Täytyy sanoa että olen pettynyt tähän maailmaan, siihen mitä se ihannoi ja mitä se vaatii.
Luulin että olisi kannattavaa olla sinkkuna siihen asti kunnes löytäisi pysyvän suhteen, eikä lähtisi joka viikonloppu kännissä etsimään seuraa. Luulin että naiset kunnioittaisivat ihmistä joka on säästänyt itseään juuri heitä varten. Luulin että edes koulutetut ihmiset olisivat "ihmisiksi" ja etsisivät vain vakavia suhteita.
Nyt oon tavannut / lukenut / tutustunut / nähnyt niin paljon että omat elämän tukipilarit on horjuneet niin pahasti että on tullut katumapäälle oikein kunnolla. Olisi kannattanut alkaa iskemään naapurikoulun tyttöjä 15 vuotiaana. Tuntuu että olisi kannattanut 18v täytettyä rampata baareissa jatkuvasti etsiessä sitä kaikkien tuntemaa yhden yön seuraa, kehittyen ns. pelimieheksi joka osaa sitten oikean löydyttyä. Olisi edes ammattikorkeassa käydessäni ollut sen verta rohkeutta että olisi kaveriporukalla mennyt perjantaisin viikonloppukännit vetämään.
Vaikka minulla on koulutus, terveys ja työ niin silti tuntuu että koko elämäni on heitetty hukkaan ja että en voisi löytää enää ketään samankaltaista. Löydän korkeintaan jonkun yh-äidin joka minut huolisi tai jonkun niin ruman että ketään muu ei sitä huolitsisi. Luulin että olisin onnellisempi yksin, mutta opintojen jälkeen yksinäisyys on triplaantunut ja olen lähes eristäytynyt muusta maailmasta, näin ainakin minusta tuntuu. Tuntuu etten koskaan saavuta onnellisuutta, en koskaan saa täytettyä sitä aukkoa jonka tunnen sydämessäni. Vaikka ulkopuolinen tuntematon voisi päätellä että olen kiinnostava ja vahva, tunnen itseni tyhjäksi, heikoksi sekä tylsäksi ihmiseksi joka ei koskaan saa herätettyä naisessa rakkauden paloa.
Osaksi voin syyttää itseäni kun en ole alistunut suomalaisuuden "kulttuuriin" ja mennyt sen mukava vaan halusin olla erilainen. Halusin olla se jolla pää pysyy pinnalla ja joka pitää elämän pilareita vahvasti pystyssä. Olen etsinyt kumppania nyt kohta vuoden joka auttaisi pitämään niitä pystyssä. Nyt tuntuu että hylkäämisten jälkeen pilarit vain painavat päivä päivältä enemmän. Pian ne kaatuvat päälleni ja oma minäni hajoaa miljooniksi sirpaleiksi.
Vielä jaksan pitää toivoa pystyssä mutta kuinka kauan? Kuinka paljon on matkaa siihen että heittäydyn masentuneena ja pirstaloituna rekan tai junan eteen? Tunteeko kukaan teistä samoin?
http://www.youtube.com/watch?v=lL2ZwXj1tXM
Luulin että olisi kannattavaa olla sinkkuna siihen asti kunnes löytäisi pysyvän suhteen, eikä lähtisi joka viikonloppu kännissä etsimään seuraa. Luulin että naiset kunnioittaisivat ihmistä joka on säästänyt itseään juuri heitä varten. Luulin että edes koulutetut ihmiset olisivat "ihmisiksi" ja etsisivät vain vakavia suhteita.
Nyt oon tavannut / lukenut / tutustunut / nähnyt niin paljon että omat elämän tukipilarit on horjuneet niin pahasti että on tullut katumapäälle oikein kunnolla. Olisi kannattanut alkaa iskemään naapurikoulun tyttöjä 15 vuotiaana. Tuntuu että olisi kannattanut 18v täytettyä rampata baareissa jatkuvasti etsiessä sitä kaikkien tuntemaa yhden yön seuraa, kehittyen ns. pelimieheksi joka osaa sitten oikean löydyttyä. Olisi edes ammattikorkeassa käydessäni ollut sen verta rohkeutta että olisi kaveriporukalla mennyt perjantaisin viikonloppukännit vetämään.
Vaikka minulla on koulutus, terveys ja työ niin silti tuntuu että koko elämäni on heitetty hukkaan ja että en voisi löytää enää ketään samankaltaista. Löydän korkeintaan jonkun yh-äidin joka minut huolisi tai jonkun niin ruman että ketään muu ei sitä huolitsisi. Luulin että olisin onnellisempi yksin, mutta opintojen jälkeen yksinäisyys on triplaantunut ja olen lähes eristäytynyt muusta maailmasta, näin ainakin minusta tuntuu. Tuntuu etten koskaan saavuta onnellisuutta, en koskaan saa täytettyä sitä aukkoa jonka tunnen sydämessäni. Vaikka ulkopuolinen tuntematon voisi päätellä että olen kiinnostava ja vahva, tunnen itseni tyhjäksi, heikoksi sekä tylsäksi ihmiseksi joka ei koskaan saa herätettyä naisessa rakkauden paloa.
Osaksi voin syyttää itseäni kun en ole alistunut suomalaisuuden "kulttuuriin" ja mennyt sen mukava vaan halusin olla erilainen. Halusin olla se jolla pää pysyy pinnalla ja joka pitää elämän pilareita vahvasti pystyssä. Olen etsinyt kumppania nyt kohta vuoden joka auttaisi pitämään niitä pystyssä. Nyt tuntuu että hylkäämisten jälkeen pilarit vain painavat päivä päivältä enemmän. Pian ne kaatuvat päälleni ja oma minäni hajoaa miljooniksi sirpaleiksi.
Vielä jaksan pitää toivoa pystyssä mutta kuinka kauan? Kuinka paljon on matkaa siihen että heittäydyn masentuneena ja pirstaloituna rekan tai junan eteen? Tunteeko kukaan teistä samoin?
http://www.youtube.com/watch?v=lL2ZwXj1tXM
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mä luulen, että naiset ja ihmiset yleensäkin kunnioittavat ihmistä joka uskaltaa elää. Kuunnella itseään ja elää sen mukaan. Jos sä teet jotain tavotteita minkä mukaan sä elät, tee ne itseäs varten eläkä muita ja muiden kunnioitusta varten.
Tuut huomaamaan, että ihan sama mitä sä päätät tehdä, se on aina jonkun mielestä päin persettä. :-) Oot ehkä jo huomannutkin, että kauniit idealismiset aatteet ei aina saa kauheesti kannatusta. Vaikka sä ja pari muuta niistä tykkäiskin.
Niin se linkki. :-)
http://www.youtube.com/watch?v=rgFQ6WmxdMs
And be a simple kind of man
Oh, be something you love and understand
Ole sellainen mies, jota pystyt itse rakastamaan. Kyllä te miinustelijatkin ehkä joskus tajuatte että teidän parasta mä tässä ajan kertomalla ajatuksiani, en kiusatakseni. :-)
Oon itsekin jotain surkeudesta oppinut.
Mitäs sä sittet teit nuoruutesi aikana? Ollut kotona pelaamassa nettipelejä?
Sehän on ihan selvä juttu, että jos liikkuu siellä missä on muita nuoria, niin kohtaa todennäköisemmin jonkun kumppaniehdokkaan.
Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeampaa on ketään löytää. Se opiskeluaika on aika ideaalista aikaa kumppanin löytämiselle, joten harmi jos et silloin mitään asian eteen tehnyt.
http://www.youtube.com/watch?v=Gj-zO4yh6zc
Tämmösiä tunteita on joskus läpi käyty. Nomy.