kun ei tietyistä syistä ole luottanut itseensä ja ei itse ole pystynyt siksi suhteeseen, mutta ei hyväksyisi toista kenellekään muullekaan. Joskus on ollut sellainen kokemus, että ei itsensä takia itse ole pystynyt, mutta ei voi sietää ajatusta, että kukaan muukaan saisi. Pitää vaan tehdä töitä itsensä kanssa, ikä auttaa myös ja kaikissa on omat hyvät ihanat puolensa. Toisaalta olen sitä mieltä, että jos itse ei ole vaikka tuon asian kanssa valmis, niin ehkä ei ole silloin hyvä aloittaakaan suhdetta. Kyllä se ajatus aikanaan kypsyy ja itseään kohtaan tulee hyväksyvämmäksi ja armollisemmaksi ja oppii nauramaan asioille ja ne menee mittasuhteisiin. Toisaalta myös se ajatus, että millainen ihminen sitten itse olisi ollut toiselle suhteessa, kun olis ollut kovin heikoilla itsensä kanssa, ei ole kovin houkutteleva. Eli on se tavallaan toisenkin kannalta parempi, et on sellainen parempi tilanne itsensä kanssa.
Toisaalta hyvä, että olet panostanut opiskeluun. Sitä omaa elämää pitää ollakin ja asioita, mitkä on aivan omia itseä varten juttuja. Ne saa sulle just sitä itseluottamusta ja persoonallisuutta. Kyllä sä vielä tapaat hänet tai jonkun muun, kun aika on hyvä. Luota siihen, että asiat järjestyvät aina jotenkin. Mutta ei sellaista hätäpäissäänratkaisua kannata tehdä, että pitäis mennä jonkun ihan kivan kanssa ihan kauheaan suhteeseen, josta teeskentelis olevan ihan kiva ja tietäis, että ihan ankeaa kuitenkin.
Voisko ajatella et hyvä, et sä olet voinut opiskella, ja hyvä, et mies on mennäkseen jos nyt menee. Jos sille on tärkeää jotkut ulkonäköseikat, se saa selvitä nyt tuota kautta. Jos se on lähteäkseen, se olis lähtenyt vaikka olis ollut sun kanssa ja jos se on palatakseen, se tulee vielä sua vastaan.
Ei voi sanoa mitään faktaa kauneudesta, koska sisäinen sekä ulkoinen kauneus on aina subjektiivine nkokemus. Lisäksi sisäisesti viehättävä ihminen on viehättävä, oli minkä näköinen tahansa, ja ulkoisesti hyvännäköinen rasittava ihminen ei näytä hyvältä, koska mielikuvat ihmisestä ratkaisee paljon.
Voi kun ihana viesti :) Voi olla, että on tehtävä nyt oman itsen kanssa töitä ennen kuin voi alottaa vakavaa suhdetta. Ja toi on totta, että ehkä se olis lähteäkseen ollut, olsin opiskellut tai en. Nyt ainakin pääsin kauan toivomaani opiskelupaikkaan.
Toivottavasti aika parantaa, vaikka vielä ei siltä tunnu. Kiitos kannustavasta viestistä!
Niin ja siis ainakin aluks hän oli kovin kiinnostunut, soitti ja tekstasi paljon, että hetken jo luulin olevanikin muuta kun "ihan kiva". Ja itekkin aika tyhmästi käyttäydyin, mutta ehkäpä hän olis sen hyväksynyt, jos olis ollut se oikea.
Kakaroitten kirjoituksia.. plääh :/
Kyllä sisäinen kauneus lopulta voittaa ulkoisen kauneuden.
Älä muuta itsessäsi mitään sellaista mitä et halua muuttaa, ole juuri sellainen kun olet.. se ihana oma itsesi..muista ole kepeä iloinen keikistele hulluttele nauti elämästä hymyile aina ..huomaat kohta miten elämäsi muuttuu..ja kohtaat jotain sellaista mistä et osanut uneksiakaan..luota itseesi..niin kaikki muuttuu :))