Kumppanini valittaa, että olen aina negatiivinen. Hän ei halua kuulla työmurheistani tai rahahuolistani tms. Hänen mukaansa olen mennyt vain "huonommaksi". Mutta miksei hän ymmärrä, että myös hän on osallinen tunteistani ja onnellisuudestani. Joskus aiemmin hän kävi kanssani ruokakaupassa, teki ruokaa kotona ja aina vähintäänkin osallistui viikonloppuisin yhteiselle aterialle. Hän saattoi jopa tulle kävelylle. Nykyisin hän ei koskaan kysy tarvitsenko apua. Käyn aina yksin kaupassa, teen yksin ruoan. Olen yksin kotona. Viikonloppuisin hän herättyään syö aamiaisen ja lähtee. Tulee kotiin illansuussa. Viikolla hän tulee iltamyöhällä/yömyöhällä töistä ja vaikka tilanne tulee muuttumaan työn suhteen, niin luulenpa, ettei häntä kovin aikaisin illasta kotona näy.
En ole onnellinen, vaikka rakastan häntä, ja samaan hengenvetoon voin todeta, etten osaa irrottautua hänestä. Jos ehkä en ole parhaimmillani, kun hän tulee kotiin oltuaan koko päivän poissa, niin minun on tosi vaikea olla välittämättä tästä ainaisesta yksinäisyydestä. Mutta kyllä meidän perheessä iloa ja naurua on ja mukavia hetkiä, vaikka hän onkin poissa, ja välillä työkavereidenkin kanssa tulee puhuttua mukavia ja hauskojakin asioita. Mutta sehän se just on, että hän ei ole koskaan kotona, enkä koskaan saa viettää aikaa hänen kanssaan. Hänen tullessaan iltamyöhällä en yleensä ole parhaimmillani tai viikoloppuna illalla kun olen koko päivän viettänyt yksin...näin hän saa minusta aivan liian negatiivisen kuvan...eikä hän toisaalta halua kuunnella, jos olenkin jättänyt kerrottavaksi jonkin minua kiinnostavan tai innostavan jutun. Jos yritän kertoa hänelle jotain jota mahdollisesti olen pitänyt sydämessäni koko päivän kertoakseni hänelle kun hän tulee kotiin, niin hän vain suurin piirtein kohauttaa olkiaan ja jatkaa omia juttujaan.
En ole onnellinen, vaikka rakastan häntä, ja samaan hengenvetoon voin todeta, etten osaa irrottautua hänestä. Jos ehkä en ole parhaimmillani, kun hän tulee kotiin oltuaan koko päivän poissa, niin minun on tosi vaikea olla välittämättä tästä ainaisesta yksinäisyydestä. Mutta kyllä meidän perheessä iloa ja naurua on ja mukavia hetkiä, vaikka hän onkin poissa, ja välillä työkavereidenkin kanssa tulee puhuttua mukavia ja hauskojakin asioita. Mutta sehän se just on, että hän ei ole koskaan kotona, enkä koskaan saa viettää aikaa hänen kanssaan. Hänen tullessaan iltamyöhällä en yleensä ole parhaimmillani tai viikoloppuna illalla kun olen koko päivän viettänyt yksin...näin hän saa minusta aivan liian negatiivisen kuvan...eikä hän toisaalta halua kuunnella, jos olenkin jättänyt kerrottavaksi jonkin minua kiinnostavan tai innostavan jutun. Jos yritän kertoa hänelle jotain jota mahdollisesti olen pitänyt sydämessäni koko päivän kertoakseni hänelle kun hän tulee kotiin, niin hän vain suurin piirtein kohauttaa olkiaan ja jatkaa omia juttujaan.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sun miehes vaikuttaa tosi itsenäiseltä. Miten usein teillä harrastetaan seksiä? Tunnetko että olet vain siihen tarkoitettu? Jotkut miehet ei vaan pidä naisista, vaikka sellainen pitää olla (statusjuttu, ei saa olla näkyvästi luuseri, luuseri ei saa pimppaa jne...)ei sellaiset miehet ole kiinnostuneita viettämään aikaa naisen seurassa, vaan niillä on ne poikakaverit, joiden seurassa mittaillaan varren pituutta ja muuta paskaa. Vaikka sä sitä rakastat, se ei ole mikään järkevä syy jäädä, vaan se että miehellä olisi sulle JOTAIN ANNETTAVAA. Alat tekemään juttuja sun muiden kavereiden kanssa, niin ei tarvitse olla yksinäinen. On varmaan kivempi puhua näitäkin asioita jonkun kanssa kasvotusten, eikä näin anonyymisti suomi24:ssä. Pidemmän päälle sua alkaa potuttamaan se yksinäisyys, se syö ihmistä, ei kannata jäädä johonkin suhteeseen mikä ei anna mitään, tulee vaan katkeraksi, ja sitten on jo homma menetetty. Älä tee itsellesi sitä. Kerro sille miehelle, että hän viestittää jatkuvalla poissaolollaan ettei hän ole susta lainkaan kiinnostunut, ja että sellainen ei pidemmän päälle kannata, se johtaa eroon. Se johtaa eroon. Ole kiltti, älä jää sinne katkeroitumaan.