Haluan vain purkaa tunteeni jonnekin joten siksi kirjoitan tähän. Siis olemme olleet naimisissa 11 vuotta ja lapsiakin on jo iso määrä. Nuorin 5kk. Olemme tulleet toimeen keskenämme ihan hyvin. Emme riitele ja olemme voineet puhua monenlaisista asioista. Nykyään olemme aika kylmiä jo toisiaan kohtaa. Ei meillä ole mitään seksiä ollu kuin viimeksi 1v2kk sitten ja sitä edellis kerralla n.2-3vuottasitten eli vois sanoa ettei seksiä ole ja olen kateellinen niille joilla sitä on.
Sit jos ajatellaan läheisyyttä edes halausta niin se taisi olla viimeksi kun poika syntyi 5kk sitten ja sitä edellis kerrasta on yhtä pitkä aika kun seksistäkin. Mieheni tuli kaikenlisäksi huonoon kuntoon yli vuosi sitten. Kävely epävakaista ja tulee todennäköisesti siitä pahenemaan ja voi huonolla tuurilla istua loppuikänsä rullatuolissa.
Aiemmin murehdin sen tilannetta ja lääkäreiden kanssa tappelin että saisin sen tutkimuksiin ja lääkäri suostu ottamaan yhden tärkeän kokeen mutta mieheni kieltäytyi ja sen jälkeen en ole enään jaksanut pahemmin välittää tutkitaanko sitä vai ei.
Ja kun nuorin lapsemme syntyi todettiin sillä synnynnäinen sydänvika joka vaatii leikkauksen. Murehdin siis nykyään poikaa enemmän kuin miestäni ja mieheni jaksaa muistuttaa että ei hän sympatiaa halua ja tarvitse.
Jotenkin tuntuu että yrittää syylistää minua kun en huomioi sen sairautta.
En vain jaksa koko ajan kuunnella että olen kipeä sieltä ja täältä ja nyt tuntuu noin ja noin.
Jos kuuntelisin koko ajan ja antaisin sympatiani hänelle niin mitä lapsille jäisi? Väsynyt äiti.
Nytten en vain enään tiedä mikä on oikein ja mikä väärin. Pitäiskö antaa enemmän huomiota miehelle kun pojan ongelmat painaa mieltäni enemmän?
Tänään sanoin miehelleni että haluan enemmän hellyyttä.
Olin sen mielestä heti rotta. Eli rottakin jättää uppoavan laivan.
Olen ehkä valmis jo eroamaan. Voisi olla hyvä ehkä niinkin päin. Annan aikani lapsille ja yritän pojan sydänleikkausta varten itteäni vähän totuttaa. Aina niissä leikkauksissa on omat riskinsä.
Miehelleni taas haluaisin antaa sympatiaa mutta mielestäni elämää ei saisi tuhlata pelkästään sairauden ajatteluun.
Mieheni tarvitsee sympatiaa ja jonkun joka huomioisi sitä joten siinäkin mielessä ero olisi hyväksi. Haluan sen olevan onnellinen ja en taida olla oikea henkilö sitä tekemään onnelliseksi.
Seksiä on niin harvoin ja halaukset, kosketukset jne puuttuu myös.
Kun tänään kerroin miehelleni haluavan enemmän hellyyttä oli vastaus että en minä tästä muutu.
Ois vain ihanaa tuntea jonkun kosketus vaikka tv:tä katsoessaa.
Nykyään on ittestäni tullut aika kylmä ihminen enkä osaa itekää aloittaa toisen koskettelua.
Välillä vain tuntuu että olisi aika luovuttaa mutta olen silloin heti huono ihminen jos sen teen koska mieheni on sairastunut loppuiäkseen.
No ei kait se auta kun katsoa mitä tuleman pitää ja toivoa jotain hyvää muutosta.
Mitää älyttömiä kommentteja en halua enkä muutenkaa odottele kommentteja vaan halusin vain purkaa omaa oloani. Eikös avioliiton tarkoitus olekin kestää niin ylä kuin alamäetkin.
Hyvää joulu odotusta kaikille lukijoille! :)
Sit jos ajatellaan läheisyyttä edes halausta niin se taisi olla viimeksi kun poika syntyi 5kk sitten ja sitä edellis kerrasta on yhtä pitkä aika kun seksistäkin. Mieheni tuli kaikenlisäksi huonoon kuntoon yli vuosi sitten. Kävely epävakaista ja tulee todennäköisesti siitä pahenemaan ja voi huonolla tuurilla istua loppuikänsä rullatuolissa.
Aiemmin murehdin sen tilannetta ja lääkäreiden kanssa tappelin että saisin sen tutkimuksiin ja lääkäri suostu ottamaan yhden tärkeän kokeen mutta mieheni kieltäytyi ja sen jälkeen en ole enään jaksanut pahemmin välittää tutkitaanko sitä vai ei.
Ja kun nuorin lapsemme syntyi todettiin sillä synnynnäinen sydänvika joka vaatii leikkauksen. Murehdin siis nykyään poikaa enemmän kuin miestäni ja mieheni jaksaa muistuttaa että ei hän sympatiaa halua ja tarvitse.
Jotenkin tuntuu että yrittää syylistää minua kun en huomioi sen sairautta.
En vain jaksa koko ajan kuunnella että olen kipeä sieltä ja täältä ja nyt tuntuu noin ja noin.
Jos kuuntelisin koko ajan ja antaisin sympatiani hänelle niin mitä lapsille jäisi? Väsynyt äiti.
Nytten en vain enään tiedä mikä on oikein ja mikä väärin. Pitäiskö antaa enemmän huomiota miehelle kun pojan ongelmat painaa mieltäni enemmän?
Tänään sanoin miehelleni että haluan enemmän hellyyttä.
Olin sen mielestä heti rotta. Eli rottakin jättää uppoavan laivan.
Olen ehkä valmis jo eroamaan. Voisi olla hyvä ehkä niinkin päin. Annan aikani lapsille ja yritän pojan sydänleikkausta varten itteäni vähän totuttaa. Aina niissä leikkauksissa on omat riskinsä.
Miehelleni taas haluaisin antaa sympatiaa mutta mielestäni elämää ei saisi tuhlata pelkästään sairauden ajatteluun.
Mieheni tarvitsee sympatiaa ja jonkun joka huomioisi sitä joten siinäkin mielessä ero olisi hyväksi. Haluan sen olevan onnellinen ja en taida olla oikea henkilö sitä tekemään onnelliseksi.
Seksiä on niin harvoin ja halaukset, kosketukset jne puuttuu myös.
Kun tänään kerroin miehelleni haluavan enemmän hellyyttä oli vastaus että en minä tästä muutu.
Ois vain ihanaa tuntea jonkun kosketus vaikka tv:tä katsoessaa.
Nykyään on ittestäni tullut aika kylmä ihminen enkä osaa itekää aloittaa toisen koskettelua.
Välillä vain tuntuu että olisi aika luovuttaa mutta olen silloin heti huono ihminen jos sen teen koska mieheni on sairastunut loppuiäkseen.
No ei kait se auta kun katsoa mitä tuleman pitää ja toivoa jotain hyvää muutosta.
Mitää älyttömiä kommentteja en halua enkä muutenkaa odottele kommentteja vaan halusin vain purkaa omaa oloani. Eikös avioliiton tarkoitus olekin kestää niin ylä kuin alamäetkin.
Hyvää joulu odotusta kaikille lukijoille! :)
Vastaukset 1
Vanhimmat
jos vain suinkin satte lapsille hoitajan, voisin suositella teille tätä: http://katajary.fi/pariskunnille/solmuja-parisuhteessa
Harkitkaapas moista.