Kirjoitan vajaa 60v. äitini puolesta... Hän ei ole siis pyytänyt minua kirjoittamaan tänne, mutta nyt kun isäni kuolemasta on reilut kolme vuotta, minusta tuntuu, että jotain olisi tehtävä. On niin surullista katsoa, kuinka onneton ja yksinäinen äitini on. Toki hänellä on työnsä ja ystävänsä, mutta hän tuntuu kaipaavan seurakseen miestä, jonka kanssa voisi esimerkiksi tanssia, käydä reissuissa sekä läheisyyttä.
Parhaiten häntä tietenkin ymmärtäisi leskimies... mutta missä tällaiseen voisi törmätä??
Parhaiten häntä tietenkin ymmärtäisi leskimies... mutta missä tällaiseen voisi törmätä??
Vastaukset 10
Vanhimmat
Hei! Otan osaa suruusi. Onko äitisi ilmaissut että kykenisi/haluaisi uuteen suhteeseen? Kaikkihan eivät halua enää kumppanin kuoleman jälkeen uutta rinnalleen, ja sitä pitäisi pyrkiä muiden kunnioittamaan. Oletko keskustellut asiasta äitisi kanssa? Mikäli äitisi ei halua uutta miestä, kannattaisi teidän etsiä hänelle yhdessä jokin uusi harrastus, jokin missä hän kokisi ns "elävänsä".
Oletko varma että äitisi on onneton pelkkää yksinäisyyttään? Joskus leski voi oikeasti ikävöidä pitkäänkin, varsinkin jos hän kokee että isäsi oli hänen elämänsä rakkaus. Se mikä sinulle näkyy yksinäisyytenä ja rakkauden kaipuuna, voi olla juurikin vain sen tietyn ihmisen rakkauden kaipuuta, ja silloin ehkä kannattaisi pohtia muita keinoja saada elämäänsä lisää rikkautta. Mikäli äitisi on sinun kanssa samalla linjalla siitä, että haluaa uuden miehen rinnalleen niin voisithan alkaa käyttään äitiäsi tansseissa? Onko äidilläsi ystävää jolle voisit puhua tästä, ja joka voisi alkaa äitisi kanssa käymään jossain riennoissa hänen kanssaan? Bingossahan käy myös paljon sinkkuja, ihan kuusikymppisiä siellä monesti näkee.
Mutta uskon kyllä että äitisi ei välttämättä kaipaa uutta suhdetta, vaan enemmänkin uudenlaista toimintaa ja sisältöä elämälleen. Toki asia selviää vain juttelemalla.
Kyllä hän on kertonut, että tahtoisi löytää rinnalleen uuden ystävän, jonka kanssa käydä tanssimassa ja matkoilla jne. Ja juttuseuraa hän kaipaa. Ei siis niinkään sellaista miestä, jonka kanssa tarvitsisi muuttaa saman katon alle.
Minä toki voisin käyttää häntä tansseissa, mutta henkilökohtaisesti en välitä tanssimisesta lainkaan, joten olisin hänellä tansseissa jarruna. Ja näistä harrastuksista ja muista on kyllä keskusteltu, keksisi vain, että mikä olisi mukava harrastus. Ja olen siis ehdottomasti sitä mieltä, että hän tarvitsee uuden harrastuksen, jossa tapaa uusia ihmisiä. Siskonsa ja ystäviensä kanssa hän käy kyllä teattereissa ja ja muissa riennoissa, mutta näistä ystävistäkään ei taida olla tanssiseuraksi. Hänen siskonsakin kyllä tietää minkälaista seuraa äitini tarvitsee. Näistä ystävistä vaan ei oikein taida olla tanssiseuraksi. Kummitätini olisi oivallinen "menokumppani", mutta hän asuu toisella paikkakunnalla turhan pitkän matkan päässä jokapäiväisiin menoihin.
Bingoa en ole edes tajunnut ajatella.. ja veikkaan, että äitini toteaisi sen olevan "eläkeiläisten juttu" :D
Kiitos vastauksesta!
Joko äiti on löytänyt seuraa?
ei mihinkään
E-kontakti.fi on kätevin osoite. Hakukriteeriksi kannattaa laittaa leski mies, niin se tuottaa tulosta.
Hmmm... Entä sitten erilaiset opistojen kurssit? Nyt kun tulee tammikuu, niin varmasti alkaa erilaisia ryhmiä eri aihepiireistä. Mitä jos äitisi innostuisi lähtemään sellaiselle kurssille, jolla olisi erityisesti miehiä (esim. puukäsityöt)? Itselleni löytyi hyvä ystävä opiston kirjoittajakurssilta.
Olen kanssa n vuosi sitten leskeksi jäänyt nainen, jonka lapset ovat jo aikuisia. Ja kaipaan seuraa naisista tai miehistä matkoille, kylpylään jne.
Toistaiseksi olen pakottanut itseni lähtemään niihin enimmäkseen yksin ja on sekin ollut kotona istumista parempaa. Lisäksi käyn erilaisissa liikuntajutuissa, uimassa, kuntosalilla jne. Aktiivisesti en aio hakea seuraa esim. deittipalstoilta, kun pelkään, että niistä saisi vain lisäharmia.. Ystävä tai kumppani tulee jos on tullakseen ja olen kiitollinen, että on ollut pitkä parisuhde ja perhe.
Minusta tuli leski Itsenäisyysäivänä. Vaimoni sairasti viisivuotta. Vaikka jo vuosia olin "omaishoitajana" ja käsittelin tulevaisuutta ja tiesin jo puolivuotta sitten, että jonakin päivänä tieto vaimoni poisnukkumisesta tulee. Osasin odottaa. Silti menetys oli suuri. Ainoa lohduttava asia oli ,että ei ollut tuskaa, ei kipua. Ei ahdistusta. Ei itkua. Oli vain suru ja hiljaisuus. Joulua en edes halunnut viettää . Se tuntui niin turhamaiselta. Minulla on aikuiset ihanat lapset ja heillä on oma elämä. En tiedä mistä saisin tarmoa tarttua kiinni normaaliin elämään. Olen ollut jo monta vuotta "neljänseinänsisällä" Hoitotyö vaati 247 ajan. Kaverit häipyivät ja jäin jotenkin tuleen makaamaan. Tämä pimeys ja lumettomuus tuntuu tosi kurjalta. Aivan samalta tunne kun tiesin tulevasta. Pieni valon pilkku on keväästä ja valosta. Tuntuu vain niin kaukaiselta. Kamerat tuossa hyllyllä pölyttyvät. Luontokin on masentavan näköinen.
Omaishoito muuttaa ihmistä, tiedän 12v kokemuksella.
Kyllä vuosi-pari on maksimi mitä voi ihmiseltä vaatia omaishoitajana. Tiedän että rakasta on vaikea "hylätä" laitokseen, mutta myös hoitajan elämä on tärkeä.
Hoidin liian kauan, ei minusta enää tule sosiaalista. Matkustelen yksin, en edes kaipaa seuraa.
En myös kaipaa kenenkään seuraa. Ei sitten tarvitse selitellä, eikä mielistellä. Kyllä se vaimon sairaalassaolojakso oli myös tosi uuvuttavaa. Tuntui loppuaikoina tosi ahdistavalta. Samaan huoneeseen tuotiin aina kaikki heikkokuntoiset potilaat ja seuraavana päivänä oli taas uudet. Paitsi vaimoni, joka oli siinä huoneessa viisikk jan kuusi päivää. 10/3 oli hänen nimensä. Kerran kävi lomalla, mutta seuraavana päivänä lanssilla sairaalaan. Mulla on tää lopullinen leskeys niin uutta, että ei vielä matkat huvita. Mulle riittäisi kun tuli edes lunta ja valoisaa. Mutta kun päivälläkin pitää käyttää otsalamppua. Kuvaan luontoa puoliammatikseni ja tällä hetkellä ei luonnosta saa kuin mustavalkokuvia. Onhan ne hienoja. Mutta kun tää oma elämäkin on niin mustavalkoista.