Tahtoisin kuulla, millaisia käytännön keinoja sinkkuna elelijöillä on siihen, ettei turhuuden, yksinäisyyden ja vajavaisuuden tunteet tunge mistään mahan pohjalta puristamaan sydänalaa!
Itse olen jo melkein elämäntapasinkku omien taipumuksieni vuoksi, ja tahtoisin olla onnellinen ja tyytyväinen itseeni vaikka vastentahtoisesti sinkkuna olenkin.
Yksinäisyys ja hyväksynnäntarve ajavat huonoihin ihmissuhteisiin, joihin jään vielä katalasti roikkumaan. Tämä kaikki syö itsetuntoa ja -kunnioitusta niin paljon, että yksin viihtyminen on aivan käsittämättömän vaikeaa.
Eli omia kokemuksia, vastaavia tarinoita tai käytännön neuvoja kehiin!
Itse olen jo melkein elämäntapasinkku omien taipumuksieni vuoksi, ja tahtoisin olla onnellinen ja tyytyväinen itseeni vaikka vastentahtoisesti sinkkuna olenkin.
Yksinäisyys ja hyväksynnäntarve ajavat huonoihin ihmissuhteisiin, joihin jään vielä katalasti roikkumaan. Tämä kaikki syö itsetuntoa ja -kunnioitusta niin paljon, että yksin viihtyminen on aivan käsittämättömän vaikeaa.
Eli omia kokemuksia, vastaavia tarinoita tai käytännön neuvoja kehiin!
Vastaukset 17
Vanhimmat
Keksi jatkuvasti jotain tekemistä. Netissä roikkuminen passivoi älyttömästi. Päivän päätteeksi on paljon parempi olo, kun on saanut tehtyä jotain.
En minä ainakaan tunne itseäni yksinäiseksi tai vajavaiseksi vaikka yksin elelenkin. Mutta toisaalta olen itse valinnut tämän tavan elää, eli en ole vastentahtoisesti sinkkuna. Minulla on töiden lisäksi mukavia harrastuksia ja viikonloppuisin vietän aikaa kavereiden kanssa etkoilla ja baareissa. Ei tässä tylsä ehdi kovin usein tulemaan.
Ei tässä ole vain sinkkudesta kyse, vaan elämästä yleensä: jokainen tilanne on nähtävä uutena mahdollisuutena, ei pidä jäämään murehtimaan sitä mitä ei ollut vaan sitä mitä *voisi olla*. Herättää se kipinä ottaa selvää asioista, toteuttaa unelmiaan joita uudet tilanteet (oli ne sitten sinkkuus, työttömyys, lottovoitto tai parisuhde) nostaa esiin.
Ainahan tuo ei onnistu, vaan välillä toki voi antaa luvan itselleen käydä pohjalla, kunhan muistaa palata itsesäälin syövereistä takaisin pinnalle entistä ehompana...
Hyviä vinkkejä! Kiitti.
Mun ongelman ydin on varmaan itsellä jo tiedossa. Pitäis oppia tykkäämään itsestäni enemmän. Ja oikeasti nauttimaan siitä ajasta, jonka olen ihan yksin. Joku sisäänrakennettu taipumus vain kaivata sitä seuraa ja huomiota. Muuten tuntuu, kuin olisi jotenkin turha ja epäonnistunut. Ja oisihan se ihan kiva elää sitä arkea jonkun kanssa.
No, pettämis- ja avioerotilastot, yksinhuoltajuustilastot, alkoholin kulutustottumukset sekä muutenkin meininki yöelämässä... joskus myös kaveripiirissä. Naidaan ristiin, petetään, pannaan varattuja, ollaan epämääräisiä, teeskennellään vaikeasti tavoiteltavaa... ei hyvän tähden. Kuka sellaista jaksaa.
Ehkä ne suurimmat motivaattorit säilyä sinkkuna löytyy niin, että menee jonnekin helsinkiläiseen yökerhoon viikonloppuna ja katsoo sitä päihtynyttä lihatiskimeininkiä, jossa liian iso osa vonkaajista on ensinnäkin jo varattuja ja toisekseen kukaan ei lähesty selvinpäin. Ja koska kukaan ei ylipäätään lähesty missään muualla kuin yöelämässä jos lähestyy, niin se siitä sitten.
Vain pienen pieni murto-osa sinkuista nykypäivänä tuntuu etsivän sellaista perinteistä, pysyvyyteen tähtäävää kunnollista parisuhdetta. Ennemmin sitten haalitaan vaikka fuckbuddeja tmv. irtopanoja. Ihmiset haluavat panna ketä huvittaa, olla humalassa ja toilailla. Eletäänhän me niin liberaalissa yhteiskunnassa. Ja motivaattorina tälle perseilylle on se, että se kaikkihan on niin yleistäkin. Koska muutkin, niin minäkin. Ja sitten sitä ryvetään kolmiodraamoissa ja uskottomuuksissa. En jaksa enää edes yllättyä siitä, että pettämisuutisia kuulee tuon tuosta. Suhteet kaatuvat, kun halutaan aivan kaikki ilmaiseksi, eikä mitään sääntöjä tai rajoituksia.
Eli kyllä joo. Olen ihan mielelläni sinkku.
Vaikea sanoa...ehkä kannattais vetää läpi sarja huonoja treffejä niin olet seuraavan puoli vuotta onnellinen jokaisesta yksin vietetystä hetkestä
Joo. Tämä oli hyvä. Kun pettyy riittävän monta kertaa putkeen esimerkiksi narsistiseksi osoittautuneeseen treffiseuraan, niin johan rupesi yksinolo kiinnostamaan.
1. Vähemmän paineita juhannuksen, vapun, uudenvuoden yms. yhteiseen viettoon. Suuret juhlat ovat kumminkin hauskempia rennosti omalla kaveriporukalla.
2. Vapaus lähteä matkalle tai illanviettoon spontaanisti ilman että tarvitsee sopia siitä toisen kanssa.
3. Ei tarvitse miettiä, mitäköhän se toinen taas tarkoitti, onkohan se loukkaantunut.
--> Vähemmän draamaa!
4. Ei tarvitse tuijottaa kännykkää ja odottaa, että toinen vastaisi. Ei ole jatkuva huoli ja ikävä niin kuin armottomasti rakastuneella silloin, kun on hetken erossa kumppanista.
5. Saa flirttailla vapaasti kaikille kiinnostaville ihmisille ilman huonoa omaatuntoa.
6. Enemmän aikaa panostaa läheisiin ystävyyssuhteisiin ja tutustua myös uusiin ihmisiin.
7. Suuret päätökset (esim. muutto toiselle paikkakunnalle) saa tehdä yksin.
8. Voi käydä treffeillä ja kokeilla eri vaihtoehtoja ;)
Voisin jatkaa listaa vielä pitkään.... :) Ei tämä nyt niin kamalaa ole! Tällä hetkellä olen mielelläni ja vapaaehtoisesti sinkku, sillä asun väliaikaisesti ulkomailla ja haluan nauttia elämästäni täällä ilman vakisuhteen rajoituksia.
Sinkut kunniaan! Sitä paitsi, sinkkuna olevien kavereiden kanssa on paaaaljon hauskempaa lähteä ulos kuin seukkaavien. Olet siis luultavasti myös halutumpaa bileseuraa sinkkuna! ;)
Jee, tällaista lisää. ;) Ja viimeiseen kommenttiin yhdyn täysin. Mulle on monet sanoneet, että mun kanssa on hauskinta lähteä ulos. Ehkä tuo helposti viihteelle päätyminen ja samaten alkoholin uppoaminen karkoittaa ne mukavat miesehdokkaat kauemmaksi ja vastaan tulee nimenomaan noita miehiä, joista tympatar kirjoitti.. (mahtava viesti sekin, by the way)
Kauan uskotte olevanne tyytyväisiä sinkkuuteen ihan vaikkapa vain numerollisesti iän puolesta? Toki ennemmin yksin kuin että pitäisi iän painaessa päälle ottaa joku keskinkertainen mies, mutta näin täysin idioottimaisesti kysyttynä!
Itse olen pian 25v ja olisihan se ennen kolmikymppisenä oloa ihan mukava joku hyvä tyyppi löytää. (Pientä edistystä omassa asenteessa jo.. Reiluna parikymppisenä uskoin olevani jo väh. kahden lapsen äiti kolmissakymmenissä..)
teininä mä ajattelin, et kakskymmppiset on vanhoja aikuisia. Piti olla mies ja laps. Kakskymppisenä mä ajattelin, et elellään täs nuoruutta joku vuos ja sitoudutaan sitten. Kaksvitosena mä ajattelin, että mikäs ohhoh, en sitoutunut, mut josko sitä ennen kolmeekymmentä, sehän se alkais olla sellanen joku virstanpylväs, et pitäis olla elämä kondiksessa ja perhe jo alullaan. Mitäs mä nyt kolmikyppisenä miettisin. Järki on tullut päähän. En mieti enää. Aika pitkään sitä on turhia miettinyt, joku viistoista vuotta varmaan. Olis paljon sillä energialla tehnyt muuta.
Et älä kuvittele et sulla on kolmikymppisenä saavutetttuna jotain. Ehkei ole.
Okei! mä yritän nyt siis asennoitua kerrankin järkevästi ja oikein. Ja totta, noin se varmaan meneekin :) ei pitäis tehä elämästä liian vaikeeta itelle.
Hyvin menee kunhan ei anna tunteille valtaa. On vaan oma ittensä ja nauttii kaikesta muusta. Tulin tähän tulokseen, kun jäin työttömäksi ja nautin täysin olostani. Oikein mieli lepää. Laskeskelin tossa että hyi hirvitys jos tässä vielä joutuisi seurustelemaan, ensin pitäis hankkia auto, koska naiset haluu olla auton kyydissä, no sitten nousee puhelinlaskut kaikenmaailman paapatusta kuunnellessa, sit pitää ostaa karkkia ja pizzaa ja käydä kahvilla ja ostaa lahjoja, ja sit luultavasti muija on jo pettämässä jossain looraansa levittelemässä.
En mieti tai pohdi että olen sinkku,olisin lähes samanlainen vaikka tulisi se oikea nainen..
Mä olen niin onnellinen sinkkuna, että mulle puolestaan joku sais listata asioita miks ylipäänsä pitäis huolia mies elämäänsä sotkemaan?!
Juu ei kiitos, mä en huoli yhtäkään kusipäätä rajottamaan mun elämää, tää neiti ei miehiä kaipaa.
Tähän voisin lainata Anthony De Mellon pitämiä puheita:
"Ajatelkaa jotakin teille läheistä ihmistä, jota rakastatte hyvin paljon, joka on teille kallis, ja sanokaa tälle ihmiselle: "Olen mieluummin onnellinen kuin pidän sinut. Jos voisin valita, ei ole epäilystäkään, ettenkö valitsisi onnellisuutta." Kuinka moni tunsi olevansa itsekäs sanoessaan näin? Aika moni. Huomaatteko miten meidät on aivopesty? Huomaatteko miten meidät on aivopesty ajattelemaan. "Miten saatoin olla niin itsekäs?" Mutta katsotaanpa, kuka oikeastaan on itsekäs. Kuvitelkaa, että joku sanoo teille, "Miten voit olla niin itsekäs, että valitset onnellisuuden minun sijastani?" Eikö mielenne tee vastata: "Anteeksi, mutta miten sinä voit olla niin itsekäs, että vaadit minua valitsemaan sinut onnellisuuteni sijasta?!"
Eräs nainen kertoi kerran, että kun hän oli lapsi, hänen serkullaan, joka oli jesuiitta, oli tapana pitää retriittejä Milwaukeen jesuiittakirkossa. Hän aloitti jokaisen virikepuheen sanomalla: "Rakkauden koetinkivi on uhri ja rakkauden mitta on epäitsekkyys." Upeaa! Kysyin häneltä: "Haluaisitko sinä minun rakastavan itseäsi oman onnellisuuteni hinnalla?" "Haluaisin", vastasi. Eikö se ole hupaisaa? Eikö se olisi ihmeellistä? Hän rakastaisi minua uhraten oman onnensa ja minä rakastaisin häntä uhraten oman onneni, ja siinä meitä olisi kaksi onnetonta ihmistä, mutta kauan eläköön rakkaus!
Ja toinen vielä:
"RIIPPUVUUTTA LUOVA RAKKAUS
Rakastava sydän pysyy pehmeänä ja herkkänä. Mutta kun kaikin voimin yritätte saada tätä tai tuota asiaa, muututte häikäilemättömiksi, tylyiksi ja kovapintaisiksi. Miten voitte rakastaa ihmisiä, jos tarvitsette heitä? Voitte vain käyttää heitä hyväksenne. Jos tarvitsen teitä ollakseni onnellinen, minun on käytettävä teitä hyväkseni, minun on manipuloitava teitä, minun on löydettävä keinoja voittaakseni teidät omakseni en voi antaa teidän olla vapaita. Voin rakastaa ihmisiä vasta silloin, kun olen tyhjentänyt elämäni heistä. Kuollessani ihmisten tarpeelleni joudun keskelle erämaata. Aluksi se tuntuu hirveältä, yksinäiseltä, mutta jos kestätte sitä hetken aikaa, huomaatte äkkiä, että ette ole ollenkaan yksinäinen. Kyse on yksinolosta, ei yksinäisyydestä ja niin erämaa alkaa kukkia. Silloin viimein tiedätte, mitä rakkaus on, mitä jumala on, mitä todellisuus on.
Mutta huumeesta luopuminen voi olla aluksi kovaa, paitsi jos ymmärryksenne on riittävän syvä tai olette kärsineet kylliksi. On suuremmoista, jos on kärsinyt. Vain sillä tavoin siitä on saanut tarpeekseen. Kärsimystä voi käyttää kärsimyksen lopettamiseksi. Useimmat ihmiset yksinkertaisesti vain jatkavat kärsimistään. Joskus tämä selittää terapeutin ja hengellisen ohjaajan roolien välisen ristiriidan. Terapeutti sanoo: "Helpotetaan vähän kärsimystä." Hengellinen ohjaaja sanoo: "Antaa hänen kärsiä, kyllä hän vielä saa tarpeekseen tavastaan suhtautua ihmisiin ja päättää lopulta murtautua ulos tunnepohjaisen riippuvuutensa vankilasta." Tarjoanko syöpään kivun lievitystä vai leikkausta? Päättäminen ei ole helppoa."
Yksin olo ja sinkkuus on ihmisen perustila.
Parisuhde ei ole perustila.
Siitä on hyvä lähteä.
Varoitan kuitenkin tulemasta liian itsenäiseksi kuten minä olen tullut. Ei tee hyvää niin naiselle kuin miehelle. Naiselle sikäli että antaa varmaan aika ylpeän kuvan jota vaikea lähestyä ja miehelle taas siten että voi passivoitua eikä huvita olla tarpeeksi aktiivinen.
Varsinkaan jos on aika kranttu naisten suhteen ja toisaalta ei ole mahdottomasti naiselle tarjottavaa.
Mieluummin yksin tuossa perustilassa kuin väen vängällä huonossa suhteessa naisen kanssa joka ei miellytä/viehätä.